Vanhemmat

Minun vanhempani tapasivat N:n vanhemmat ensimmäistä kertaa aikalailla tasan vuosi sitten. Ne olivat N:n valmistujaiset. Jännitin sitä päivää vaikka kuinka kauan etukäteen. En edes tiedä miksi. Ehkä siksi, että se vei suhteen taas askeleen syvemmälle tasolle. Ja jännitin, miten he tulevat juttuun. Se pelko oli täysin turha, sillä he juttelivat tuntikausia juhlissa. Se oli ihana päivä.

Toisen kerran vanhempamme tapasivat viime helmikuussa sairaalassa, kun jouduimme hyvästelemään N:n. Miten elämä voi olla näin julma? Ensitapaamisella juhlitaan hienoa saavutusta ja sitä, että kaikki on vasta edessä. Koko elämä on vasta edessä. Ja puolta vuotta myöhemmin, seuraavalla tapaamisella, kaikki on ohi.

Onneksi ehdimme järjestää vanhemmillemme tapaamisen ennen N:n kuolemaa. Olisi ollut jotenkin outoa, jos ensitapaaminen olisi ollut siellä sairaalassa, tai vasta hautajaisissa.

N:n vanhemmat kävivät meillä kylässä alkuviikosta. He ovat kyllä ihania ihmisiä. Oli ollut ikävä heitä. On tavallaan hassua, miten luonnollisesti vanhempamme tulevat toimeen ja löytävät puheenaiheita, vaikka he ovat tavanneet vain muutaman kerran. Jotenkin haluaisin, että tästä tulisi tapa. Että välillä he kävisivät meillä, ja me vuorostamme heillä. En haluaisi koskaan luopua heistä. Vaikka en enää kuulu samalla tavalla heidän perheeseensä, enkä tule koskaan enää kuulumaankaan, haluaisin pitää heidät aina lähellä. Haluaisin kutsua heidät valmistujaisiini, jos järjestän juhlat. Ehkä minä olen heille tavallaan elävä muisto N:sta. Ja meidän tapaamisissa N on aina läsnä. Puhumme hänestä ja jaamme hauskoja muistoja. Ja jaamme rakkauden ja ikävän.

N:n valmistujaiset olivat yksi viime vuoden ihanimpia päiviä. Tiedän, että N:kin oli todella onnellinen silloin. Kaikki rakkaat läsnä. Autoinsinöörin paperit taskussa. Miten erilaista elämä onkaan nyt vuosi sen jälkeen. Tämä on jotain, mitä kukaan ei olisi pahimmissa painajaisissakaan voinut kuvitella tapahtuvaksi. Mutta sen kanssa on vain elettävä. Onneksi on muistot. Onneksi minulla on N:n perhe. Koska he ovat tällä hetkellä ainoat ihmiset, jotka ymmärtävät. He tietävät, mitä tämä on. Siihen ei kukaan ystäväni eivätkä omatkaan vanhempani kykene. N:n perhe on ainoa, joka jakaa täysillä sekä surun, että ymmärryksen, millaista on menettää rakas. Samalla menettää palan omasta elämästään ja omasta itsestään. Eikä sitä palasta saa koskaan takaisin. 

N:n valmistujaisjuhlien kakku. Onkohan pitopalvelun leipuri arvannut, että tämä tuli 27-vuotiaalle miehelle?

Hautajaistunnelmia

Näin tänään kuvia hautajaisista ensimmäistä kertaa. Tai itseasiassa halusin vasta tänään katsoa ne ensimmäistä kertaa. Palasin hyvin elävästi takaisin siihen päivään. Silloin oli kylmää ja aurinkoista. Maaliskuun puoliväli. Yksi elämäni kauheimmista päivistä. Yhdeksän vuotta sitten meidän perheemme istui kirkossa, kun neljä Jokelan kouluammuskelussa kuollutta nuorta siunattiin ja haudattiin. Sanoin silloin äidilleni, että nämä ovat varmasti kamalimmat hautajaiset, joihin koskaan joudun. Olin väärässä. Jouduin kokemaan vielä monin verroin kamalammat. Nyt melkein tekisi mieli sanoa, että nämä olivat varmasti kamalimmat hautajaiset, joihin koskaan joudun. Mutta mistäs sitä tietää. Mistäs sitä tietää, mitä tämä elämä tuo vielä tullessaan.

Halusin jakaa tänne muutaman kuvan. Ihan muutaman vain, sillä haluan kunnioittaa muiden vieraiden yksityisyyttä ja pitää tämän blogin edes hieman anonyymina. Näiden kuvien katseleminen ei ollut helppoa. Mutta vielä sata kertaa vaikeampaa oli kokea tuo päivä ihan oikeasti.

Olin valinnut kukkiini violettia, sillä violetti on insinöörin väri, ja N ehti valmistua insinööriksi reilu puoli vuotta ennen kuolemaansa.

Lepää rauhassa, rakas ♥

Ikävöin sinua niin.

Selviytyjä

Joskus muistellessani kulunutta kevättä, mietin, onko se ollut tottakaan. Olenko elänyt jonkun toisen elämää? Onko se kaikki oikeasti tapahtunut minulle? Olenko todella joutunut käymään sen kaiken läpi? Ja jos olen, miten voi olla mahdollista, että selvisin?

Kaikki muistot ovat yllättävän kirkkaina päässäni. Usein traumaattisen asian tapahtuessa ihmisen mieli voi unohtaa tapahtumasta osan suojellakseen itseään. Mutta minä muistan jopa sairaalasta kaiken. Muistan, kuinka lääkäri kertoi tilanteen olevan erittäin huono, eikä N todennäköisesti enää heräisi. Kaikki huoneessa purskahtivat itkuun. Paitsi minä. En tiedä, tuliko minulle jokin shokki päälle siinä vaiheessa. Olin itkenyt koko päivän, mutta tuon uutisen kuultuani kyyneleitä ei tullut. Muistan ikuisesti N:n äidin kasvot, kun hän oli saanut kuulla menettäneensä poikansa. Muistan, kuinka N:n isäpuoli soitti N:n iäkkäälle mummolle ja sanoi: "Ota taksi ja tule sairaalalle sanomaan N:lle viimeiset jäähyväiset". Siinä vaiheessa minä muserruin. Viimeiset jäähyväiset. Minun pitäisi hyvästellä hänet viimeistä kertaa, enkä koskaan saisi häntä takaisin. Muistan, kuinka illalla vanhempieni luona makasin sohvalla paksuissa vaatteissa kahden peiton alla, ja tärisin silti kylmästä. Voin fyysisesti todella pahoin. Muistan, kuinka isäni tuli töistä kotiin, ja äitini kertoi hänelle uutiset. Isän ensimmäinen reaktio oli "Voi rähmä". Muistan, kuinka ärtynyt olin. Minulta oli juuri kuollut mies ja sinä sanot vain voi rähmä! Muistan, kuinka seuraavana yönä sain nukuttua vain onnettomia pikkupätkiä, ja herättyäni yöllä googletin kännykällä "miten selvitä puolison kuolemasta". Kuinka moni 24-vuotias voi sanoa googlettaneensa samaa?

Muistot ovat kirkkaita, mutta kaukaisia. En voi vieläkään uskoa, että ne tapahtuivat minulle. En voi uskoa, että selvisin niistä.

Mitä ikinä tässä elämässä tapahtuukaan, minä olen selviytyjä. Sitä supervoimaa ei minulta kukaan vie pois. En tiedä, mitä tulen tässä elämässä vielä olemaan. En tiedä ammattiani, enkä sitä, tulenko olemaan vaimo tai äiti. Mutta tulen aina olemaan selviytyjä. En ole koskaan ollut erityisen hyvä tai taitava missään, enkä osaa ikinä vastata, jos joku kysyy, missä olen hyvä. No en oikeastaan missään. Mutta nyt tiedän, että olen vahvempi kuin moni muu. Olen aika kova mimmi. En ole juuri koskaan voittanut mitään kisoja, koska en ole hyvä missään. Mutta tällä kertaa voitin. En antanut periksi, vaikka elämä yritti nujertaa minut pahimmalla mahdollisella tavalla. Tässä olen edelleen. Selviytyjänä, voittajana ja oman elämäni supersankarina.

Lomalla

Tosiaan, minähän olen nyt lomalla! Hassua. Seuraava kuukausi ilman mitään velvoitteita. Pelkkää rentoutumista.

Toisaalta minulla on jotenkin ristiriitaiset fiilikset tästä lomasta. Itsensä kiireisenä pitäminen on ollut ihan hyvä juttu. Koulu ja työ ovat pitäneet ajatukset kasassa ja tuoneet rutiinia elämään. Mitä nyt, kun olen ainakin osan lomastani tekemättä mitään? Vajoanko johonkin syviin vesiin taas? Toisekseen, en koe olevani loman tarpeessa. Se kuulostaa hassulta, sillä minulla on takana elämäni raskain ja työläin kevät. Tämän kevään jälkeen ajattelisi minun todellakin olevan loman tarpeessa. Koulu, työharjoittelu ja työ, kaikkien kolmen kanssa tasapainoilin yhtäaikaa. Plus tietysti siihen lisäksi koko sirpaleinen muu elämä. Mutta siltikään en koe olevani loman tarpeessa, johtuen ehkä siitä, etten tee täyttä päivää työpaikassani. Teen vain muutaman vuoron viikossa. Nyt kuitenkin täytyy nauttia lomasta. Ottaa iisisti. Se tekee minulle todellakin hyvää. Välillä on menty aika äärirajoilla tämän kevään aikana, kun olen halunnut kaikesta huolimatta hoitaa tehtäväni ja työni mahdollisimman hyvin. Ja vaikka kaikki tekeminen on tehnyt hyvääkin, nyt on aika levähtää.

Tämä olisi ollut ensimmäinen kesä, kun N:lla olisi ollut täydet kesälomat. Hän odotti sitä niin kovasti. Olisimme varmaan lähteneet johonkin etelään rantalomalle, ja tietysti mökkeilleet. Nyt tulikin sitten aika erilainen kesä. Aika erilainen elämä. Lomailen samaan aikaan vanhempieni kanssa, ja teemme reilun viikon pituisen reissun Latviaan ja Viroon, sekä käymme mummolassa. Sen lisäksi on tiedossa ainakin risteily ystävieni kanssa Tukholmaan. Ihan hyvä kesä tästä tulee, kaikesta huolimatta.

Loman jälkeen voisi sitten alkaa tosissaan etsimään asuntoa ja suunnittelemaan muuttoa pois vanhemmiltani. Olen kyllä viihtynyt taas muutaman vuoden tauon jälkeen täällä kotikaupungissani, joka on minulle niin tuttu, ja jossa asuu perhe ja kavereita. Mutta järkevintä minun on kuitenkin muuttaa takaisin paikkakunnalle, jossa asuimme yhdessä N:n kanssa. Siellä minulla on koulu ja työpaikka. Ja haikeutta, surua ja muistoja. Sinne muuttaminen ei suoraan sanoen houkuta kovinkaan paljoa. En ollut koskaan edes käynyt siellä ennen N:n tapaamista! Se ei ole minulle samanlailla tuttu, enkä tunne sieltä juuri ketään. Kaikki siinä kaupungissa muistuttaa minua hänestä. Enkä oikeastaan pidä koko kaupungista. Mutta se on ainoa järkevä vaihtoehto nyt. Haluan jo muuttaa omilleni, joten kai minä kestän siellä vielä hetken. Sitten olisin ainakin lähellä N:n hautaa. Voisin käydä siellä vaikka joka päivä.

Syksy pelottaa minua tosi paljon. Omilleen muuttaminen pelottaa. Tulee kylmä ja pimeä, kaikista masentavin vuodenaika. Vertaistukiryhmä alkaa, mikä on varmasti hyvä juttu. Mutta ryhmän vetäjä sanoi, että ainakin ensimmäiset kerrat tulevat olemaan varmasti hyvin rankkoja. Pitäisi jaksaa opiskella ja käydä töissä. Ja palata joka päivä tyhjään kotiin. Syksyyn liittyy niin paljon pelkoa, etten oikeastaan halua miettiä sitä vielä. En nyt, kun on kesä. Ja lämmintä, ja loma. Ja uudet bikinit, ja rusketusraidat. Ja talviturkki heitetty.

Juhannus

Juhannus tuo varmasti jokaikinen kerta N:n mieleen yhtä vahvasti. Juhannus on jotenkin N:n juhla. On olemassa jouluihmisiä, mutta N oli kyllä juhannusihminen. Hän odotti aina monta viikkoa etukäteen, että pääsee juhannuksena mökille. Mökkeily oli N:n lempipuuhaa, koska siellä pääsi veneilemään, kalastamaan, puuhommiin ja saunomaan. Sellainen ympäristö oli N:lle kaikista mieluisin. Minulle ei todellakaan ollut, minä en itseasiassa pidä lainkaan mökkeilystä. Mutta sinne oli kiva lähteä nimenomaan siksi, että tiesin N:n pitävän siitä niin kovasti.

Toisaalta juhannus oli meidän suhteemme alun kannalta merkittävä. Ensitapaamisemme oli pari viikkoa ennen juhannusta, ja N:llä oli tarkoituksena viettää sen vuotinen juhannus mökillä kavereiden kanssa. N kuitenkin sai pahan flunssan juuri ennen juhannusta, ja lääkäri määräsi hänelle pari päivää puhumattomuutta. Niinpä hän ei lähtenyt mökille. Minä kuitenkin menin hänen luokseen pitämään hänelle seuraa. Se oli vasta toinen kerta, kun näimme toisemme tutustumisemme jälkeen. Ensimmäinen kerta tapahtui minun kotonani. Mutta tuolloin juhannuksena matkustin junalla ensimmäistä kertaa hänen kotikaupunkiinsa. Se oli niin jännittävää. Ja siitä juhannuksesta jäi ihanat muistot. Siitä kaikki vasta alkoi. Minun rakas juhannusheilani.

Viimevuosien juhannukset on vietetty mökillä, mutta nyt oli edessä kaupunkijuhannus pitkästä aikaa. Eilen olin perheeni kanssa Linnanmäellä. Se on minun perheeni perinne. Meillä ei ole mökkiä, koska vanhempani vihaavat mökkeilyä. Minä vielä siedän sitä, mutta äitiäni ei saisi yöpymään mökkiolosuhteissa mistään rahasummasta. Niinpä kaupungissa olo on meille ihan normaalia. Ja yksi juhannuspäivistä pyhitetään aina Lintsille.

Olin N:n kanssa Linnanmäellä viime syyskuussa. Se oli meidän ensimmäinen ja viimeinen kertamme yhdessä siellä. Kävimme kaikissa hurjissa laitteissa. Kävin niissä nytkin. Ja olin kateellinen jokaiselle pariskunnalle, jonka huvipuistossa näin. Pariskunnat syömässä yhteistä hattaraa, pariskunnat suutelemassa maailmanpyörässä. Olen kaikille heille niin hemmetin kateellinen. Enkä pidä siitä tunteesta yhtään.

Juhannus vuodelta 2014 ♥♥♥

Ahdistus ja ikävä

Tämä viikko on ollut jotenkin kovin ristiriitainen. Vaikka olen nähnyt ystäviä ja touhunnut kivoja asioita, välillä on ollut ihan järkyttävän paha mieli. Ja kova ikävä.

Kerroin aiemmin, että olen hakenut vertaistukiryhmään, joka on tarkoitettu äkillisesti läheisensä menettäneille. Kävin alkuviikosta juttelemassa ryhmän vetäjän kanssa, sillä hän halusi tavata kaikki hakijat, ennen kuin tapaamiset alkavat syksyllä. Itkin koko puolituntisen, jonka siellä vietin. Mikä oli jotenkin outoa. Harvemmin enää itken, jos joudun kertomaan uudelle ihmiselle tilanteestani. Harvemmin oikeastaan itken silloinkaan, jos kavereiden kanssa juttelen tästä. Mutta siinä tilanteessa itkin, ennen kuin olin saanut ensimmäistäkään sanaa sanottua. Tavallaan jännittää ne tulevat tapaamiset, itkenkö silloinkin kokoajan?

Hakijat jaetaan kahteen ryhmään; puolisonsa menettäneisiin ja muun läheisensä menettäneisiin. Minä kuulun tietysti ensimmäiseen. Ja olen kuulemma ryhmän selkeästi nuorin. Sekin vähän jännittää, koska olen kuitenkin erilaisessa tilanteessa, kuin tuplasti minua vanhemmat ryhmäläiset, joilla varmasti on ollut yhteiset asuntolainat ja lapset. Lisäksi minun tulevaisuudennäkymäni ovat erilaiset, kuin eläkeikää lähestyvillä. Minä kuitenkin tähtään vielä uuden rakkauden löytämiseen. Ja se tuntuu minusta kauhean lohdulliselta, että ehkä joskus vielä saan kokea kaiken uudestaan. Eivät eläkeikäiset pyri enää samaan. Voiko heistä tuntua pahalta, jos minä kerron, mitä odotan tulevaisuudelta? Mitä he itse odottavat?

Torstai veti minut aika syviin vesiin, kun oli ensitapaamisemme vuosipäivä. Selailin hänen kuviaan ja muistelin häntä sekä yhteistä aikaamme. En ollut itseasiassa tehnyt sitä pitkään aikaan. Ja se saikin aikaan ihan valtavan ahdistuksen ja ikävän. Ja vaikka olen jo kuukausia ollut ilman häntä, iski jotenkin ihmeellisesti tajuntaan se ajatus, etten todella enää koskaan saa häntä takaisin. Olenko viimeaikoina työntänyt nämä kaikki ajatukset liiaksi syrjään, kun ne nyt yhtäkkiä vyöryivät päälle tällä tavalla? Olenko järjestänyt itselleni liikaa tekemistä, olenko pitänyt liian hauskaa, olenko mennyt liian nopeasti eteenpäin? Olisiko pitänyt miettiä häntä enemmän? Tai jotain? Tuli ikään kuin tunne, että olen joksikin aikaa unohtanut kaiken tämän pahan. Että olen elänyt vähän liiankin normaalisti. Ja nyt, kun annoin itselleni tilaa miettiä asioita perin pohjin, ne palasivat mieleen todella tuskallisina. Ihan hirveä fiilis.

Mutta niin kai tämä elämä tästä eteenpäin vain menee. Pitää elää sitä normaalia arkea ja nauttia ja iloita niin hyvin kuin pystyy. Mutta kaiken alla on kuitenkin se suru ja ikävä, ihan aina. Se tulee pintaan, kun sille antaa luvan. Ja joskus se tulee, vaikkei antaisikaan. Eikä se ikävä ole tavallaan negatiivinen asia, koska se kertoo, että minä välitin. Se kertoo rakkaudesta.

Mutta siltikään en malta odottaa sitä päivää, kun muisto hänestä ei aiheuta tällaista surua enää. En tiedä, milloin se päivä tulee. Vai tuleeko ollenkaan. Täytyy vain luottaa, että parempia päiviä on tulossa. Täytyy vain luottaa, että joskus taas kaikki on hyvin.

Neljä vuotta taaksepäin

Tänään on tasan neljä vuotta siitä, kun katsoin häntä silmiin ensimmäistä kertaa. Ja silloin minun maailmani ja elämäni muuttui.

Minun piti mennä tänään käymään haudalla. Ostin eilen hautakynttilöitäkin häntä varten, jotta olisi jotain viemisiä. Ilma on kuitenkin sateinen, joten en viitsi lähteä. Joutuisin kävelemään aika pitkän matkan hautausmaalle, ja sen jälkeen saman matkan työpaikalle. Ehkä menen mieluummin sellaisena päivänä, kun paistaa aurinko. Ei N pahastu, jos en mene juuri tänään. Eikä N sieltä mihinkään katoa. Siellä hän odottaa jokaikinen päivä, ja on aina paikalla, kun minulla on aikaa mennä häntä moikkaamaan.

Huomenna tulee tasan neljä kuukautta hänen poismenostaan. Se on kolmasosa vuodesta. Yksi kolmasosa kokonaisesta vuodesta. Se kuulostaa pitkältä ajalta. Ja tavallaan se onkin, mutta tavallaan ei. Kylmä talvi on muuttunut kylmäksi kesäksi. Toivon mukaan päivät tästä vielä lämpenevät. Ja kyllähän me olemme saaneet nauttia aurinkoisistakin päivistä. Silloin on itselläkin aina parempi mieli, kun on valoisaa.

On hassua, miten paljon neljässä vuodessa voi tapahtua. Itseasiassa on hassua, miten paljon elämä voi muuttua jo neljässä sekunnissa. Elämä voi siinä ajassa muuttua suuresta onnesta maailman suurimpaan epätoivoon. Viimeiset neljä vuotta ovat olleet minun elämässäni kaikista hienoimmat, rakkaudentäyteisimmät, opettavaisimmat ja surullisimmat. Paljon on takana, enkä vaihtaisi pois mitään muuta, kuin viimeiset neljä kuukautta. Mutta näistäkin kuukausista ja tapahtumista oppii. Ja niiden ansiosta kasvaa vahvaksi.

Neljä vuotta sitten istuin omassa huoneessani sängyllä kirjoittamassa tekstiä siitä, kuinka olin tavannut maailman ihanimman miehen. Nyt istun vanhempieni luona tässä samalla sängyllä kirjoittamassa, kuinka menetin sen maailman ihanimman miehen. Olin silloin niin onnellisen tietämätön, miten tämä kaikki päättyy. Olin ensimmäisestä päivästä asti ihan varma, että tämä toimii ja tämä kestää. Ja niin se kestikin. Rakkaus ei koskaan loppunut. Tavallaan tämä on "kauniimpi" päätös parisuhteelle, kuin rakkauden loppuminen tai suuret riidat, katkeruudet ja rumat sanat. Me rakastimme toisiamme ihan mahdottoman paljon hänen viimeiseen hengenvetoonsa asti. Ja rakkaus jatkuu senkin jälkeen. Ei se koskaan häviä sydämestä.

Suhteemme alkoi vauhdilla, kun muutimme vain kolmen kuukauden päästä ensitapaamisesta yhteen ja menimme kihloihinkin vain reilu kolme vuotta seurusteltuamme. Nyt näen sille kaikelle selityksen. Sen oli tarkoitettukin menevän niin nopeasti. Kaikki tapahtui vauhdilla, koska meillä oli kiire kokea se kaikki. Muutimme nopeasti yhteen, jotta saimme viettää mahdollisimman pitkään yhteistä elämää. Hän kosi minua puoli vuotta ennen kuolemaansa, jotta saimme edes hetken viettää elämää kihlaparina. Toiset etenevät suhteissaan paljon hitaammin, mutta heillä onkin enemmän aikaa, kenties koko loppuelämä. Meillä ei ollut.

Olen niin kiitollinen näistä neljästä vuodesta. Ja siitä, että hän halusi minut. Tiesin ensisilmäyksestä alkaen hänen olevan ainutlaatuinen. Niin ainutlaatuinen, että hänelle oli näköjään suurempi tehtävä jossain muualla. Olen rakastanut häntä viimeiset neljä vuotta, viimeiset neljä kuukautta, ja tulen rakastamaan siihen asti, kun on minun vuoroni ottaa viimeinen hengenvetoni. Sitten me kohtaamme jälleen.

Ikuisesti iholla

Kävin tänään ottamassa tatuoinnin. Se on ikuinen muisto N:stä. Tatuoinnissa lukee roomalaisin numeroin 17.2.2016, eli N:n kuolinpäivä. Tavallaan on hullu ajatus, että halusin tatuoida itseeni elämäni kamalimman päivämäärän. Mutta tuo päivä on minun loppuelämäni ensimmäinen päivä. Silloin alkoi elämäni toinen luku. Ja minun loppuelämästäni tulee ihan varmasti ihan mahtava. Tatuointi muistuttaa, että selvisin maailman kamalimmasta päivästä, ja tulen selviämään kaikesta muustakin. Ja se muistuttaa siitä rakkaudesta ja onnesta, jonka sain kokea. Se muistuttaa N:stä. Haluan tatuoinnilla kunnioittaa N:n muistoa elämäni loppuun asti.

En halunnut ottaa mitään ilmiselvää muistotatuointia. Halusin, ettei se huuda ulospäin olevansa muistotatuointi. Olen vuosia haaveillut tatuoinnista tuohon kohtaan kättä, mutten ole ikinä ottanut. Tälle tatuoinnille kyseinen paikka sopi siksikin hyvin, että se on fyysisesti lähellä sydäntä. N pysyy aina lähellä sydäntä. N on ikuisesti iholla. Ja mielessä, ja muistoissa.

Eilen kävin hakemassa kultasepältä meidän sormuksemme takaisin. Tai nythän ne ovat yksi sormus. Olen tosi tyytyväinen lopputulokseen, ne sopivat yhteen hienosti. Ihan kuin niiden kuuluisikin olla näin. Sormus saa nyt paikakseen oikean nimettömän. Kaiverrusta ei vielä tehty, sillä kokeilen nyt jonkin aikaa, onko koko varmasti sopiva. Ja jos on, vien sen sitten kaiverrukseen.

Ihania muistoja olen saanut N:stä tällä viikolla! Hänkin olisi varmasti iloinen näistä. Tatuoinnin ottaminen sattui tuohon kohtaan tosi paljon. Enemmän, kuin mikään muu tatuointini. Mietin siinä tuolissa maatessani, että "Voi hittolainen sinun kanssasi N, katso nyt miten paljon kärsin kipua ihan vain sinun takiasi!". Mutta se oli kaiken kivun arvoista. Eikä tämä kipu ollut mitään verrattuna kaikkeen siihen tuskaan, jota olen tämän kevään aikana kokenut.

Ehkä nämä tatuoinnit ja sormukset auttavat minua taas askeleen eteenpäin. Jotenkin tuntuu tärkeältä tehdä tällaisia asioita. Ehkä tämäkin on yhdenlaista terapiaa, kun mietin, mitä meidän sormuksistamme voisi tehdä ja millaisen tatuoinnin haluan N:n muistolle. Ja on ihanaa saada elinikäisiä muistoja! Ennen ajattelin tatuointien kohdalla, miltä ne mahtavat näyttää, kun olen vanha. Enää en mieti sellaista. Koska kuka on luvannut, että elän vanhaksi? Saatan jäädä huomenna auton alle. Elämä on tässä ja nyt, ja on elettävä niin kuin tämä päivä olisi viimeinen. Jonakin päivänä se onkin. Ennemmin tai myöhemmin.

Ylpeä itsestäni

En ole tainnut koskaan olla näin ylpeä itsestäni, kuin tällä hetkellä.

Tänään päättyi kymmenen viikon työharjoitteluni päiväkodissa. Siihen päättyi tämä raskas kevät. Olen niin ylpeä, etten antanut missään vaiheessa periksi. Olen tehnyt kaikki koulutehtävät niin hyvin, kuin vain olen pystynyt, suorittanut tentit ja tämän harjoittelujakson, vaikka aluksi en meinannut edes tehdä tätä.

Kolme kuukautta sitten tuntui mahdottomalta ajatukselta, että tämä päivä koittaa vielä. Että on kesäkuu, aurinko paistaa, ja minä suljen päiväkodin portin viimeistä kertaa voittajana. Kaikki mahdolliset velvollisuudet hoidettuna. En uskonut, että jaksaisin tämän kaiken. Tämä päivä tuntui joskus niin kaukaiselta. Mutta se koitti kuitenkin yllättävän nopeasti. Päivät eivät edelleenkään ole helppoja, mutta kyllä ne muuttuvat kevyemmiksi kokoajan.

Tiedän, että myös N katselee minua tuolta jostain sydän ylpeydestä pakahtuen. Ja N:n takia minä tämän kaiken olen jaksanutkin. N haluaisi, että selviän ja pääsen eteenpäin. N on se syy, miksi en luovuta, vaikka joskus tekisi mieli. Mutta itseasiassa kovin montaa kertaa ei ole edes tehnyt mieli. Olen aivan äärimmäisen kiitollinen tästä elämästä, enkä halua jättää sitä elämättä.

Tämän kevään aikana on kyllä tapahtunut niin paljon. Sen lisäksi, että olen tehnyt täsmälleen yhtä paljon kouluhommia kuin luokkakaverit, olen joutunut soittamaan äidille ja kavereille ne kammottavat puhelut, joissa kerroin, että N on kuollut. Olen tavannut kriisityöntekijöitä. Olen valinnut rakkaalleni arkun ja hautajaisiin kukat. Olen nähnyt ensimmäistä kertaa kuolleen ihmisen, joka sattui olemaan minun mieheni. Olen istunut kappelissa ensimmäisessä penkkirivissä ja katsonut, kuinka äiti nousee oman poikansa arkun viereen sanomaan hyvästit. Olen seissyt haudan reunalla, kun minun rakkaani on laskettu sinne. Olen viettänyt kymmeniä iltoja itkien. Olen ollut yksin ja ikävöinyt. Olen käynyt kaikki N:n tavarat läpi ja pakannut yhteisen elämän pahvilaatikoihin. Olen nukkunut yksin meidän yhteisessä asunnossamme ja tuntenut sanoinkuvaamatonta tuskaa.

Ja silti olen tässä. Silti seison vahvasti tässä, kädessäni paperi, jossa on loistavat arvostelut työharjoittelusta.

Vaikka lista surullisista asioista on pitkä, olen ehtinyt kokea hyvääkin. Olen käynyt konserteissa. Olen viettänyt iltaa piknikillä työkavereiden kanssa. Olen käynyt syntymäpäiväjuhlissa. Olen käynyt työmatkalla Tukholmassa ja tanssinut monta tuntia yökerhossa risteilyllä. Olen viettänyt aurinkoisen viikon Teneriffalla ja käynyt Virossa. Olen ollut opiskelijabileissä luokkakavereiden kanssa. Olen ollut töissä ja koulussa. Olen shoppaillut. Ja ottanut aurinkoa. Olen nauranut. Ja tänään, kun kävelin auringon paisteessa kotiin työharjoittelusta, tunsin vähän jopa onnellisuutta. Hymyilin koko matkan kotiin. Koska olin vain niin iloinen, helpottunut, kiitollinen ja ylpeä. Ennen kaikkea ylpeä.

Etkä voi mitään

On ihan mielettömän raskasta törmätä Facebookissa ilouutisiin. Eilen vastaan tuli sekä vauvauutinen että kihlajaisuutinen. Muiden hyvät uutiset tuntuvat samaan aikaan hyvältä ja ihan helvetin pahalta. Hyvältä siksi, että on oikeasti ihanaa, kun ihmiset kokevat hyvää. Se auttaa minuakin uskomaan tähän elämään. Se auttaa uskomaan, että vielä tapahtuu hyviäkin asioita, edes jollekulle. Että elämä menee eteenpäin. Ja pahalta siksi, että olen oikeasti tosi kateellinen. Elämä tuntuu niin epäreilulta. Se ei vaan ole reilua, että samaan aikaan kun toiselta viedään kaikki, joku toinen saa kaiken. Mutta niin se elämä menee.

Ja sainhan minä itse viimekesänä kokea saman onnen. Elämäni rakkaus pyysi minua vaimokseen. Ehkä minun on turha edes haaveilla iloisista uutisista omalla kohdallani, kun olen saanut jo aiemmin kokea jotain niin ihanaa.

Jos minä saisin päättää, jakaisin nallekarkit tasan. Kaikille elämässä yhtä paljon onnea ja surua. Mutta minä en sitä päätä. Joku muu tekee päätökset. Sen olen tässä elämässä ymmärtänyt, että minun tekemisilläni ei ole paljoakaan väliä. Tämä elämä on jonkun ihan muun käsissä. On ihan sama, kuinka paljon minä yritän ja teen. Se ei auta. Pitää vain nauttia kaikesta mitä tänä päivänä on, koska joku muu tekee päätökset, ja ne saattavat tulla hyvinkin nopeasti ja yllättäen. Vaikka kuinka ajattelisi, että oma elämä on hallinnassa ja omissa käsissä, se ei sitä ole. Kun tämä joku suuri voima päättää sinulta kaiken viedä, et voi sille yhtään mitään. Valitettavasti.

Mutta toisaalta, joskus ne hyvätkin asiat tulevat täysin yllättäen. Kun et osaa varautua, voit saada jotain ihan mieletöntä. Siksi kannattaa joka aamu nousta ylös sängystä. Et voi koskaan tietää, mitä mahtavaa päivä tuo tullessaan. Koskaan et tiedä, kenet tapaat. Koskaan et tiedä, kuka tai mikä muuttaa elämäsi.

Ja ehkä lopulta elämän tekee kiinnostavaksi se jännitys ja epävarmuus. Yllätyksellisyys. Se, ettet voi ikinä tietää. Hyvässä ja pahassa.

Voi olispa aikaa jo kulunut tarpeeksi

Kuukaudet menneet ja sydän ois ehjä

Tai ettei ois hän lähtenyt sittenkään pois

Tuolla on joku toinen, se vielä ei tunne sua

Sinä et usko, mut se ei sinusta riipu

Et mitään voi, mitään et kuitenkaan voi

Se tulee sua vastaan, kävelee samaan huoneeseen

Kaikki on uutta ja samalla vanhaa

Et mitään voi, mitään et sillekään voi

Jokainen yö vie aamua päin

Sä luulet et sua varten ei rakkautta oo enempää

Mut se vielä tulee
Etkä voi mitään

♥ Antti Tuisku - Yksinäinen

Tämä kappale on tuonut viimeaikoina lohtua ja toivoa. Paljon.

Kesän ensimmäinen päivä

Kesäkuu.
Kunpa N olisi nähnyt tämän.
Kunpa N olisi saanut elää tämän kesän.

N rakasti kesää. Talvisin hän saattoi olla allapäin ja jopa ahdistunut pimeydestä ja kylmyydestä. Mutta kesää hän rakasti. Toivottavasti taivaassa on aina kesä. Toivottavasti siellä on kaikki N:lle hyvin.

Minulla on enää kaksi päivää työharjoittelua jäljellä. 10 viikkoa on mennyt tosi nopeasti. En tule ikinä unohtamaan tätä harjoittelua. Todennäköisesti minä en ole tuonut päiväkotiin yhtään mitään erityistä, eivätkä he varmaan muista minua enää kahden viikon päästä. Mutta minä muistan heidät aina. Muistan, miten aloitin siellä vain alle 1,5 kuukautta N:n kuoleman jälkeen. Olin siinä vaiheessa aika rikki. Ja muistan, miten lähden sieltä 10 viikkoa myöhemmin aika paljon ehjempänä. Muistan kaikki lasten halit ja hymyt, muistan sylissä istumiset, piirustukset ja kehut. Muistan koko loppuelämäni, miten tämä harjoittelu oli yksi tärkeimmistä, mitä koskaan olen tehnyt. Muistan aina, miten tärkeä juttu tämä oli minun toipumiseni kannalta.

Olen niin kiitollinen, että päätin tehdä tämän harjoittelun, vaikka se tulikin eteen niin pian N:n kuoleman jälkeen. Mitä, jos en olisi tehnyt? Mitä, jos olisin maannut 10 viikkoa kotona? En olisi läheskään näin pitkällä, kuin nyt. 

On jotenkin hölmöä arvioida, miten hyvin olen saavuttanut työharjoittelun tavoitteet. Ylipäätään oli hölmöä keksiä niitä tavoitteita ensimmäisinä päivinä. Minun todelliset tavoitteeni tälle harjoittelulle ovat oikeasti olleet vähän erilaiset, kuin mitä opettaja on hakenut takaa. Minun todellinen tavoitteeni oli jaksaa joka päivä nousta sängystä ja mennä paikalle. Jaksaa olla siellä koko päivä, viisi kertaa viikossa. Minun tavoitteeni oli saada harjoittelun avulla rytmiä ja rutiinia rikkonaiseen elämäntilanteeseeni. Minun tavoitteeni oli kohdata ihmisiä joka päivä. En tavoitellut tämän enempää. En tavoitellut ammatillista kasvua tai työmenetelmien oppimista. Koska suoraan sanottuna tässä harjoittelussa niillä ei ollut minulle juurikaan väliä.

Ja olen saavuttanut omat tavoitteeni paremmin kuin hyvin. Olen omasta mielestäni pärjännyt tosi hienosti. Niin hienosti, miten miehensä menettänyt tyttö nyt vaan pystyy. En olisi pystynyt antamaan tämän enempää. Eikä sen enempää tarvitse tehdä.

Enkä osaa todellakaan miettiä vastauksia opettajan kysymyksiin, että mitä tästä harjoittelusta opin ja mitä vien mukanani työelämään. Suurin oppi minulle tältä keväältä ja tästä harjoittelusta oli se, että minä olen ihan pirun vahva. Mikään ei minua murra ja pysäytä. Minä pärjään yksinkin. Opin, että kaikesta selviää, kun niin päättää, ja kun on pakko. Ja se on tärkeämpi oppi kuin yksikään työmenetelmä tai eettinen periaate. Sen ymmärtäminen on tärkempää kuin mikään muu. Koska se kantaa ihan niin pitkälle, kuin uskallan haaveilla.

Kirkossa ja jäätelökioskilla

Tahtoisin toivoa sinulle

jotakin oikein hyvää,

enkelin siipien havinaa

ja iloa, onnea syvää

Kävin tänään kirkossa. Ensimmäistä kertaa N:n hautajaisten jälkeen. Työharjoittelupaikkani esikoululaisille oli järjestetty tapahtuma kirkolla ja samalla heidät siunattiin lähtemään kouluun. Kun istuin kirkonpenkkiin, nousi pala kurkkuun. Kirkko ei ollut edes sama, jossa N siunattiin, mutta silti. Se tunnelma. Urut, ristit, pappi. Ja kun lauloimme ylläolevan virren, en voinut kuin hieman availla suutani ja esittää laulavani. Ei laulamisesta olisi tullut mitään.  Ja vaikka kyseinen laulu oli tarkoitettu esikoululaisille, en voinut olla miettimättä, miten hyvin sanat sopivat minulle. Minä toivon itselleni jotakin oikein hyvää. Iloa, onnea syvää.

Huomenna päiväkodissa on eskarilaisten todistusten jako. Lapset ovat saaneet valita itse kappaleita, joita haluavat siellä laulaa vanhemmilleen. Ja yksi heidän valitsemistaan kappaleista on Johanna Kurkelan Kuolevainen. En ehkä kestä.

Tämä päivä oli kuitenkin ihan hyvä. Kävin ystäväni kanssa illalla syömässä ja istuimme ulkona penkillä syömässä jäätelöä katsellen ohi käveleviä ihmisiä. Oli niin ihanan lämmintä ja valoisaa. Tajusin, että olen oikeasti tosi nuori vielä. Liian usein sitä ajattelee, että olen jo vanha ja koko elämäni on silti lähtöpisteessä. Mutta enhän minä vanha ole. Ja vaikka en olisi enää koskaan halunnut tähän lähtöpisteeseen joutua, voi tästä mahdollisuudesta ottaa nyt kaiken irti. Minulle tarjottiin nyt uusi tilaisuus nauttia nuoruudesta. Ei vielä tarvitse sitoutua. Olen ihan varma, että muistelen vanhana näitä nuoruusvuosia lämmöllä. Ja toivon, että silloin en kadu asioita, jotka olen jättänyt tekemättä, vaan hymyilen asioille, jotka tein.

Nyt on se hetki elämässä, kun voi istua puistonpenkillä vaikka kuinka myöhään, eikä kukaan odota kotiin. Se voi kuulostaa surulliselta, tai sen voi ajatella mahdollisuutena. Ja on ihan minusta itsestäni kiinni, kumpana sen näen.

Yksin ihmisjoukossa

Olin eilen hyvän ystäväni äidin syntymäpäiväjuhlissa. Olipa kerrassaan ihanat juhlat ja oli mahtavaa nähdä onnellisia ihmisiä. Niin paljon rakkautta ja naurua.

Viimeksi, kun olin juhlissa, joissa oli vuokrattu tila, pitkät pöydät, paljon ihmisiä ja ruokaa, oli kyseessä N:n hautajaiset. Ja on todellakin ihan hanurista käydä juhlissa yksin. Kun lähestulkoon kaikki vieraat tulevat pariskuntana. Ja minä olen aina yksin. Se ei ole kivaa. Pariskuntien näkeminen ei enää satuta samalla tavalla kuin alussa. Alkuvaiheessa olin suorastaan vihainen heille, ja kateellinen, ja katkera. Nyt ymmärrän jo, ettei muiden onni ole minulta pois. Mutta siltikin riipaisee aika syvältä nähdä pariskuntien koskettavan toisiaan. Minä maksaisin kaikki rahani siitä, että saisin koskettaa minun rakastani edes yhden kerran vielä. Ymmärtävätkö nämä kaikki pariskunnat, kuinka onnekkaita he oikeastaan ovat?

Pahinta tässä kaikessa on nimenomaan se yksinäisyys. Vaikka enhän minä yksin ole. Minulla on perhe ja ystäviä. Mutta kun ei se vain ole sama asia. En voi tehdä kenenkään kanssa mitään pariskuntajuttuja. Ei ole ketään, jolle tekstata, vaikkei ole edes asiaa. Muistan aina, kun olimme tunteneet N:n kanssa ehkä pari viikkoa, ja hän soitti minulle sanoen: "Ei mulla mitään asiaa ollut, mut halusin vaan kuulla sun äänen". Juuri tätä on ikävä. Kainaloon käpertymistä ja korvaan kuiskimista. Sitä, kun joku pitää kaupungilla kädestä.

Pitäisi jotenkin oppia olemaan yksin. Nyt pitää rakentaa tätä elämää yksin. Ja oikeastaan jo odotan sitä, että loppukesästä tai syksyllä vuokraan oman yksiön. Vaikka silloin se yksinäisyys iskee vasten kasvoja entistä pahemmin. Eihän tässä nyt mitään, kun asun vanhemmillani, ja täällä on aina juttukaveri saatavilla, jos tarvitsee. Mutta mitä sitten, kun ei ole? Mitä sitten, kun olen ihan tosissani todella yksin?

No sitten selviän siitäkin, hitto vie. En osaa enää pelätä asioita. Minä koin jo yhden kaikista pahimmista asioista, joita ihminen voi kokea. Ja olen edelleen tässä. Sellaista asiaa ei tässä elämässä tule, josta en selviytyisi.

Yli 100 päivää

Nyt olen ollut yli sata päivää ilman häntä. Tarkalleen ottaen 102. Ja olen sata kertaa vahvempi kuin sata päivää sitten.

Vaikka elämäni on tällä hetkellä yksi iso sekasotku, eikä minulla ole minkäänlaisia suunnitelmia, en ole lainkaan huolissani. En vain jaksa olla. Olen myös ymmärtänyt, että turha elämää on suunnitellakaan liikaa. Eivät ne suunnitelmat näköjään kuitenkaan toteudu. Tästä lähtien aion tarttua useammin hetkeen. Tehdä juuri sitä, mikä sattuu sillä hetkellä tuntumaan hyvältä. Sanoa enemmän kyllä, kuin ei.

Minä tarvitsin tämän kokemuksen, jotta opin arvostamaan tätä elämää. Tai siis olisin mielelläni elänyt ilmankin tätä kokemusta, mutta olen varma, että saan elämääni uusia ulottuvuuksia tämän ansiosta. Nyt näen pienetkin asiat, jotka ennen hukkuivat johonkin elämän ja arjen alle. Eilen ihastelin mielettömän kauniita kukkia, kun kävelin illalla juna-asemalta kotiin. En ole koskaan aiemmin huomannut niitä, vaikka ne ovat kasvaneet siinä satavarmasti jo monta vuotta, ja olen kulkenut reitin tuhansia kertoja. Yhtenä iltana makasin sängyssä pimeässä, ja autojen valot maalailivat liikkuvia kuvioita kattoon ja seinään. Kuinka siistiä sekin oli! Elämässä on oikeasti niin paljon pieniä ja kauniita asioita, joiden takia kannattaa avata silmät.

Yksi ihminen sanoi minulle vähän aikaa sitten, että hän näkee minusta, että minulla on hyvä elämänasenne. Eikä hän tiennyt minun taustastani mitään. Toivoisinkin saavani tästä itseeni syvyyttä ja elämäniloa. Toivon niiden kehittyvän kokoajan. Toivon joskus ymmärtäväni tämän kokemuksen merkityksen.

Kaikki menee hyvin. Kaikki menee lopulta hyvin. Everything will be okay in the end. If it's not okay, it's not the end. Tämä sanonta pitää itseasiassa N:n kohdalla paikkaansa. N oli elämänsä onnellisimmillaan kuollessaan. Hänellä oli kaikki. Nyt minulla ei ole läheskään kaikkea, joten minun loppuni ei ole vielä lähelläkään. Tiedän kaiken olevan hyvin, kun on minun vuoroni lähteä. Ja vaikkei minulla nyt ole kaikkea, minulla on paljon. Ja se paljon on ihan riittävästi. Se paljon on nyt minun koko elämäni.

Viimeiset sanat

Eilinen ilta oli taas itkuilta. Lähettelin sähköpostia N:n äidin ja isän kanssa kuulumisista ja käytännön asioista, ja tuli iso ikävä. Ei pelkästään N:ää, vaan myös hänen äitiään. Olimme aina hyvissä väleissä ja meistä tuli läheisiä. Kävimme lähes joka viikonloppu syömässä N:n äidin ja isäpuolen luona, kun he asuivat samassa kaupungissa ja tykkäsivät kutsua meitä kylään. Paikalla oli usein myös N:n veli ja sisko, sekä heidän kumppaninsa. Minun sydämeni särkyy, kun mietin miten raskaita perhepäivälliset ovat nykyään N:n äidille. Kun me emme ole enää koskaan paikalla. Kun kaksi paikkaa on tyhjänä. Miten hän voi koskaan tottua siihen?

Olimme viimeisen kerran päivällisellä N:n vanhemmilla vain alle vuorokausi ennen hänen sairaalaanmenoaan. Muistan sen päivän hyvin. Se oli ystävänpäivä. Minä olin työvuorossa, N toi minulle töihin kaksi suklaapatukkaa ystävänpäivälahjaksi kauppareissulla ja sitten hän kävi asuntonäytössä isänsä kanssa. Kämppä oli ollut hieno ja N oli ihan innoissaan, että sen me ostamme. Hän oli sopinut uuden näytön kolmen päivän päähän, jotta minäkin pääsisin katsomaan asuntoa. Kolmen päivän päästä N todettiin aivokuolleeksi ja menehtyneeksi. Kolmen päivän päästä minun elämäni hajosi tuhansiksi sirpaleiksi. Minä olin niin onnellinen ennen sitä. Meidän piti ostaa asunto! Meidän piti rempata sitä ja muuttaa yhdessä ihanaan ikiomaan kotiin. En ihan heti keksi, mikä olisi enemmän väärin, kuin tämä.

Tämä on viimeinen keskustelunpätkä, jonka kävin N:n kanssa tekstiviestin muodossa hänen ollessa sairaalassa. Viimeinen kerta, kun kuulin hänestä. N oli jo selkeästi tosi huonovointinen, koska hän ei vastannut viesteihini ja kysymyksiini kunnolla, ja siksi pyysin häneltä kunnollisia vastauksia. Hän yritti vaikuttaa niin reippaalta, eikä selvästi halunnut huolestuttaa minua. Viimeisenä asiana hän sanoi pääsevänsä kohta kotiin. Ja minä odotin koko yön. Hän ei koskaan tullut. En enää ikinä saanut häntä kotiin. Sain yöllä nukuttua pieniä pätkiä, ja heräsin useita kertoja katsomaan, onko hän jo tullut. Aamulla heräsin, enkä ollut vieläkään kuullut hänestä. En ymmärrä, miksen ollut huolissani. En arvannut mitään tällaista. Ajattelin, että siellä sairaalassa hän vain nukkuu.

Niin hän nukkuikin. Ikuista untansa.

Risteilyllä

Minulla on jotenkin erityinen suhde risteilyihin. Moni varmaan vihaa niitä. Liikaa humalaisia ja mölyäviä ihmisiä sekä liian ahtaita hyttejä. Silti minä tykkään käydä laivoilla. Edellisessä työpaikassani meillä oli pienen porukan kanssa tapana käydä laivoilla lähes kuukausittain. Muistelen niitä reissuja edelleen lämmöllä ja naurulla, vaikka aikaa on kulunut vuosia. Meille kehittyi työkavereiden kanssa ihan erityislaatuinen suhde niiden reissujen ansiosta. Ja tapasinhan minä N:n yhdellä niistä.

Olin viikonloppuna Ruotsin risteilyllä ystäväni kanssa. Ja se teki hyvää. Teki hyvää kuunnella musiikkia, tanssia, jutella, nähdä ihmisiä, nauraa. Ja itkeä. En näköjään pysty olla itkemättä yhtään missään. Mutta ei se mitään, itku on hyvästä ja onneksi itkun jälkeen tuli nauru monen monta kertaa.

Ensimmäisenä iltana tutustuimme tanssilattialla hulvattoman hauskaan miesporukkaan. En edelleenkään tiedä, onko minun hyväksyttävää tanssia miesten kanssa. Enkä voi ymmärtää, miksi mietin muiden mielipiteitä niin paljon. Miksi mietin jatkuvasti, mitä muut ihmiset ajattelevat minun tekemisistäni? Eihän sillä ole mitään merkitystä. Pakkohan sen on olla hyväksyttävää ja oikein, jos se minusta tuntuu siltä.

Välillä tuntui, kuin olisin ihan normaali. Kuin en olisi koskaan kokenutkaan mitään kamalaa. Välillä tuntui jopa aika onnelliselta. Ja hitto vieköön, se on aika hyvä tunne.

Tuntui hyvältä, kun yksi miehistä kehui kauniiksi. Tuntui hyvältä tanssia hänen kanssaan. Tuntui hyvältä katsoa silmiin. Sellaista on ollut ikävä. En tule olemaan vielä pitkään aikaan valmis mihinkään vakavaan juttuun, mutta kaikki tällainen pieni piristi mieltä. Kun on useamman vuoden kuullut kehuja ja kauniita sanoja päivittäin, on suuri muutos, kun niitä ei yhtäkkiä enää saakaan. Kukaan ei huomaa, jos olen värjännyt hiukset, ostanut uuden paidan tai laittanut kivaa huulipunaa. Ihan pieni kehukin tuon miehen suusta toi hymyn huulille.

Ja kun hän myöhemmin illalla pussasi minua baaritiskillä, en kääntänyt päätäni pois. Koska ei vain tuntunut siltä, että pitäisi kääntää. Tuntui siltä, että voin ihan hyvin tehdä niin. Se ei tuntunut väärältä. Eikä se tuntunut edes oudolta, vaan aika kivalta. Aamuyön tunteina istuimme kahdestaan laivan portaikossa vaikka kuinka kauan ja jaoimme toisillemme kaikki elämämme epäonnistumiset ja takaiskut. Ja itkimme yhdessä. Hän kysyi, mitä N sanoisi minulle nyt, jos näkisi meidät. Ja minä uskoin ihan vilpittömästi, että N olisi sanonut "Anna mennä. Elä. Älä ajattele niin paljon. Älä jätä asioita tekemättä minun takiani, koska sinä olet se, joka elää. Pidä hauskaa". Tuntui samaan aikaan hullulta ja luonnolliselta puhua tuikituntemattomalle N:stä. Mutta siinä oli jotain sielujen sympatiaa. Hän ymmärsi ja häntä kiinnosti. Hän tajusi, miten pahalta tuntuu olla taas lähtöpisteessä elämänsä kanssa, koska hänellä itselläänkin oli rankkoja kokemuksia takana. Se oli hyvä humalainen terapiasessio molemmille. Jäi hyvä mieli.

Risteilyn jälkeen ei ole ollut lainkaan huono omatunto. Ei kaduta. Ei tunnu pahalta. Hän sai kunnian olla se ihminen, jota pussailen ensimmäisenä N:n jälkeen. Enkä olisi ikipäivänä uskonut sen tapahtuvan näin nopeasti. En suunnitellut tätä. Mutta fakta kuitenkin on, että elämä jatkuu. Sen on vain pakko mennä eteenpäin. N ei takaisin tule, vaikka lukkiutuisin kotiin viideksi vuodeksi, enkä tapaisi ketään. En usko N:n muiston "tahriintuneen", vaikka pussailin jo reilu kolme kuukautta myöhemmin toista miestä. Minä tulen kunnioittamaan häntä ja hänen muistoaan elämäni loppuun asti. Minä tulen aina puhumaan hänestä kauniisti ihmisille. Enkä jätä kertomatta, kuinka paljon rakastin. Mutta elämä jatkuu kuitenkin sen muiston kanssa. Ja nyt tuntui hyvältä ottaa tämä askel. Elämässä on pakko tarttua hetkeen, koska silloin voi tapahtua jotain mahtavaa.

Elämän tarkoitus

Joku voisi tällaisessa tilanteessa ajatella, ettei minua ja N:ää oltu tarkoitettu yhteen. Että tämä oli maailmankaikkeuden merkki meille, ettemme ole hyvä pari. Minä en ajattele niin. Tottakai meidät oli tarkoitettu yhteen. Minun piti olla hänen kanssaan hänen viimeiset vuotensa, niin se oli tarkoitettu. Me kuuluimme yhteen, vaikka N:n aika täällä oli rajallinen.

En ole koskaan ajatellut, että meille kaikille olisi olemassa vain yksi ja ainoa oikea. Olen aina ajatellut, että jokaiselle on olemassa useampikin sopiva ja oikea kumppani. En usko, että vain yksi voi olla paras. Miten sen ikinä muka löytäisi? Ja mistä tietäisi, että olisi löytänyt juuri sen ainoan oikean? Sen hetkinen kumppani on aina paras ja sopivin. Ja jos tulee ero, voi löytää jonkun toisen, joka on yhtä sopiva ja yhtä paras. Onneksi en koskaan ole uskonut "yksi ainoa oikea" -juttuihin, koska jos uskoisin, olisin nyt entistä enemmän pohjalla. Olisin menettänyt sen ainoani. Mutta jaksan uskoa siihen, että minullekin löytyy vielä joku sopiva. Ainakin joinakin päivinä jaksan uskoa.

En usko, että kovin moni voi näin nuorena sanoa tietävänsä, mikä heidän elämäntehtävänsä on. Moni varmaan pohtii, onko oikeastaan vielä saanut mitään järkevää elämässään aikaiseksi. Onko saavuttanut mitään. Ja kyllä minäkin pohdin. On ollut jotenkin erikoista muuttaa takaisin tänne kotikaupunkiini, missä vietin koko lapsuuteni ja nuoruuteni. On hassua törmätä vanhoihin tuttuihin työntelemässä lastenvaunuja. On hassua, kun vanhat koulukaverit hakevat lapsiansa päiväkodista, jossa olen työharjoittelussa. Kyllä siinä monesti miettii, mitä minä olen saavuttanut. Olen kohta 25-vuotias opiskelija, yksin, asun vanhemmillani. Olenko saanut mitään aikaiseksi?

En tiedä, olenko saavuttanut vielä paljoakaan, mutta minä tiedän jo nyt, näin nuorena, mikä oli minun elämäni yksi suurimmista tehtävistä.

Se oli tehdä N onnelliseksi hänen viimeisinä vuosinaan. Saada hänet tuntemaan olonsa rakastetuksi. Minun elämäntehtäväni oli saada N tuntemaan itsensä onnelliseksi kuollessaan. Eikä se ole ihan pieni tehtävä. Se on yksi tärkeimpiä tarkoituksia, mitä elämässä voi olla. Minun elämäni tarkoitus oli tavata N, rakastua häneen, suunnitella yhdessä tulevaisuutta vaikka emme sitä saaneet, ja tehdä hänet onnelliseksi. Ja minä onnistuin siinä. Toivon elämässäni tulevan vielä muitakin tehtäviä, jotka minun on tarkoitus täyttää, mutta tämä oli yksi niistä. Ja se annettiin juuri minulle, koska minä onnistuin siinä kaikista parhaiten.

Tämä kokemus kasvattaa minua niin paljon. Uskon tulevissa ihmissuhteissani pääseväni ihan uusille syvyyksille tämän ansiosta. Vaikka tämä tuntuu edelleen ihan hirvittävän epäreilulta, ja sitä se onkin, positiivisesti ajatteleminen auttaa. Ja sekin auttaa, kun ajattelen, että näin oli vain tarkoitus käydä. Elämän tarkoitusta on joutunut pohtimaan tämän jälkeen todella paljon, tai lähinnä sitä, onko tällä elämällä mitään merkitystä tällaisen jälkeen. On sillä. Nyt sillä vasta onkin. Yksi elämä menetettiin liian aikaisin, eikä tulisi mieleenkään, että jättäisin nyt oman elämäni elämättä. Nyt se elämä vasta alkaa. Minä sain elämäni pitää, enkä varmasti heitä sitä hukkaan. Yksi elämäni tarkoituksista tuli jo täytettyä, kun tein N:n viimeiset vuodet onnelliseksi. Mutta en malta odottaa, mitä muita tehtäviä elämä tuo. En malta odottaa, mitä tämä elämä tuo. Toivottavasti paljon hyvää, paljon rakkautta, paljon naurua.

Kolme kuukautta

Lasken edelleen kuukausia. Ja tänään niitä on takana kolme. Kolme kuukautta ilman häntä. Joka kuun 17. päivä vetää takaisin muistoihin ja syviin ajatuksiin. Joka kuun 17. päivä tulee kalenteriin yksi kuukausi lisää yksin olemista. Mutta positiivista on, että jokaikinen kerta se kuukausi on edellistä helpompi. Kolme kuukautta on oikeasti lyhyt aika. Mutta se on hyvä alku minun elämän mittaisella toipumisen matkalla.

Hajosin tänään tuhansiksi atomeiksi, kun näin Instagramissa N:n siskon laittaman kuvan heistä kahdesta. Se tuli niin yllättäen. En ollut varautunut, että nopean Instagram-selauksen aikana törmään N:n kuvaan. Ja se oli sitten menoa. Tuli itku. Pitkä itku. Mutta kyynelten läpi tuli myös hymy. N oli kuvassa niin iloinen ja komea. Ja on oikeasti helpottavaa, että joka päivä on helpompi hymyillä. On tässä jo itkettykin.

On olemassa niin paljon pieniä asioita, jotka muistuttavat hänestä. Joka kerta, kun näen samanmerkkisen ja -värisen auton kuin N:lla, toivon hänen istuvan sen ratissa. Pienen hetken ajan toivon hänen tulevan hakemaan minua. En ole koskaan ollut kiinnostunut autoista. Nyt tuntuu, että bongaan liikenteestä jatkuvasti samanmerkkisiä ja -värisiä autoja. Auto on vain yksi esimerkki. Sitten on firma, jossa N oli töissä. Se tulee vastaan yllättävän usein. Työpaikka mainostaa telkkarissa, sponsoroi isoja urheilutapahtumia ja tulee vastaan katukuvassakin. Miksi hänen etunimensäkin pitää olla niin yleinen, että samannimisiä tulee vastaan jatkuvasti?

Kaikesta huolimatta tämä kolmas kuukausipäivä oli ihan hyvä. Ja mikä kruunaus Leijonilta illan jääkiekkopelissä! Se voitto oli N:lle. Se voitto oli minulle, kun olen selviytynyt kolme kuukautta heittämättä hanskoja tiskiin. Se voitto oli meille.

Lauantai-illan pohdintoja

Välillä mietin, kuinka kauan jatkan tämän blogin kirjoittamista. Sillä toisinaan tuntuu, ettei minulla ole enää niin paljoa kirjoitettavaa. Alussa kirjoitin koko ajan. Kirjoitin lähes tulkoon koko valveillaoloaikani. Koska mitään muuta ei ollut. Kaikkia tekstejä en julkaissut, tai jätin ne luonnoksiin odottelemaan myöhempää julkaisua, sillä en halunnut julkaista viittä postausta päivässä. Mutta nyt tuntuu, ettei ole niin paljoa asiaa enää. Elämä tasaantuu. Alkaa taas tulla niitä rutiineja, jotka hetkeksi katosivat surun alle. Vaikka menetys on joka päivä mielessä monen monta kertaa, ei siihen enää löydä uusia kirjoittamisen arvoisia ulottuvuuksia tai näkökulmia samalla tavalla kuin aiemmin. Päivät täyttyvät arjesta.

Olen huomannut hyvinä päivinä myös hieman vältteleväni tänne kirjoittamista. Koska itken lähes aina, kun kirjoitan tänne. Silloin aina uppoutuu niin syvälle omiin ajatuksiin ja suruun. Tulee ikävä. Vaikka kirjoittaisin iloisista asioista, tulee itku silti helposti. Ja jos on ollut tosi hyvä ja mukava päivä takana, en halua päättää sitä tieten tahtoen itkuun. Koska välillä on ihan oikeasti kiva viettää sellaisiakin päiviä, kun ei itketä.

Tämä on minulle silti tärkeää työstämistä. Tässä on koko minun sydämeni ja sieluni auki. Uskon kirjoittamisen vieneen minua monta askelta eteenpäin. Ehkä yksi syy siihen, miksi olen päässyt jo aika hyvin jaloilleni, on se, että yritän työstää tätä surua mahdollisimman paljon. Vaikken ole ihan varma edelleenkään, miten surua työstetään. Mutta minä kirjoitan. Paljon. Minä ajattelen, pohdin ja vellon surussa. Minä mietin ja analysoin tunteitani ja koko elämää monta tuntia päivässä pääni sisällä. Juttelen kavereille ja jaan tätä tuskaa eteenpäin suurin piirtein kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella. Olen herkkä pohdiskelija. Mietin aina asioita päässäni ihan hirveästi, ja nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Ehkä se tekee minusta niin vahvan, että minulla on kyky ajatella asioita, enkä työnnä niitä syrjään. Työstän ja mietin ja pohdin niin kauan, että koko aihe kyllästyttää.

Viikko on taas ollut ihan hyvä. Olen nähnyt ystäviä ja retkeillyt päiväkodin kanssa. Ja oikeastaan vahingossa kerroin yhdelle päiväkodin työntekijöistä tämän kaiken. Se tuntui ihan hyvältä. Tuntuu hyvältä puhua, en halua salailla tätä asiaa keneltäkään. Koska ei se ole salaisuus, että jotain minussa on rikki. Puhuminen auttaa, että voin joskus olla ehjempi. En varmaan koskaan enää tule olemaan ehjä, mutta en ehkä pyrikään siihen. Säröt tekevät ihmisistä kiinnostavia. Kovia kokeneet ihmiset ovat viisaampia ja syvempiä. En tiedä, voiko niin sanoa, mutta jollain tavalla olen jopa ylpeä tästä omasta tarinastani. Tai ennemminkin olen ylpeä, kun voin sanoa seisovani taas omilla jaloillani kaiken tämän jälkeen. Olen ylpeä, kun tämä ei musertanutkaan minua.

Sateen jälkeen on aina pouta

Kuulin tänään iloisia uutisia. N:n paras ystävä saa lapsen. En voisi olla enempää onnellisempi hänen ja vaimonsa puolesta. Tämä antaa uskoa, että sateen jälkeen on aina pouta. Ei myrsky yksinkertaisesti voi kestää loputtomiin. Joskus on tultava kauniimpi päivä. Minullekin. Kyllä minäkin saan vielä jotain hyvää. En tiedä mitä se hyvä on, tai milloin se tapahtuu, mutta olen varma, että minäkin sen koen vielä joskus. Ennemmin tai myöhemmin.

Kävin tänään koululla tekemässä tentin uusintatilaisuudessa, koska alkuperäinen tenttipäivä oli joskus keväällä, jolloin minulla ei ollut yhtään voimanrippeitä valmistautua siihen. Pakko myöntää, että en juuri ollut valmistautunut nytkään. En yleensä ajattele, että "kunhan nyt vain pääsen läpi". En ole koskaan ollut sellainen. Mutta nyt täytyy antaa itselleen armoa. Ei kaikessa tarvitse onnistua täydellisesti. Olin jo lähellä jättää käymättä koko kurssin, mutta niin paljon en armoa itselleni antanut. Tein tentissä minkä pystyin ja kirjoitan viikonlopun aikana esseen samalle kurssille. Ja sen jälkeen voin sanoa, että hitto vieköön olen vahva. Voittaja.

Tenttisalissa kaikki näytti samalta kuin ennenkin. Samat seinät, samat oppilaat, sama tyhjä tunne päässä kun tenttipaperi tuodaan eteen, sama vanha opettaja samoissa vaatteissa kuin aina ennenkin. Mietin, kuinka moni näistä ihmisistä mahtaa tietää. Kuinka moni näistä opiskelijoista tietää, että minä olen jotain ihan muuta, kuin muutama kuukausi sitten? Yksi tyttö hymyili minulle ennen tentin alkua sillä lailla säälivästi. Sellainen pieni pahoillaan oleva hymy. Vähän vaivaantunut ja hetken päästä katse oli jo muualla, ettei vain tarvinnut sanoa minulle mitään.

Huomenna näen pitkästä aikaa koulukavereitani. Olen odottanut sitä niin. Ihanaa päästä nauramaan tyttöporukalla ja vetää haalarit jalkaan opiskelijabileisiin. En edelleenkään ole varma, onko minun sallittua käydä ulkona. Mutta minähän itse siitä vain päätän. En vain haluaisi kenenkään ajattelevan, että mitä tuokin täällä baarissa nyt jo tekee. En edes tiedä, miksi välitän muiden mielipiteistä pätkän vertaa. Minä voisin istua neljän seinän sisällä koko loppuikäni, mutta se ei tuo N:ää takaisin. Tai sitten voin nähdä kavereita ja viettää kivoja hetkiä, jotka auttavat minua kohti sitä jotakin, minne ikinä olenkaan matkalla. Ja minä valitsen jälkimmäisen. Tiedän, että N:kin haluaisi minun valitsevan niin.

Aurinko paistaa aina ennen pitkää. Joillekin se paistaa tänään. Toisille huomenna. Minullekin joskus. Ja siihen asti voin vähän huijata, ja kuvitella auringon olevan kirkkaana välkkyvissä baarin valoissa. Ainakin huomenna se on. Huomenna aurinko on baarin valoissa ja ystävien hymyissä.

Muuttunut minä

Tässä olen minä. Ainakin jos kysytään yhdeltä 6-vuotiaalta tytöltä työharjoittelupaikastani. Kyllähän tuo minulta näyttää. On tummat hiukset, pitkät ripset ja paljon koruja. En vain ole ihan varma noista korkokengistä ja mekosta, sillä minut näkee tuossa yhdistelmässä korkeintaan kerran vuodessa jossain juhlissa.

On mielenkiintoista miettiä, millä tavalla tämä kokemus muuttaa minua. Koska sehän on fakta, että tällaisen jälkeen ihmisessä jokin muuttuu pysyvästi. Minä toivoisin, että kun aikaa on kulunut tarpeeksi, muuttuisin jotenkin iloisemmaksi, mitä olen ollut ennen. Että osaisin iloita pienistä asioista ja olla onnellinen jo pelkästään siitä, että saan aamulla avata silmät. Etten valittaisi pienistä enkä olisi niin ankara itselleni.

Eniten pelkään, että muutun jotenkin kyyniseksi ja pelokkaaksi. Että pelkään minulle tapahtuvan uudestaan jotain pahaa. Etten osaisi nauttiakaan hyvistä asioista, koska olisin varma, että ne viedään minulta kuitenkin. Etten luottaisi elämään, vaan pelkäisin aina pahinta.

Hyvä ystäväni sanoi minulle taannoin, että hän on nyt ajatellut, että tämä asia oli minun elämäni hirvein juttu, mutta tästä lähtien tulen saamaan paljon onnea ja hyviä asioita. Toivon todella, että se olisi niin. Toivon, että tämä menetys on ainoa, mitä tulen koskaan kokemaan. Toivon, että elämä on minulle tästä lähtien hyvä. Ajatukseni tästä vaihtelevat melkein päivittäin. Joka toinen päivä uskon tuohon, että tästä lähtien saan kokea paljon onnea. Että salama ei iske kahta kertaa samaan puuhun. Mutta joka toinen päivä olen skeptinen loppuelämästäni. Ajattelen, että kaikki kamala kerääntyy nyt minulle. Kun kerran olin löytänyt jo täydellisen miehen, ei minulle anneta vastaavaa onnea toista kertaa. Nyt on jonkun toisen vuoro.

Toinen ystäväni sanoi viisaasti, että jos ei koskaan koe mitään kamalaa, ei voi olla oikeasti onnellinen. Jos kaikki sujuu aina niin kuin oli suunnitellut ja kaikki ojennetaan kultalusikalla naaman eteen, ei osaa arvostaa sitä onnea, minkä on saanut. Siihen turtuu. Myönnän itsekin, etten osannut aiemmin arvostaa kaikkea sitä hyvää mikä minulla oli, koska en ollut ikinä käynyt pohjalla. Olin tottunut siihen, että kaikki on aina hyvin. Tämän menetyksen jälkeen uskon, että voin joskus tulevaisuudessa olla onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Koska nyt onnellisuus on pieniä asioita. Nyt onnellisuus on sitä, mikä aiemmin oli ihan normaalia. 

Onnea on

Tämä viikko on ollut hyvä. Suurin vaikutus on varmaan ollut tuolla ihanalla auringonpaisteella ja lämmöllä, jotka piristävät jokaikistä päivää. Ajattelen N:n olevan auringonpaisteen takana ja hänen antavan meille tuon lämmön. Auringonpaiste on N:n hymy. Ja lämpö on hänen halauksensa minulle. N:n kuolinpäivänä paistoi aurinko, vaikka oli hyisen kylmä ja synkkä helmikuu. Hänen hautajaispäivänäänkin paistoi aurinko, vaikka oli loskainen ja harmaa maaliskuu. Auringon on oltava merkki häneltä. Aurinko on hän. Pakkohan sen on olla.

Olen onnellinen monesta. Olen onnellinen,

...että jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut ovat alkaneet. Minä rakastan penkkiurheilua. N ei koskaan ollut kiinnostunut minkään lajin seuraamisesta. Mutta uskon silti, että N:llä on voimia pilvensä reunalta käsin antaa Suomelle avoimia maalipaikkoja peleissä.
...koska ostin eilen ihanat pitsishortsit. Se on merkki kesästä.
...koska olen menossa tänään viettämään iltaa työkavereideni kanssa.
...että poskipäilläni on muutama pisama enemmän kuin viikko sitten.
...koska sain eilen N:n äidiltä spontaanin viestin, jossa hän toivotti aurinkoista viikonloppua sydämien kera.
...että olen ollut ahkera kouluhommien kanssa ja yksi kerrallaan saan tehtäviä tehtyä ja palautettua. Olisi ollut helppoa heittää kouluhommat syrjään täksi kevääksi, mutta minä en heitä. En luovuta enkä anna periksi.
...että ensi viikolla näen ihania koulukavereitani opiskelijabileiden merkeissä.
...että parin viikon päähän on varattu Ruotsinristeily ihanan ystäväni kanssa. En malta odottaa shoppailua, syömistä (erityisesti tätä, M. Tiedän, että sinäkin odotat tätä), tanssimista ja nauramista.
...että minulla on aivan ihania ystäviä. Arvostan heistä jokaista. Vaikka osa asuu kaukana, eikä yhteyttä tule pidettyä usein, he ovat aina mielessäni ja sydämessäni. Eivätkä sieltä koskaan katoa.
...että olen vielä nuori. Mutta silti tarpeeksi vanha, että minut otetaan esimerkiksi työharjoittelupaikassani vakavasti.
...että olen hengissä.
...että olen voittaja.

Olen myös surullinen monesta. Mutta sitä listaa en kirjoita ylös. En tänään. Koska tänään on hyvä ja onnellinen päivä. Taas.