Kotiin

"Aloin viime yönä miettimään ihan tosissaan, että mitä jos me muutettaisiin yhteen".

Voi elämä, jos olisin tiennyt mitä tapahtuu, kun ostin oman asunnon puolisentoista vuotta sitten. Olin silloin elämäntilanteessa, joka oli tasainen ja vakaa. Sama mukava työpaikka ollut jo vuosia, sama harrastus jatkui vuosi toisensa perään. Olin tykästynyt asuinalueeseen, missä olin parin vuoden ajan ehtinyt asumaan. Jollain tapaa haaveilin parisuhteesta, mutta toisaalta olin hyvinkin onnellinen omaan tasaiseen elämääni. Ajattelin silloin, ettei oman asunnon ostamiselle ole parempaa hetkeä. Halusin isomman asunnon, koska 26-neliöinen vuokrayksiö tuntui liian pieneltä. Halusin paikan, josta tulisi oma turvapaikkani vuosiksi eteenpäin.

Vähänpä tiesin.

Pari kuukautta siitä, kun olin raahannut koko maallisen omaisuuteni uuteen asuntooni, tapasin miehen, joka muuttikin kaiken.

Mutta näinhän se kai tuppaa menemään, että kun ottaa elämänsä täysin omiin käsiinsä ja tekee ratkaisuja vain itseään ja omaa tulevaisuuttaan ajatellen, universumilla onkin muita suunnitelmia.

Ja nyt löydän itseni tilanteesta, jossa puhelimeeni kilahtaa tuo viesti maanantaiaamuna työpaikalla kesken aamukahvin. Enkä voisi olla siitä onnellisempi. Se tuntuu vähän liiankin hyvältä, naurettavan hyvältä. On käsittämätöntä, että joku oikeasti haluaa olla minun kanssani noin paljon. Tämän kaiken kokeminen on tuntunut suoraan sanottuna hyvin kaukaiselta ajatukselta.

Toisaalta ajattelen, ettei juuri nyt ole myöskään kiire mihinkään. Nautin tästä hetkestä tällaisenaan tosi paljon. Mutta sovimme, että voimme ihan rauhassa alkaa hiljalleen katsomaan erilaisia asuntoja. Miettiä, millaisen kodin haluamme. Käydä asuntonäytöissä, fiilistellä erilaisia asuinalueita.

On tosi erilaista miettiä yhteenmuuttoa nyt 31-vuotiaana, kuin silloin N:n kanssa parikymppisenä. Mehän muutimme silloin yhteen kolmen kuukauden päästä ensitapaamisestamme! Jälkikäteen ajateltuna se on ollut aivan pähkähullua. Mutta nuorempana sitä ei osannut ajatella niin pitkäjänteisesti tai harkiten. Silloin muutin N:n kanssa yhteen suoraan vanhempieni luota, joten kynnys muuttaa ei ollut niin korkea. Nyt olen asunut yksin jo vuosikausia, joten ajatus kodin jakamisesta jonkun kanssa tuntuu aika hurjalta. Ja onhan se huomattavasti isompi sitoumus ostaa asunto jonkun kanssa, kuin muuttaa yhdessä vuokralle.

Olimme vappuna syömässä vanhempieni kanssa. Kerroin heille varovasti, että olemme tässä hiljalleen miettineet yhteenmuuttoa. Vähän jopa pelkäsin, kuinka nuivan vastaanoton saisimme. Olisiko se heidän mielestään liian pikaista, liian hölmöä.

Isäni suorastaan innostui. "Sitten vaan laitatte sun asunnon myyntiin ja katsotte uutta!"

- Mutta olen asunut asunnossani vasta alle kaksi vuotta, voiko sitä edes myydä vielä, tai kannattaako sitä myydä?

"Ei sillä ole mitään väliä, myyntiin vaan!"

- Mutta eikö nyt ole huono ajankohta ostaa asunto...? Korot on korkealla ja kaikkea? Huomasin, että ikään kuin yritin saada vanhemmistani irti jonkin pienen epäilyksen liittyen tähän yhteenmuuttoon, mutta sellaista ei tullut.

"Nyt on oikein hyvä ajankohta ostaa asunto, mutta vähän huonompi ajankohta myydä. Tai sitten laitatte vuokralle sen sinun asuntosi! Millaisella aikataululla te mietitte tätä muuttoa?"

Mieleni teki sanoa, että rauhoittukaa nyt hyvät ihmiset, tämähän oli vasta varovainen ajatus! Jälkikäteen nauroimme ja ihmettelimme, miten kovasti vanhempani olivatkaan innostuneet. Toisaalta se tuntuu myös äärettömän hyvältä. Luulen, että he ovat kaikkien näiden vuosien aikana olleet minusta välillä huolissaankin. Nyt, kun he näkevät, että olen onnellinen ja olen löytänyt järkevän ja vakaan miehen, he ovat siitä tosi onnellisia.

Ja niin olen minäkin. Totta puhuakseni ostamani ensiasunto ei koskaan ole tuntunut täysin kodilta. Toki se voi johtua siitäkin, että sen laittaminen jäi vähän puolitiehen, kun tapasin mieheni niin nopeasti muuton jälkeen, enkä viettänytkään omassa kodissani enää niin paljoa aikaa. Meni ensimmäiset neljä kuukautta, että sain edes verhot ikkunoihin. Se on ollut ihan kiva ja tilava asunto, mutta nimenomaan asunto. Ehkä seuraavan muuton myötä koen olevani taas kotona.