tiistai 31. tammikuuta 2017

Voi tulevaisuus sentään

Tulevaisuus ahdistaa. Olen nyt melkein vuoden elänyt niin, etten ole juurikaan miettinyt tulevaa. Olen elänyt ihan vain päivä kerrallaan. Toki muutamia risteilyjä tai muita reissuja ja tapahtumia olen merkannut kalenteriin hieman pidemmällekin, mutta muuten olen ummistanut silmäni koko tulevaisuudelta. En ole osannut enkä jaksanut ajatella sitä. Sieltä se kuitenkin tulee, murehdin sitä etukäteen tai en.

Nyt olen tullut siihen pisteeseen, että mietin tulevaisuutta joka päivä. Nyt ahdistaa. Vielä vuosi sitten tulevaisuus näytti niin hyvältä ja jotenkin turvatulta. Kaikki oli niin selvää. Nyt olen suoraan sanottuna ihan helvetin pihalla. Ahdistusta aiheuttaa yksinäisyyden lisäksi työkuviot.

Olen ollut samassa työpaikassa nyt reilu neljä vuotta. Se on ollut kiva työpaikka opintojen ohessa. Nyt olen kuitenkin pyöritellyt irtisanoutumista päässäni jo jonkin aikaa. Tämä kevät tulee olemaan työntäyteinen. Aloitan ensi viikolla kymmenen viikon työharjoittelun ja sen lisäksi opinnäytetyöni pitää olla kevään aikana valmis. Teenkö kevään itselleni liian raskaaksi, jos kaiken sen ohella käyn vielä töissäkin parina päivänä viikossa? Tiedän vastauksen itsekin.

Ei kaikkea tarvitse jaksaa. Ehkä nyt olisi aika luopua työpaikasta, vaikka siihen onkin vuosien varrella kehittynyt aikamoinen tunneside. Toisaalta irtisanoutuminen aiheuttaa lisää stressiä. Ajattelin aina, että pysyn työpaikassani valmistumiseen asti, jotta voin olla siellä niin kauan, kunnes löydän oman alan töitä. Jos irtisanoudun nyt, minun on ihan pakko löytää kesätyöpaikka tai ihan vakituinen työ kesäkuussa, kun valmistun. Mitä, jos en löydä? En ole ikinä ollut työtön. Pelottaa. Olen nyt pari päivää selannut netistä avoimia työpaikkoja, eikä kesätyöpaikkoja liiemmin ole alalle, jolle valmistun.

Toisaalta nyt minulla on sellainen tunne, että haluan nauttia elämästä. Keväällä suurin osa ajastani menee työharjoitteluun ja opinnäytetyön tekemiseen. Haluanko kuluttaa vähäisen vapaa-aikani töissä? Nyt on meneillään viimeiset kuukauteni opiskelijana. Haluaisin nauttia niistä ja ihan oikeasti elää. Haluaisin toteuttaa kaikki mielessä pyörineet ulkomaanmatkat, risteilyt, opiskelijabileet ja syntymäpäiväjuhlat. Ne tekevät minut onnelliseksi. Jos jatkan työpaikassani, joudun karsimaan kalenteriin merkittyjä menoja. Pitäisikö vain repäistä, irtisanoutua ja luottaa siihen, että kesäksi löytyy uusi työpaikka? Toki irtisanoutuminen aiheuttaa stressiä raha-asioista, mutta olen tajunnut, että raha on loppujen lopuksi aika merkityksetön asia. Aina voi ottaa opintolainaa tai maksaa matkat säästötililtä. Tekeekö se raha pankkitilillä minut onnelliseksi? En ole ostamassa asuntoa lähiaikoina, ehdin säästää myöhemminkin. Tällä hetkellä houkuttaa ajatus siitä, että saisin keskittyä aivan täysin viimeisiin koulutehtäviini ja olla viikonloput vapaalla.

Mutta silti. Ensi kesä on yksi suuri musta aukko minun ajatuksissani. Irtisanoutuminen nyt olisi kyllä tosi riski veto. Työpaikat eivät kasva puussa. Mutta ajatus siitä, että olisin arkipäivät työharjoittelussa, illat vääntäisin opinnäytetyötä ja viikonloput olisin töissä, ei sekään tunnu yhtään hyvältä. Ajoin itseni aivan loppuun marraskuussa tekemällä liikaa kaikkea. En halua enää koskaan joutua siihen tilanteeseen. Minun pitäisi olla itselleni armollinen. Mutta jos nyt olen itselleni armollinen, tarkoittaako se, että olen kesällä vastavalmistunut ja työtön? 

Mitähän N sanoisi tähän kaikkeen? Luulen tietäväni vastauksen. N sanoisi, että panosta työharjoitteluun ja tee opinnäytetyö niin hyvin kuin mahdollista, sillä ne ovat asioita, jotka vaikuttavat sinun tulevaisuuteesi. Ja N sanoisi myös, että tee ihan mitä tahansa, mikä tekee sinut onnelliseksi. 

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Maailman komein mies

Onpa ollut tapahtumarikas viikonloppu! Pitkästä aikaa olin viikonlopun töistä vapaalla ja olen kyllä ehtinyt paljon. Lauantaina lähdin vanhemmilleni ja illan vietimme äitini kanssa Putouksen kuvauksissa! Olipa hauskaa nähdä, kuinka suora lähetys tehdään. Lisäksi suunnittelimme ulkomaanmatkaa huhtikuun lopulle, enkä malta odottaa sen toteutumista. Tämä on N:n kuoleman jälkeen ensimmäinen asia, jota odotan näin paljon. Suuri osa viikonlopusta onkin mennyt siihen, kun olen etsinyt parhaita mahdollisia lentoja minulle uuteen kohteeseen! Tästä tulee niin hyvä kevät!

Tänä iltana näin sitten N:n vanhempia. Jaoimme valokuvia toisillemme minun ja N:n yhteisistä vuosista. Sain N:n tietokoneelta paljon kuvia, joita en joko ollut nähnyt lainkaan, tai joita ei minun tiedostoissani aiemmin ollut. Tuli kova ikävä. Ennennäkemättömät kuvat ovat kyllä pahoja. Olen huomannut, että ne laukaisevat ikävän. Jos näen kuvan, jota en ole aiemmin nähnyt, se jostain syystä herättää paljon tunteita. En edes tiedä miksi. Ehkä ne omalla tietokoneellani olevat kuvat ovat minulle niin tuttuja. Olen katsonut jokaisen niin loputtoman monta kertaa. Uusissa kuvissa on jotain uutta. Sellaisena en ole häntä nähnyt. En ole nähnyt sitä tiettyä ilmettä tai asentoa kuin uusissa kuvissa. On niin kova ikävä häntä. Erityisesti N:n viimeisenä vuotena otetuissa kuvissa hän näytti niiiin hyvältä! En voi uskoa, että minulla oli niin komea mies. Hän muistui taas mieleeni jotenkin niin elävänä, kun katselin kuvia.

Kävin N:n vanhempien luona saunassa. Siellä meillä oli tapana käydä jokaikinen viikonloppu. Nyt kävin siellä ensimmäistä kertaa melkein vuoteen. Yksin. Se oli haikeaa. N piti saunomisesta ja saattoi istua siellä vaikka kuinka kauan. Minä menin istumaan saunassa sille "omalle" paikalleni, johon istuin jokaikinen kerta siellä. Ja tuijotin vain vieressäni olevaa tyhjää paikkaa. N ei tule siihen enää. Minä istuin yksinäni saunassa, käsivarressani tatuoituna avomieheni kuolinpäivä. Maailman komeimman miehen kuolinpäivä. Kyllä kyyneleet tulivat. Toivoin hänen ilmestyvän suihkutilan puolelta saunaan, mutta ei hän vaan tullut. Se on epäreilua.

Ruokapöydässä oli taas yksi tyhjä paikka. Siihen en koskaan totu. Vaikka N:n kuolemasta on vasta vuosi, välillä tuntuu, kuin aika hänen kanssaan olisi ollut jossain toisessa elämässä. Välillä voin jo niin hyvin, etten voi uskoa, että olen kokenut sellaisen menetyksen. Elämä N:n kanssa tuntuu kaukaiselta muistolta. On hetkiä, kun siitä tuntuu olevan pidempi aika kuin vuosi.

Mutta siitä todella on vain vajaa vuosi. Eikä vuosi ole yhtään mitään. Tänään tosiaan tuntuu siltä. Tänään on ikävä ja suru. Useina päivinä olen iloinen ja nauravainen ja suuntaan katseeni tulevaisuuteen. Tänä iltana on erilaista. Pitkästä aikaa on ihan todella ikävä. Tänä iltana muistan, mitä on rakkaus. Rakkaus on N:n näköinen maailman komein mies.


Muutama tunti tämän kuvan ottamisen jälkeen N kosi minua. Se on ollut yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Onneksi en tiennyt, mikä meitä puolen vuoden päästä odotti. Onneksi sain olla puoli vuotta tämän komean miehen kihlattu.

torstai 26. tammikuuta 2017

Ilman sinua olen lyijyä

Katselin tänään vanhoja valokuvia. Meillä on N:n vanhempien kanssa sunnuntaina valokuvatreffit ja selasin kuvia sitä varten. Tarkoituksena on jakaa toisillemme kaikki minun ja N:n valokuvat, jotta minä saan ne N:n pöytäkoneelta ja N:n vanhemmat saavat kuvat minun koneeltani ja puhelimestani. Olemme puhuneet tästä jo keväästä asti, mutta nyt vihdoin saimme aikaiseksi järjestää illan. Ja sitä varten on nyt käytävä läpi kaikki mahdolliset valokuvat.

Paljon me olemme yhdessä kokeneet. Niin ihania muistoja ja valokuvia. Kaikki ihanat juhlat. Tajusin, että ensi kesänä joudun ensi kertaa olemaan meidän perheemme juhlissa yksin. Vuosien varrella olemme juhlineet niin monet rippijuhlat, valmistujaiset ja sukujuhlat yhdessä N:n kanssa. Ensi kesänä minun sukuni kokoontuu taas yhteen juhlimaan, mutta minä joudun olemaan yksin. Ja ne ovat kaiken lisäksi vielä osittain minun omat juhlani! Kesäkuussa vietämme samaan aikaan siskoni rippijuhlia ja minun valmistujaisiani. Eikä N ole näkemässä sitä. Se on jotain, mikä saa kyyneleet silmiini. N ei ole näkemässä, kun minä saan koulusta paperit käteeni. Se on surullinen ajatus. Ihanat kesäjuhlat, minä valmistun toiseen ammattiini, siskoni pääsee ripille, perhe ja ystävät paikalla, eikä N ole jakamassa sitä minun kanssani.

Viime päivinä olen ajatellut häntä tosi paljon. Lähestyvä vuosipäivä varmasti aiheuttaa tämän. Ehkä sen jälkeen on taas helpompaa. Toisaalta olen kuullut monilta leskiltä, että toinen vuosi saattaa olla jopa ensimmäistä pahempi ja vaikeampi. Että tiedä sitten. Lähiaikoina olen käyttäytynyt jotenkin ihan kummallisesti. Viime viikolla olin töissä, kun muistin, että illalla telkkarista tulee vaikka mitä ohjelmia, enkä ollut laittanut niitä tallennukseen. Ensimmäinen ajatus oli, että laitanpa N:lle viestin, että tallentaa ohjelmat. Mitä ihmettä?! Tällaisia ajatuksia tulee nykyään tosi harvoin. Mutta nyt viime aikoina on tullut kyllä useamminkin. Yhtenä päivänä seisoin liikennevaloissa, kun näin samanlaisen auton, kuin N:n omistama. Jäin tuijottamaan sitä niin intensiivisesti, että melkein kävelin vastaantulijaa päin. Tuntui tosi hassulta nähdä samanlainen auto. Ihan pienen hetken ajattelin, että nytkö hän on tullut hakemaan minua. Ja hetki sitten kaupan kassalla maksaessani aloin laittaa korttimaksupäätteeseen N:n henkilötunnuksen loppuosaa oikean koodin sijasta! Siis ihan oikeasti mitä ihmettä?? Mistä kummasta tuollainen voi tulla päähäni yhtäkkiä kaupan kassalla? Hetken jo ajattelin, olenko sekoamassa.

Mutta en ole. Tai enemmän ja vähemmän sekaisinhan tässä nyt on oltu melkein vuosi. Eikä se ole mikään ihmekään. Itse asiassa yllättävän täysjärkinenhän minä olen ollut! Joka päivä yritän parhaani. Edelleenkin on päiviä, kun joutuu ihan oikeasti todella panostamaan ja puskemaan itseään, että saa hommat hoidettua. Elämä ei vielä mene sellaisella normaalilla rutiinilla. Vaikeitakin päiviä on, ja sellaisia, kun mikään ei huvita. Olisi valetta, jos sanoisin, että helppoahan tämä elämä on. Ei se aina ole. Joskus tämä on taistelua itsensä kanssa. Tuntuu pahalta katsoa vierestä muiden onnen ja rakkauden hetkiä, kun välillä tuntuu, että itse epäonnistuu jokaisella askeleella. Kun ne askeleet ovat toisinaan niin raskaita eivätkä johda mihinkään. Kun jokainen suunta tuntuu väärältä. Kun mikään ei tunnu tärkeältä.

Ilman häntä olen lyijyä.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Parempi kevät

N:n kuolinpäivä lähestyy. Olen huomannut käyväni nyt päässäni läpi niitä meidän viimeisiä hetkiämme yhdessä. Vuosi sitten tähän aikaan elimme viimeisiä yhteisiä viikkojamme. Elimme ihan tavallista arkea, emmekä olisi voineet kuvitellakaan, mitä pian tapahtuu. Tuntuu haikealta muistella, kuinka teimme tiettyjä asioita yhdessä viimeistä kertaa.

Jokin ei nyt mene ihan oikein, kun minä lasken kuukausia ja vuosia avomieheni kuolemasta. Minun pitäisi laskea vuosiamme yhdessä! Minun ei pitäisi havahtua joka kuun 17. päivä siihen, että taas tuli yksi kuukausi lisää yksin. Ei todellakaan pitäisi.

Minä en oikeastaan enää ryve tässä menetyksessä. Ajattelen häntä ja hänen kuolemaansa toki jokaikinen päivä, monta kertaa. Mutta aika harvoin enää uppoudun tähän suruun kaulaa myöten. Viime aikoina ei ole ollut sellaisia iltoja, kun olisin vain miettinyt ja itkenyt. Mielestäni olen jo päässyt aika hyvin eteenpäin. Mutta nyt vuosipäivän alla huomaan, että ajatukseni menevät tavallista useammin tähän menetykseen. Ja se pohjaton suru kyllä tulee, kun antaa itsensä upota muistoihin. Tulee myös se epäuskoisuuden fiilis. Aivan kuin ei vieläkään uskoisi tätä todeksi!

Selasin hetki sitten viime vuoden kalenteriani. Helmikuun puoliväliin asti se oli täynnä aivan normaaleja merkintöjä. Sen jälkeen pelkkiä tyhjiä päiviä. Jo sovitut työvuorot yliviivattu. Ja sitten mitä masentavampia merkintöjä: hautaustoimisto, kukkakauppa, papin tapaaminen, juhlapaikan valmistelu, hautajaiset. Toisaalta olin mennyt ensimmäistä kertaa kouluun jo kaksi viikkoa N:n kuolemasta. Kaksi viikkoahan on todella lyhyt aika! Näköjään päätin heti kättelyssä, että minähän selviydyn ja menen eteenpäin. Aika hyvin olin saanut itseni kasattua, että jaksoin ja halusin mennä kouluun kahden viikon jälkeen.

Melkoinen kevät minulla oli viime vuonna. Sellaista kevättä ei kenenkään pitäisi kokea. Kalenterini oli lisäksi täynnä kymmeniä to do -listoja. En muistanut keväällä yhtään mitään, mitä en ollut kirjoittanut muistiin. Soita Kelaan, irtisano asunto, laita sähköpostia kukkakauppaan, silitä vaatteet, lähetä sairaslomatodistus töihin, palauta koulutehtävä. Ihan kaikki piti olla muistissa. Ja kaiken olen jaksanut to do -listoiltani tehdä. Ne kaikista raskaimmatkin tehtävät. Kyllä sitä vain on ihmeen vahva, kun ei ole muitakaan vaihtoehtoja. Kun vaan on pakko. Viime keväästä selviytyminen on minun elämäni suurin saavutus.

Toivottavasti tämä kevät on parempi. Ainakin nyt on hyvin toiveikas olo. Muutaman viikon päästä on luvassa laskettelureissu ja eiköhän pari risteilyäkin toteudu kevään aikana. Ja viimeiset opiskelijabileet. Opinnäytetyöni edistyy ja ensi kuussa aloitan työharjoittelun mielenkiintoisessa paikassa. Aion valmistua kesäkuussa. Nyt on itse asiassa todella hyvä ja innostunut olo tästä keväästä. Hyviä asioita tapahtuu. Kevät on siinä mielessä ihana vuodenaika, että päivät pitenevät ja ovat kokoajan valoisampia. Elämä on valoisampaa. Uskon, että kaikki järjestyy. Uskon ja luotan. Tämä viikko on taas ollut niin ihana viikko. Jos kevät on täynnä tällaisia, en voi olla muuta kuin onnellinen.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Mitä onni on?

Viime aikoina on tullut mietittyä onnellisuutta. Olenko minä onnellinen? Mitä onni ylipäätään on?

Onnellisuus on nimittäin muuttanut merkitystään minulle. Onni ei enää ole mikään jatkuvasti vallitseva mielentila. Nyt onni on pieniä hetkiä. Päiviä, tunteja, välähdyksiä. En tällä hetkellä edes pyri siihen, että olisin kokoajan onnellinen. Minusta onni ei ole sitä, eikä onnea tulisi mitata niin. Minä keskityn nyt enemmän pieniin, ohikiitäviin onnenhetkiin.

Sen takia kysymys siitä, olenko minä onnellinen, on samaan aikaan helppo ja vaikea. Voin hyvin helposti sanoa olevani juuri nyt onnellinen. Se ei välttämättä jatku huomiseen, saatan olla jo aamulla toista mieltä, mutta juuri nyt maanantai-iltana kello 23.25 minä olen onnellinen. Tänään oli hyvä päivä. Meikki onnistui hyvin, löysin omasta vaatehuoneestani täydelliset lähes käyttämättömät farkut, töissä asiakas kehui hiuksiani, näin sattumalta N:n mummon kaupungilla ja odotan jo innolla torstaisia opiskelijabileitä. Tällä hetkellä on aika monta syytä olla onnellinen. Joten kyllä, tällä hetkellä minä olen onnellinen!

Mutta lesken mieliala voi vaihtua minuutissa. En osaa ennustaa, millainen fiilis on huomenna. Siksi nautin hyvästä hetkestä juuri silloin, kun sellaisen koen. Onni on siinäkin mielessä erilaista kuin ennen, että saan onnellisuutta pienemmistä asioista. Nyt ei oikeasti vaadi paljoa, että hymyilen. Tunnen helposti kiitollisuutta ja onnellisuutta. Ystävällinen asiakas, hymy jonkun kasvoilla, kaunis luonto, saapunut viesti puhelimessa... Aiemmin sitä jotenkin vaati enemmän. Kokoajan halusi lisää ja enemmän, eikä asioita arvostanut samalla tavalla, kuin nyt. Ja elämä on itseasiassa aika paljon kivempaa, kun onni on pienemmissä asioissa! Koska silloin voi tavallaan olla monin verroin onnellisempi! Ja se on siistiä.

Huomaan vertaavani nykyistä onnellisuuttani entiseen onnellisuuteeni. "Nyt on aika kiva olo, jopa onnellinen, mutta jos vertaan kuinka onnellinen minä olin tasan vuosi sitten, niin eihän tämä ole sama tunne kuin silloin, joten en minä sitten kai ole onnellinen nyt..." Ajattelen näin liiankin usein. Eihän onnea voi verrata! Onnea on erilaista. Tämän päivän onnellisuus on erilaista kuin vuosi sitten, mutta ei se ole sen huonompaa. Minä nyt vain en tällä hetkellä voi kokea sellaista onnellisuutta, kuin vuosi sitten. Ei se tarkoita, etten voisi silti olla onnellinen ja kokea hyvää mieltä. Olen joutunut tietoisesti opettelemaan tuosta ajatuksesta irti.

Mietin myös paljon, onko minun ok olla onnellinen. Saako vajaa vuosi sitten miehensä menettänyt nainen olla onnellinen? Miltä se näyttää muiden silmissä, jos sanon olevani onnellinen? Oikeastaan en välitä. Minulla on kaikki oikeus maailmassa kokea oloni onnelliseksi. Se ei missään nimessä tarkoita, että olisin onnellinen siitä, että N kuoli. Sitä paitsi ihmiset eivät näe niitä hetkiä, kun olen surullinen. Joku on saattanut hyvinkin ajatella, että onpa tuokin jo onnellinen ja iloinen, ihmeen hyvin selvinnyt. Mutta hän ei näe, miten olen itkenyt kotona itseni uneen ja käynyt hautausmaalla parkumassa. Muiden silmiin saattaa hyvinkin näyttää, että olen ollut onnellinen jo viime maaliskuussa! Vaikka en ole. Kun on tarpeeksi kauan itkenyt ja surrut, on minusta täysin oikeutettua tuntea niitä pikkuisia onnellisia hetkiä ja nauttia niistä. Koska huonojakin hetkiä on, vaikkeivät ne ulospäin näkyisikään.

Minä siis olen onnellinen tänään. Ja kyllä voin sanoa, että viime aikoina olen tuntenut enemmän onnellisuutta kuin surua. Hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja. Nauran enemmän kuin itken. Joten voisiko ajatella, että kun elämässä on enemmän hyviä kuin huonoja hetkä, voisi sanoa olevansa onnellinen? Ehkä. Ehkä onnellisuutta ei tarvitsekaan määritellä niin tarkasti. Minä nautin hetkistä, jotka tuovat minulle hyvän mielen ja onnellisuutta. Ja on hienoa huomata, että on päiviä, kun onnenhetket vain seuraavat toisiaan. Hyvän päivän jälkeen tulee toinen hyvä päivä. Mutta toki minä edelleen itken ja ikävöin. Itku tulee hyvinkin helposti. Mutta niin tulee nauru ja hymykin. Ehkä vielä itkuakin helpommin. Se on onnea.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Yhden hengen ostokset

Vuosi taaksepäin kiertelin hänen kanssaan läpi kaikki mahdolliset rautakaupat ja huonekaluliikkeet. Se oli meidän vapaapäiviemme paras harrastus. Niin ja ne asuntonäytöt. Oli kivaa kierrellä näytöissä ja etsiä sitä yhteistä ikiomaa kotia. Ja niiden jälkeen lähteä kiertelemään kauppoihin ja tutkimaan tapetteja ja lattialistoja. Oikeastaan se oli N, joka meni aina hieman asioiden edelle. Hän oli niin innokas. Niin paljon unelmia ja suunnitelmia. Hänellä oli ihan selvät sävelet, millaisen keittiön hän olisi halunnut omaan kotiimme remontoida. Vaikka sitä kotia ei vielä edes ollut.

Tasan vuosi taaksepäin. Vain yksi vuosi. Lyhyt aikahan se on ihmiselämästä, mutta yhdessä vuodessa niin moni asia voi muuttua. Tämä yksi ainut vuosi teki minulle sen, että nyt minä katselen työpaikallani kateellisena kaikkia pariskuntia, jotka ovat lähteneet ostoksille yhteisen vapaapäivän kunniaksi. Palvelen näitä pariskuntia hymy huulilla, vaikka oikeasti minun tekisi mieli itkeä. Niin onnellisia, kauniita pariskuntia joka puolella.

Muistan elävästi, miltä tuntui käydä yhdessä ostoksilla ja pyöriä kaupoilla. Mutta silti se tuntuu niin kaukaiselta. En ole saanut tehdä sitä pian vuoteen. Niinkin pieni asia kuin kauppareissu! Voi luoja sentään, kuinka minä kaipaan niitä kauppareissuja. Viikonlopun ruokaostokset. Se oli niin ihanaa. Olimme miettineet jonkin hyvän ruoan ja ostimme yhdessä ainekset. Kotona N otti päävastuun ruoan valmistamisesta ja söimme sen samalla, kun katsoimme elokuvaa. Me emme ikinä syöneet ruokapöydän ääressä. Siis ikinä. Paitsi silloin, jos oli vieraita kylässä. Muuten söimme aina olohuoneessa.

Ja ne arki-illat. "Moooi, mä lähin just tästä töistä, tuu viiden minuutin päästä ulos ja muista se kauppalista". Sitten minä odotin häntä kerrostalomme pihalla. Hopean värinen auto kurvasi parkkipaikalle ja ajoimme yhdessä Prismaan. Niitäkin hetkiä on niin ikävä. Sitä, kun näin tutun auton tulevan. Näin N:n ratin takana, hän hymyili heti kun näki minut ja näytti aina niin hyvältä. Hän oli tulossa hakemaan minua. Hän oli minun. Olin niin onnellinen.

Nyt ei ole enää yhteisiä ruokaostoksia tai Prisma-reissuja. En käy enää Prismassa. En oikeastaan halua mennä sinne yksinäni. Siitä tulee niin kovasti mieleen N. Nyt minä palvelen onnelliset ja kauniit pariskunnat töissä, ja sen jälkeen menen yksinäni johonkin muuhun kauppaan, kuin Prismaan. Ostan ne yhden hengen ostokset ja palaan tyhjään kotiin. Teen jotakin maailman nopeinta ja helpointa ruokaa vain minulle itselleni. Minulle arki ja viikonloppu on nykyään ihan se ja sama. Viikonlopun kunniaksi en tee yhtään sen parempaa ruokaa, kuin muutenkaan. Viikonlopuksi ei ole suunniteltu kivoja menoja tai kyläilyjä. Loppujen lopuksi viikonloput ovat nykyään aika masentavia. Onneksi olen niin usein töissä, etten ehdi ajatella, kuinka surullisia ne todellisuudessa ovatkaan.

Minä todella toivoisin, että kauppakassissani olisi vielä kahden hengen ruokaostokset. Ihan todella toivoisin. Toivoisin parkkipaikalleni sen hopeisen auton ja keittiön pöydälle Tikkurilan värikartan. Sitä minä todella toivoisin. Minä unelmoin arjesta. Sitä minulla on kaikista eniten ikävä.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Vertaistukiryhmän viimeinen tapaaminen

Eilen oli vertaistukiryhmäni viimeinen tapaaminen. Tai ei aivan, maaliskuun puolivälissä on vielä yksi seurantakerta. Mutta nyt on takana jokatiistaiset tapaamiset. Se herättää monenlaisia tunteita ja ajatuksia.

Ensinnäkin haikeutta. Tosi haikea olo, ettemme nyt tapaakaan joka viikko. Olemme kuitenkin syyskuun alusta asti kerääntyneet joka viikko yhteen. Se on pitkä aika. Paljon on tapahtunut sinä aikana. Itse koen sinä aikana menneeni monia askeleita eteenpäin. Ryhmä tavallaan kannatteli syksyn yli. Elin hyvin pitkälti tiistaista tiistaihin, sillä elämäni oli syksyllä tosi epäsäännöllistä. Ryhmä oli ainoa asia, joka toi rytmiä viikkoihin. Syksy ja talvi ovat muutenkin vuodenaikoina synkkiä ja saattavat vetää mielen matalaksi. Ryhmä toi tosi hyvää tukea minun maailman vaikeimpaan syksyyni. Kuin ihmeen kaupalla siitä selvisi sittenkin.

Olen myös todella kiitollinen, että sain olla osa ryhmää. Kiitollinen, että sain tutustua muihin saman kokeneisiin ja jakaa ajatuksia. Kiitollinen, kun sain kuulla muiden rakkaustarinat ja sitä kautta ikään kuin tutustua muiden menehtyneisiin miehiin. Kiitollinen, että tällainen ryhmä oli olemassa.

Mutta nyt minulla on oikeastaan tunne, etten tarvitse ryhmää enää. Minä pärjään ilmankin. Syksyllä muistan miettineeni useaan otteeseen, että mitäs sitten, kun ryhmä loppuu. Ajatus siitä hirvitti. Suunnittelin hakevani johonkin toiseen vastaavaan ryhmään. Nyt en ajattele niin. Kun viime viikolla menin ryhmän tapaamiseen kolmen viikon joulutauon jälkeen, ajattelin ensimmäistä kertaa, ettei minun välttämättä edes tarvitsisi mennä. Tottakai menin, mutta pääasiassa menin siksi, että halusin nähdä kaikki ryhmäläiset ja kuulla heidän kuulumisensa. En mennyt niinkään itseni takia. Se on minulle hyvä merkki. Olen päässyt jollain tavalla eteenpäin. Ainakin nyt tuntuu siltä, että elämä kulkee ja jatkuu ilman ryhmääkin.

Kyllä silti tulee ikävä. Voi olla, että jo parin viikon päästä kaipaan tapaamisiamme. Ei voi tietää. Meistä ehti kuitenkin tulla aika tiivis porukka. Varmasti tulen miettimään useita kertoja, mitäköhän heille kuuluu. En minä heitä unohda. Tulen muistamaan tapaamisemme, keskustelumme ja kaikki ne ihanat ja vahvat naiset. He ovat iso osa minun surumatkaani. Sain ryhmästä ja sen osallistujilta sen, mitä en keltään muulta ole saanut: vertaistuen. Oli lohdullista, kun kuuli jonkun toisen kertovan omista tuntemuksistaan, ja niihin pystyi samaistua ihan täysin.

Eilen kun summasimme kuluneita kuukausia ja tapaamisiamme, yksi ryhmäläisistä sanoi minusta tosi ihanasti. "Kun aloitimme ryhmän, itkimme oikeastaan kaikki ensimmäisillä kerroilla, mutta tapaamisten edetessä löysimme myös naurun." Me itseasiassa nauroimme ja vitsailimme tosi paljon. Ja se oli kivaa! Olisikin ollut tosi raskasta, jos jokaikinen viikko tapaamiset olisivat olleet pelkkää itkua. Ehkä se huumorin löytyminen oli merkki jostain hyvästä. Yksi askel kohti tulevaisuutta. Johon minä uskon nyt enemmän, kuin syyskuun alussa. Uskon aika paljonkin jopa. Kyllä se elämä kantaa ja tulevaisuus tuo tullessaan jotain hyvääkin.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Kuolemanpelko

Viime yönä, kun leijuin jossain unen ja todellisuuden rajamailla, hänen kasvonsa palasivat taas mieleeni niin kovin elävinä. Sen näyn myötä tulivat myös kyyneleet. En enää koskaan saa nähdä häntä. Se on niin käsittämätön ajatus. Että ensin vietät usean vuoden ajan lähestulkoon jokaikisen päivän jonkun kanssa, annat koko sydämesi sille ihmiselle, keskustelet hänen kanssaan ja jaat kaikki ajatuksesi, suunnittelet tulevaisuutesi sen ihmisen kanssa. Ja sitten hän onkin poissa iäksi. Hän ei ikinä tule takaisin. En enää ikinä saa nähdä hänen kasvojaan tai kuulla hänen ääntänsä. Kuolema ei ole koskaan tullut näin lähelle minua eikä se ole koskaan tuntunut näin todelta.

Viime yönä oli vaikeaa saada unen päästä kiinni. Aivan liikaa ajatuksia vilisi päässä. Olen alkanut pelätä tosi paljon, ettei tämä jäänyt minun ainoaksi menetyksekseni. Odotan kokoajan sitä puhelinsoittoa joltain, en edes tiedä keneltä, äidiltä tai kaverilta tai poliisilta, että joku läheinen on taas kuollut. Pelkään ja odotan. Näen kokoajan ympärilläni vaarallisia tilanteita. Kun vanhempamme ajoivat eilen tuntikausia kotiin veljeni uudelta kotipaikkakunnalta, olin ihan varma, että isä nukahtaa rattiin, he ajavat kolarin ja kuolevat molemmat. Kun pikkusiskoni lähti treeneistä kotiin myöhään illalla, olin ihan varma, että joku käy hänen kimppuunsa kesken matkan. Kun luin yhdeltä keskustelupalstalta, että Amerikassa epäillään liikkuvan sarjamurhaaja siinä osavaltiossa, jossa pikkusiskoni asuu, olin ihan varma, ettei sisko palaa sieltä enää takaisin hengissä. Olen ihan varma, että veljeni onnistuu yksin asuessaan jättämään hellan päälle ja koko talo palaa, veli siinä mukana. Pelkään ihan järjettömiä asioita. Näen potentiaalisen kuolemanloukun ihan kaikkialla.

Kukaan meistä ei ole kuolematon. Sen olen tajunnut. Pelkään, että kuolema vaanii minua jossain nurkan takana. Tai en oikeastaan pelkää omaa kuolemaani, vaan jonkun läheiseni. Uskon sen osuvan kohdalleni toistamiseen, koska selvisin niin "hyvin" tästä ensimmäisestä. Uskon sen osuvan kohdalleni toistamiseen, koska elämä on epäreilua.

Se on oikeastaan ainoa asia, jota pelkään. En osaa pelätä enää muuta, ainakaan niin paljoa kuin ennen. En pelkää enää pimeää, korkeita paikkoja, kauhuleffoja tai vieraiden ihmisten ohittamista pimeillä kaduilla. Minun pahin pelkoni toteutui jo, en jaksa enää pelätä muita asioita. Paitsi sitä, että se tapahtuu uudestaan.

Aamulla luin uutisista stylisti Teri Niitin kuolemasta. Rintaa puristi. 43-vuotias, hyväkuntoinen mies. Ei voi olla todellista. Se on jännää, miten N:n kuolemasta huolimatta reagoin todella vahvasti muiden suru-uutisiin. Voisi ajatella, että kun olen itse kokenut jotain niin kamalaa, ei minua hetkauttaisi, jos luen uutisista vaikka jonkun julkkiksen sairastuneen vakavasti. Kyllä se hetkauttaa. Olen järkyttynyt onnettomuuksista, sairauksista ja nuorten ihmisten kuolemista. Jos kuulen tai luen jostain järkyttävästä kohtalosta, ensimmäinen ajatukseni saattaa olla, että miten tuosta voi ikinä selvitä. Miten jotain noin kamalaa voi tapahtua. Vasta sitten, pitkän sekunnin päästä, muistan oman kohtaloni. Ainiin, kävihän minullekin noin. Reagoin kamaliin tapauksiin, kuin en olisi itse kokenut koskaan mitään kamalaa. Sen oman traagisen tarinansa muistaa vasta hetken päästä. Vaikka aina ei haluaisi muistaa. Millaistahan olisi elää edes yksi sellainen päivä, jolloin en ajattelisi kertaakaan N:n kuolemaa, miltä hän näytti kuolleena ja miten sydäntäsärkevää oli haudata hänet? Minä ajattelen noita asioita jokaikinen päivä niiiin paljon. En edes muista, millaista oli, kun ei tarvinnut vaivata päätään tällaisella. Nyt toivoisin, että saisin edes yhden sellaisen päivän. Tai illan. Tai yön. Saankohan sellaista enää koskaan koko loppuelämäni aikana?

torstai 5. tammikuuta 2017

Neljä sisarusta

Minun pikkuveljeni muutti tänään toiselle puolelle Suomea. Enkä todellakaan ajatellut, että se tuntuisi minusta näin haikealta. Eihän hän ole kokonaan poissa. Hieman (tai aika paljonkin) kauempana vain, kuin ennen.

Meitä on yhteensä neljä sisarusta. Vielä vuosi sitten kaikki kolme nuorempaa sisarustani asuivat vanhempieni luona. Minä olin ainoa, joka oli muuttanut pois kotoa. Toiseen kaupunkiin, mutta lähelle silti. Sitten N kuoli. Minä muutin takaisin vanhemmilleni, ja olimme jälleen kaikki yhdessä. Sitten siskoni lähti Amerikkaan vaihtoon. Sitten minä muutin pois. Ja nyt veljeni muuttaa kauas. Tuntuu tosi haikealta. Lyhyen ajan sisällä niin moni rakas on muuttanut kauas. Tai kokonaan pois. Ensin jouduin luopumaan avomiehestä lopullisesti, ja sitten maailman rakkaimmat pikkusisarukseni matkaavat kuka minnekin.

Menee varmaan tosi kauan, että olemme koko perhe seuraavan kerran yhtä aikaa kotona. Siitä tulee yhä harvinaisempaa herkkua. Veljeni uudesta kotikaupungista ei todellakaan reissata joka viikonloppu kotiin käymään. Ties milloin näen hänet seuraavan kerran! Nyt kotona käydessä siellä on vanhempien lisäksi vain nuorimmainen sisko.

Mutta tätähän se elämä on. En voi mitenkään olettaa, että me kaikki neljä sisarusta asettuisimme lähelle toisiamme. On ihan päivänselvää, että tulemme asumaan eri kaupungeissa, eri maissakin jopa. En vain koskaan ajatellut, että se tuntuisi näin surulliselta. Viimeisen vuoden aikana olen kyllä kunnostautunut hyvästien sanomisessa. Toisille lopullisesti, toisille lyhyemmäksi aikaa.

Luulen, että nämä sisarusteni muutot eivät tuntuisi näin pahalta, jos N olisi elossa. Nyt jotenkin elän tämän kaiken hänen kuolemansa kautta. Tuntuu kamalalta, että jouduin ensiksi hyvästelemään hänet, ja nyt pitää sanoa heipat siskolle ja veljelle. Elämä on pelkkää luopumista. Jos minulla olisi vielä N, en varmaan reagoisi tähän näin vahvasti. Silloin minulla olisi vielä oma elämä, oma "perhe", minä ja N. Nyt ainoa perheeni on tämä oikea, biologinen perheeni. Ja sieltäkin yksi kerrallaan ihmiset katoavat. Tämä tuntuu erityisen haikealta senkin takia, että lähennyimme enemmän kuin koskaan sen puolen vuoden aikana, jonka asuin taas kotona.

Nyt olen loppuviikon täällä vanhempieni luona nuorimman siskoni lapsenvahtina, kun vanhempamme ovat veljen muuttoapuna siellä toisella puolella Suomea. Viikonloppuna aiomme ostaa herkkuja ja pitää siskosten illan. Laatuaikaa, ennen kuin tämäkin pikkuinen katoaa maailman tuuliin. Hassua, että tällä hetkellä me neljä sisarusta asumme kaikki eri kaupungeissa. Hassua, että ensin minä olin ainoa, joka asui muualla. Ja nyt yhtäkkiä minä olen meistä se lähimpänä asuva, joka voi tulla käymään ihan koska vain. Kaksi muuta asuvat niin pirun kaukana.

Kyllä viimeisen vuoden sisään on sitten ikävöity. Ihan liikaa.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Tapaus Pyykkikori


Minun kylpyhuoneessani nököttää tällainen pyykkikori. N:n ostama, muuten. Tiedättekö, mitä se on puolillaan? N:n pyykkejä. Tämä pyykkikori on edelleen melkein vuoden jälkeen puolillaan N:n käyttämiä vaatteita. Olen kuljettanut tätä pyykkikoria läpi kahden muuton. Ensin minun ja N:n kodista vanhemmilleni, missä tämä hengaili puoli vuotta autotallissa, ja sieltä tänne uuteen kotiini. Enkä ole missään vaiheessa tyhjentänyt tätä.

Miksi? En vain jotenkin ole halunnut pestä N:n vaatteita. Tiedän, etteivät ne enää tuoksu häneltä. Olen kokeillut. Tiedän, että ne vievät aivan turhaa tilaa. On vain tuntunut ylitsepääsemättömältä laittaa t-paidat ja kalsarit pesukoneeseen ja ottaa ne sieltä pois puhtaina. Nyt ne ovat niin pehmeitä, käytettyjä. Hän tavallaan on niissä vielä. Hän on tavallaan minun elämässäni enemmän läsnä, kun minulla on hänen vaatteitaan pyykkikorissani. Vaikka ei se niin ole. Nehän ovat vain vaatteita.

Jos pesisin vaatteet, en tiedä mitä tekisin niille. Minulla on tallella ainoastaan yksi kassillinen N:n tavaroita. Siellä on muutama vaate, rannekelloja, koruja, hajuvesi ja muita tärkeitä tavaroita. En edes muista tarkasti, sillä en ole avannut kassia sen jälkeen, kun pakkasin sen. Tajuan nyt, että eihän tavaroiden säilyttämisessä tavallaan ole mitään järkeä. Ei hän niissä enää ole. Silti tavaroista luopuminen on vaikeaa. Onneksi osasin ajatella järkevästi muuttaessani pois yhteisestä kodistamme, enkä ottanut hänestä mukaani muuta kuin sen yhden kassin. Enkä halua enempää hänen tavaroitaan. Jos pesen pyykit, mitä teen niillä? En halua heittää niitä roskiin, mutta niitä on niin paljon, etten halua säilyttääkään. Pyykkikorin pohjalla ne ovat tavallaan tallessa, mutta silti piilossa. Jos pesen ne, menetän hänestä taas jotakin lisää. Hän menee askeleen kauemmas. Hän on enemmän poissa. Ihan hölmö ajatus, mutta en voi sille mitään.

Ja mistä tämä Tapaus Pyykkikori tuli mieleeni? Olin eilen vertaistukiryhmän tapaamisessa kolmen viikon joulutauon jälkeen. Yksi toinen siellä toi esiin, että hänellä on edelleen pyykkikori täynnä miehensä vaatteita. Olipa muuten helpottavaa kuulla, etten ole ainut! Ryhmä on ollut kyllä todella mahtava ja lohtua tuova, sillä siellä tällainenkin hölmö asia oli jotenkin ihan normaalia. Jos selittäisin ystävilleni, että minulla on vuoden takaisia likaisia vaatteita pyykkikorissani, saisin osakseni vain hämmästyneitä katseita. Ehkä pään pudisteluja ja naurua. Eihän kenelläkään täyspäisellä ihmisellä loju vaatteet pyykkikorissa vuotta! No kyllä vain lojuu. Leskelle se on ihan normaalia.

Hieno lopetushan tälle postaukselle olisi, jos kertoisin, että pesin ne pyykit vihdoin tai heitin ne roskiin tai kierrätykseen tai mitä tahansa. Sellaista lopetusta tämä nyt ei saanut. En ole tehnyt niille mitään. Sielläpähän ovat. Ties, vaikka olisivat vielä seuraavankin vuoden. N:n pyykit ovat oikeastaan ainoa häneen liittyvä asia, joka on jäänyt hoitamatta. Ja toisaalta, miksi sitä edes pitäisi hoitaa? Kuka sanoo, että se pitäisi hoitaa? Hoidan sitten, kun siltä tuntuu. Jos sattuu tuntumaan. Ehkä palaan pyykkikorin tilanteeseen täällä blogin puolella, jos se joskus edistyy. Mutta ei kannata pidätellä hengitystään sitä odotellessa.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Tervetuloa, 2017

Tervetuloa, vuosi 2017. Sinua on todella odotettu. Ole niin kiltti, ja kohtele paremmin kuin edeltäjäsi. Mitään muuta en pyydä.

Vietin vuoden vaihtumista kaveriporukalla lapsuuden kotikaupungissani. Olimme varanneet hotellihuoneet, joissa oli kiva aloitella iltaa ja joihin pääsi kätevästi yöksi nukkumaan. Oli nostalgista viettää uutta vuotta samoissa maisemissa, kuin joskus nuorena. Ja vuoden vaihtuessa pääsin todistamaan kosintaa! Kaverini meni poikaystävänsä kanssa kihloihin vuoden vaihtuessa, rakettien paukkeessa. Minun tunteeni menivät sillä hetkellä aikamoista vuoristorataa. Tottakai olin heidän puolestaan onnellinen ja oli ihanaa nähdä rakkautta ympärilläni. Mutta sitten on se toinen puoli, joka tunsi kateutta ja katkeruutta.

Kun vuosi vaihtui, en tiedä olisinko itkenyt vai nauranut. Tein molempia. Vielä vuosi sitten kaikki on ollut hyvin. Viime uutena vuotena olen ollut tosi onnellinen. Yhdessä ainoassa vuodessa kaikki elämässäni on mennyt ihan päälaelleen. On tosi haikeaa muistella yhteisiä uusia vuosia N:n kanssa. Ja sitten nähdä, miten vuoden vaihtuessa kaikki muut ympärilläni suutelevat, kuinka kaikilla muilla on joku. Kuinka yksi saa timanttisormuksen nimettömäänsä. Minulla oli sillä hetkellä niin ikävä minun omaa rakastani. Ja siskoani, joka on maailman toisella puolella. Tulen jotenkin kateelliseksi, kun ihmiset hehkuttavat sosiaalisessa mediassa, miten ihana ja onnellinen vuosi on ollut takana. Olisipa minullakin ollut. Minä olen menneenä vuotena pääasiassa surrut ja ikävöinyt.

Tuntuu hassulta, että ensi kuussa on N:n kuoleman vuosipäivä. Se ensimmäinen vuosipäivä. Tuntuu myös ihan käsittämättömältä, että tänä vuonna täytän 26 vuotta. En halua sanoa tuota lukua ääneen. 26-vuotiaana olemisessa ei olisi mitään kamalaa, jos minulla olisi jollain tavalla tasapainoinen ja vakaa elämä. Parisuhde, työpaikka, omistusasunto, tulevaisuudensuunnitelmia. Sellainen tavallinen 26-vuotiaan aikuisen elämä. Vaan kun ei ole. Minulla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia tulevaisuuteni varalle. Asun pienessä ja halvassa yksiössä, jonka keittiön seinissä on ihan järkyttävät keltaiset laatat. Toivon todella paljon, että tämä vuosi tuo jonkinlaista selkeyttä elämääni. Että seuraavan kerran, kun vuosi vaihtuu, en olisi ihan näin pihalla.

Mutta ihan hyvin minä pärjään yksin. Totesin eilen ystävilleni, että minä olen vahva ja itsenäinen nainen, ja viihdyn ihan hyvin yksinkin. Eikä se ollut edes vale. Tänään kun raahauduin juna-asemalta takaisin kotiini, olin jollain tapaa huojentunut, ettei täällä odottanut kukaan. Sain nukkua koko päivän ja jättää purkamattoman kassin keskelle lattiaa. Heittää pitsan (itsetehdyn!) uuniin ja katsoa Netflixistä hömppäleffoja. Kyllä minä viihdyn näinkin, kun ei muutakaan voi. Tämä hiljaisuus on ihanaa ja kamalaa. Riippuu päivästä. Välillä rakastan sitä, kun ei tarvitse puhua kellekään. Kun voi vain kuunnella hiljaisuutta ja omia ajatuksiaan. Mutta on myös hetkiä, kun se ahdistaa. Välillä on kivaa saada joku kaveri yökylään, kun voi höpötellä ennen nukkumaanmenoa. Niitä hetkiä toisen kanssa on kyllä ikävä. Kun valot on jo sammutettu ja ollaan peiton alla menossa nukkumaan, mutta jutellaan vielä jotakin. Niin pieni asia, jota osaa arvostaa vasta sitten, kun sitä ei enää voi tehdä.


Meidän toiseksi viimeinen uusi vuosi yhdessä. Tällöin juhlittiin vuoden 2015 alkamista kaveripariskunnan luona. Tulipa haikea olo, kun löysin nämä valokuvat Facebookin syövereistä. Niin kova ikävä häntä.