Ihan paras vuosi

Muistan tasan vuosi sitten, kun selailin puhelimestani vuoden 2021 aikana otettuja kuvia, ja totesin niitä olevan hirvittävän vähän. Vuosi oli koostunut lähinnä töistä ja koronasta. Toivoin silloin, että tämä tuleva vuosi pitäisi sisällään vähän jotain muutakin. Tässä vaiheessa voin todeta ihan saman kuin vuosi sitten: kuvia on puhelimessani edelleen todella vähän. Tänä vuonna se tosin ei johdu siitä, etten olisi tehnyt mitään, vaan siitä, että olen tehnyt valtavan paljon, mutta elänyt hetkessä, jolloin kuvien ottaminen on jäänyt ihan toissijaiseksi.

Minulle tämän vuoden teema on selkeästi ollut livemusiikki. En edes jaksa laskea, kuinka monilla festareilla, konserteissa ja keikoilla olen vuoden aikana käynyt. Onpahan ollut hauskaa. Sitten on ollut reissuja maailmalla ja Suomessa. Keväällä kävin Teneriffalla ja yhdellä risteilylläkin pääsin käymään vuoden aikana. Takana on myös kahdet tanssikilpailut, jotka ovat olleet ehkä niitä kaikista jännittävimpiä hetkiä. Ennen kisasuoritusta on melkein jopa huono olo siitä jännittämisestä, ja aina mietin, miksi ihmeessä teen tämän itselleni vapaaehtoisesti. Mutta on se vaan samaan aikaan niiiin siistiä. Se fiilis, kun pääsee haastamaan itseään ja ylittämään itsensä, on loppujen lopuksi ihan mahtava. Ihanaa, että se palkittiin kevään kisoissa kultamitalilla. Ja onpa tänä vuonna juhlittukin. Häitä, polttareita, babyshowereita, kesäjuhlia, synttäreitä. Ainiin, ja muutinhan minä alkuvuodesta ostamaani asuntoon!

Silti kaikista paras juttu on hän. En ikipäivänä olisi uskonut, että tämä on se vuosi, kun näin käy. Että tänä jouluna istun myös toisen perheen joulupöydässä. En voi sanoa, että hän olisi tullut elämääni täysin yllättäen, sillä olemmehan tavanneet Tinderissä. Olen siis ihan tarkoituksella etsinyt kumppania. Mutta täytyy sanoa, että lähdin tapaamaan häntä ihan takki auki. En laittanut häneen tai tapaamiseemme minkäänlaisia odotuksia tai toiveita. Olimme viestitelleet muutaman päivän ja hän vaikutti kivalta, juttu luisti hyvin. Mutta silti hän oli monella tapaa sellainen, jollaista en ikinä kuvitellut kumppanikseni. En edes tiedä, miksi lähdin tapaamaan häntä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä arempi olen käymään treffeillä. Jännitän niitä aina niin paljon, että ihmisestä täytyy tulla todella hyvä fiilis ennakkoon, jotta olisin valmis kärsimään sen jännityksen ja lähtemään treffeille. Nyt uskaltauduin lähtemään, vaikka olinkin vähän epävarma. Mikään ei ennakoinut, että tämä ihminen tulee elämääni pysyvästi. Mikään ei ennakoinut, että tämä on se ihminen, jota olen etsinyt.

Muutaman tapaamisen jälkeen olin jo ihastunut. 

Hän pääsi kuin pääsikin yllättämään. Hän olikin jotain, mitä en olisi ikinä arvannut.

Palasimme alkuviikosta junalla kotiin hänen vanhempiensa luota joulunvietosta. Neljän tunnin ja kolmenkymmenenneljän minuutin junamatka on ajatuksena aika puuduttava, mutta hänen kanssaan sekin meni kuin siivillä. Junamatka, tai ehkä oikeastaan koko tämä vuosi, tiivistyi hetkeen, kun kesken matkaa pidin silmiä kiinni ja olin nukahtamisen rajamailla, ja tunsin, kun hän alkoi piirtää sormellaan kirjaimia reiteeni. Sain kiinni vasta puolesta välistä lausetta, joten pyysin häntä kirjoittamaan saman uudestaan. Ihan vaan, jotta voisin olla varma. Ja niin hän kirjain kerrallaan kirjoitti reiteeni maailman ihanimman lauseen:

"Rakastan sinuu".

Olen äärettömän kiitollinen koko tästä vuodesta. Niin niin järjettömän kiitollinen ja onnellinen.

Kaikkea, mistä en haaveillut

Äitini kysyi kuukausi sitten, mitä haluaisin joululahjaksi. Vastasin, ettei minulle tarvitse ostaa lahjoja, koska en tarvitse yhtään mitään. Mielessäni mietin, että miten ihmeessä voisin keksiä mitään toiveita, kun olen tänä vuonna saanut kaiken, mistä olen haaveillut. Tai oikeammin kaiken, mistä en edes osannut haaveilla. En osannut kuvitellakaan, että tulen saamaan elämääni jotain tällaista, näin ihanaa ja ihmeellistä. Jos joku olisi alkuvuodesta sanonut, että tänä vuonna se tapahtuu, tänä vuonna tapaat sen tyypin, olisin nauranut.

On ihmeellistä, miten helposti kaikki on mennyt. Miten hyvin ja luonnollisesti olemme solahtaneet osaksi toistemme elämää. Asumme lähellä toisiamme. Eri kaupungeissa, mutta kotoani menee bussi suoraan hänen luokseen 20 minuutissa. Hänen luotaan pääsen työpaikalleni hujauksessa, paljon nopeammin kuin omasta kodistani. Elämme samanlaisessa rytmissä, työskentelemme samoihin aikoihin. Molemmilla on omia harrastuksia, mutta yhteistä aikaa ei tarvitse etsiä tai järjestämällä järjestää. Sitä vain luontevasti on. Olemme tavanneet molempien ystäviä ja viettäneet aikaa vaihtelevilla kokoonpanoilla. Emme ole jatkuvasti yhdessä, vaan olemme siinä suhteessa samanlaisia, että tykkäämme touhuta myös omia juttujamme ja olla yksinäänkin. Eikä meidän tarvitse jatkuvasti viestitellä, kun on vaan niin selvää, että se toinen on ja pysyy, vaikkei koko ajan ole yhteydessä.

En ole kenenkään kanssa kokenut tällaista helppoutta.

Tuntuu, että hänen kanssaan olen paras versio itsestäni. Hän saa minut tekemään asioita, joita en koskaan uskonut uskaltavani tehdä. Hän on esimerkiksi saanut minut pulahtamaan meriveteen joulukuussa. Siis minä, joka en edes kesällä ui järvessä, ennen kuin vesi on reilusti yli 20-asteista.

Joten mitä ihmeen lahjoja tässä enää osaisi toivoa? Minullahan on jo kaikki. Tämä joulu tuntuu pitkästä aikaa jotenkin poikkeuksellisen ihanalta. Vietän jouluaaton omien vanhempieni, sisarusteni ja isovanhempieni kanssa, mutta joulupäivänä matkustan junalla hänen vanhemmilleen, missä hän jo odottaa minua. Vietämme siellä pari päivää ennen kotiinpaluuta. Hassua, että voimme tässä hiljalleen kehitellä omia jouluperinteitämme. Yhdestä en silti tänäkään jouluna luovu:

Kun menemme aattona joulukirkkoon, käyn ennen tilaisuuden alkamista sytyttämässä yhden kynttilän seinustalla olevaan suureen kynttelikköön. Sen teen jo seitsemättä joulua putkeen.

Marraskuun viimeinen

Se on, ja tulee varmaan aina olemaan minulle tärkeä päivä. Tai ainakin sellainen päivä, jonka huomioin kalenterista. Huomioin sen eri tavalla kuin suurimman osan muista päivistä. Ja joka kerta sen päivän tullessa suoritan päässäni pikaisen laskutoimituksen: kuinka monta vuotta N täyttäisi tänään.

Tänä vuonna se olisi 34 vuotta. Sen ikäinen on jo ihan oikeasti aikuinen. On hassua miettiä, millainen hän olisi nyt 34-vuotiaana. Olisiko hän vielä samassa työpaikassa tai kenties saanut siellä jonkun ylennyksen. Mitä kaikkea meillä olisi, missä kaupungissa asuisimme, millaisessa kodissa. Ainakin sellaisessa, missä olisi sauna, koska se oli ihan välttämätön kriteeri N:lle, kun olimme ostamassa ensimmäistä yhteistä asuntoa. Ja entäpä millainen minä olisin? Niin hurjan paljon erilainen kuin nyt. Luulen, etten olisi tällaisessa työssä. Olisin varmaan tyytynyt työn suhteen vähempään.

Olen ikuisesti surullinen siitä, että hänen piti kuolla. Se on niin järkyttävän väärin ja niin kohtuuttoman epäreilua. Mutta nyt lähes seitsemän vuotta myöhemmin täytyy sanoa, että olen onnellinen siitä elämästä, mikä minulla nyt on. En olisi saanut tätä kaikkea, jos olisin hänen kanssaan. Tämä elämä tuntuu nyt minun omalta, täydeltä, ihanalta ja rakkaalta. Välillä on mielenkiintoista miettiä, olisinko ollut loppuelämäni hänen kanssaan ja olisiko se elämä ollut onnellista. Ajattelen, että oli tarkoitettu, että hän tuli elämääni. Meidän kuului olla yhdessä ja se oli tähtiin kirjoitettu. Hän sopi siihen kaksikymppisen minun elämään niin hyvin, ja olen kaikesta menneestä äärettömän kiitollinen. Mutta olen kiitollinen myös nykyhetkestä ja tulevasta. Haluan ajatella myös niin, että silläkin on tarkoitus, etten saanut loppuelämää hänen kanssaan.

Kaikki nämä melkein seitsemän vuotta minulla on ollut tapana laittaa Instagramiin kuva N:n syntymäpäivänä tai kuolinpäivänä. On tuntunut tärkeältä laittaa ja muistella häntä. Ja olen kokenut sen jopa tietynlaisena etuoikeutena, että juuri minä saan laittaa hänestä kuvia. Nyt olen ensimmäistä kertaa siinä tilanteessa, etten oikein tiedä, miten suhtautua kuviin ja julkaisuihin. Yhtäkkiä se ei nyt tunnukaan enää niin luontevalta, oikealta tai edes tärkeältä. Ehkä juuri nyt tänä päivänä minulle riittää, että kirjoitan ajatuksiani tänne ja muistelen häntä siten. Eikä muisteleminen tietenkään vaadi mitään julkista tiedottamista. Hassua, että eteen on nyt tullut elämäntilanne, jota olen jo vähän etukäteenkin pohdiskellut: mitä käy sosiaalisen median kuville sitten, kun olen uudessa parisuhteessa. Vielä minulla ei ole siihen vastausta.

Tämä syksy on mennyt hirvittävää vauhtia. Ajatella, että nyt tosiaan on jo marraskuun viimeinen. Hyvää syntymäpäivää sinne jonnekin, N ♥

Ihminen, joka pelkää aina pahinta

Olin ollut viettämässä työpaikkani pikkujouluja ja tullut sieltä mieheni luokse yöksi. Seuraavana aamuna tunsin huonoa omaatuntoa ja huolta, koska olin jättänyt tukevassa humalassa olleet työkaverini baariin. Eivät he sinne yksin jääneet, vaan paikalle jäi vielä useita muita juhlijoita, mutta huolehdin silti. Mitä, jos he eivät olleetkaan päässeet turvallisesti kotiin? Toinen työkavereistani oli jo aiemmin kaatunut lumihankeen, eikä päässyt humalansa takia edes sisään ensimmäiseen baariin, mihin yritimme mennä. Miten hän on ikinä osannut mennä toisessa kaupungissa sijaitsevaan kotiinsa? En antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos hänelle olisi tapahtunut jotain.

Laitoin työkaverille aamulla viestin, ja kysyin, onko kaikki ok. Vastausta ei kuulunut moneen tuntiin, ja olin oikeasti huolissani.

"Miksi sie aina pelkäät kaikista pahinta?" kysyi mieheni.

"Kun omalle kohdalle on kertaalleen sattunut se kaikista pahin, sitä aika helposti pelkää aina pahinta", vastasin.

Ärsytti. Nämä ovat niitä hetkiä, joita toinen ei kerta kaikkiaan voi ymmärtää. Hän ei voi ymmärtää, kuinka lopullisella tavalla puolison kuolema vaikuttaa ihmiseen. Ärsytti, että hän ei sitä ymmärrä ja ärsytti, etten koskaan osaa sanoittaa tunnetta niin, että hän voisi ymmärtää. Ärsytti, että toiset ovat niin onnekkaita, etteivät ole kokeneet elämässään menetyksiä eivätkä sitä kautta voi ymmärtää, ja ärsytti, ettei hän osannut asettua minun asemaani. Ja sitten ärsytti, että odotin ymmärrystä häneltä, mutta en itsekään osannut ymmärtää häntä.

Vaikka siitä on jo vuosikausia aikaa, en koskaan lakkaa pelkäämästä pahinta. Se kokemus on muuttanut minua, minun ajatusmaailmaani ja sydäntäni ihan peruuttamattomasti. Tiedän nyt, että kaikki kamalat ihmiskohtalot, sairaudet ja onnettomuudet, joista lehdissä kirjoitetaan, ovat täyttä totta ja voivat tapahtua minulle, sinulle tai kelle tahansa. Eivät ne ihmiset ole mitään kasvottomia ja kaukaisia henkilöitä, "joitain muita", vaan ihan meitä tavallisia matti meikäläisiä.

"Mutta eihän mikään viittaa siihen, että jokin olisi huonosti", hän sanoi.

"Ei mikään viittaa myöskään siihen, että kaikki olisi hyvin", vastasin. 

Tämä on juuri se ero minun ja hänen välillään. Enkä minä missään tapauksessa haluaisi olla tällainen ihminen. En haluaisi olla ihminen, joka ajattelee aina pahinta. Se on itse asiassa hirvittävän kuluttavaa ja raastavaa ajatella aina pahinta. Sellainen ajattelu tekee ihmisestä kamalan negatiivisen. Enkä toki jokaisessa asiassa koe huolta näin vahvasti, mutta jos asia liittyy jonkun ihmisen henkeen ja terveyteen, niin kyllä, erittäin helposti pelkään pahinta. Ja kun pelkään sitä pahinta vaihtoehtoa, koen huonoa omaatuntoa, että jos ajattelen näin, tuleeko siitä itseään toteuttava ennustus, joka käykin toteen?

Ei käynyt, ei ainakaan tällä kertaa. Muutamien tuntien päästä työkaverini vastasi, että oli päässyt kotiin. Tosin väärään junaan hyppäämisen kautta, mutta kuitenkin.

Nämä ovat niitä pieniä arkisia hetkiä, jolloin tajuan olevani erilainen kuin suurin osa ikätovereistani. Enkä tarkoita olevani mitenkään parempi tai huonompi, vahvempi tai heikompi, ainoastaan erilainen. Toki täytyy muistuttaa itseään myös siitä, että muilla on varmasti sellaisia kokemuksia, joista taas minulla ei ole aavistustakaan. Eiköhän ihan jokaisella meistä ole oma ristinsä kannettavana.

Kaikki mitä tarvitsen

Minä olen vähän sellainen runotyttö. Enkä tarkoita sitä, että tietäisin runoudesta yhtään mitään, vaan ylipäätään sitä, että pidän sanoista ja lukemisesta ja kirjoittamisesta. Voitin kolmannella luokalla koulun runokilpailun. Kirjoitin paljon kaikenlaisia tarinoita ja tekstejä jo lapsena. Opin lukemaan tosi varhain ja minulla taisi olla aika vilkas mielikuvitus.

Minulle sanat ovat hirveän tärkeitä. Kun tutustuin nykyiseen mieheeni, puhuimme tutustumisen alkuvaiheessa, mitkä ovat meille luonnollisia tapoja osoittaa välittämistä ja hellyyttä. Minulle ne ovat tietenkin sanat. Minä tykkään kehua, kiittää ja muutenkin sanoittaa omia tunteitani toista kohtaan. Mieheni puolestaan sanoi, että hänelle luontevinta on näyttää välittäminen tekojen kautta. Ajattelin, että wau, kuulostaa tosi ihanalta. Ja alusta alkaen olenkin saanut todistaa tuota ihan käytännössä: hän laittaa minulle ruokaa, viikonloppuisin hän taikoo herkullisia brunsseja, hän järjestää meille paljon tekemistä ja yllätyksiä. Hän koskettaa paljon ja hänellä on aina suunnitteilla seuraava reissu tai aktiviteetti. Hän hieroo hartioitani ja auttaa kaikessa, vaikken edes pyydä. Se on ihanaa.

Mutta ihanista teoista huolimatta kaipaan myös niitä sanoja. Kaipaan kauniita lauseita ja tunteiden osoituksia sanoilla. Ja hommahan menee toki toisinpäinkin: myös hän kaipaa minulta sanojen lisäksi tekoja ja kosketusta. On ollut huikeaa, millaisia syvällisiä keskusteluja olemme saaneet tästä aiheesta. En ole ikinä aiemmin puhunut kenenkään kanssa tällaisia. On myös ihan paikallaan haastaa niitä omia vanhoja toimintatapoja, ja toisen mieliksi tehdä asioita vähän eri tavalla. On ollut hauskaa keksiä hänelle yllätyksiä, vaikka tuntuukin, että se hehkuttamani mielikuvitus loistaa näissä asioissa täysin poissaolollaan.

Ja voi että, mitä hänestä onkaan kuoriutunut näiden keskustelujen myötä! Mies, joka sanoo, ettei osaa sanoittaa tunteitaan ja mieluummin näyttää välittämisensä puhumisen sijaan, on alkanut kirjoittaa minulle runoja. En kestä. Olen aivan vaaleanpunaisessa kuplassa hänen kanssaan. En lakkaa ihmettelemästä, kuinka hän löytääkin oikeat sanat ja osaa käyttää niitä taitavasti. Sydämeni on sulanut joka ikinen kerta, kun puhelimeeni on kilahtanut uusi runo. Siitä on tullut meille sellainen tapa. Myös minä olen kirjoittanut runoja hänelle.

Onneksi hän on edelleen jatkanut myös yllätysten järjestämistä. Hiljattain sain häneltä viestin: Lähdetkö mun kanssa keväällä reissuun, jos vaan varaan meille matkan, enkä kerro sulle etukäteen, minne ollaan menossa?

Ja nyt hän on varannut sen matkan. En tiedä mitään muuta, kuin matkan ajankohdan.

Tuntuu, että saan häneltä kaiken mitä tarvitsen. Se on käsittämätöntä. Tajuan olevani poikkeuksellisen onnekas. Ei tällaisia miehiä tule kovin usein vastaan. Kunpa olisin silloin vuosia sitten tiennyt, että tulen vielä saamaan elämääni jotain tällaista. Välillä meinaan eksyä ajatukseen, että ansaitsenko edes tätä kaikkea. Mutta kaiken kokemani jälkeen, kaikkien kamalien tapahtumien ja yksinäisten vuosien jälkeen, en keksi yhtäkään syytä, miksi en ansaitsisi. Se vaan välillä meinaa unohtua kaiken ihanan keskellä.

Minä rakastan sinua

Olen aivan lopullisesti rakastunut. En tosin ole kertonut sitä vielä hänelle! Vaikka useamman kerran olen meinannut jo lipsauttaa sen, ihan vahingossa, vaistomaisesti. En vaan halua sanoa sitä ihan vielä ääneen. Tai siis tottakai haluaisin jo kertoa sen hänelle, mutta toisaalta tuntuu jännittävältä myös pantata sitä vielä hetki. Kuin olisi pieni salaisuus. En toki muuten pidä siitä, että meidän välillämme olisi salaisuuksia, mutta tämä on eri asia. Vielä hetken aikaa pitää salassa sitä, kuinka paljon hänestä pidänkään.

Miltä oikein tuntuikaan sanoa ensimmäistä kertaa nuo kolme sanaa toiselle? Olen jo melkein unohtanut. Siitä on tosi kauan, kun olen ollut edellisen kerran tällaisessa tilanteessa.

Rakastan sitä tunnetta, minkä hän minulle saa. Rakastan sitä, miten hän herää aamulla lenkittämään koiraa, ja kömpii sen jälkeen vielä minun viereeni sänkyyn jatkamaan unia. Rakastan sitä, miten hän viikonloppuisin tekee minulle aamupalaa. Rakastan sitä, että hän ottaa minua kädestä kiinni kaupungilla. Rakastan sitä, kuinka järkevä ja hyvä riitelemään hän on. Rakastan sitä, miltä hänen hiuksensa näyttävät, kun hän ei ole lainkaan laittanut niitä. Rakastan sitä, miltä hän näyttää valkoisessa t-paidassa. Ja ilman sitä t-paitaa. Rakastan sitä, kun katsomme yhdessä urheilukisoja telkkarista. Rakastan sitä, miten hän haastaa minua, eikä ole liian helppo. Rakastan sitä, miten aikuismaiselta tämä suhde tuntuu. Rakastan hänen pitkiä halauksiaan. Rakastan sitä, miten hän välillä nukahtaa syliini, kun katsomme telkkaria. Rakastan hänen tuoksuaan. Rakastan sitä, että hän kysyy mielipidettäni jokaiseen asiaan. Rakastan hänen herkkää puoltansa.

Rakkaus on sitä, että yhtäkkiä minut on vallannut valtava rauha ja tyyneys. Elämään on laskeutunut uskomaton varmuus ja turva. Jonkinlainen luottamus. Luottamus siihen, että saan pitää tämän kaiken. Saan lähteä kavereiden kanssa baariin viettämään hauskan illan, ja palata sen jälkeen hänen kainaloonsa. Ei tarvitse enää etsiä, ei tarvitse pitää jatkuvasti silmiä auki sen varalta, josko vastaan kävelisi joku potentiaalinen kumppani. Voin vain olla tässä täysin omana itsenäni, kaikkien menneisyyden kokemusten ja tapahtumien kanssa, ja se riittää. Se ei ole yhtään liikaa tai liian vähän. Olen täysin tyyni, täysin varma, täysin rauhallinen. Mitään ei minulta puutu.

Mutta samaan aikaan sisälläni lentelevät tuhannet perhoset ja riehuu pyörremyrsky. Huomaan, että minua jännittää jatkuvasti. Vaikka istuisin töissä maanantaiaamuna tekemässä kuukausilaskutusta, huomaan, että minua jännittää. Vatsassa tuntuu kivalta. Jatkuvasti odottaa jotain. Välillä tuntuu, että sisuskalut menevät ympäri. Jännittäminen ei liity pelkästään siihen, kun olemme tapaamassa, tai kun ajattelen häntä, vaan se on päällä jatkuvasti.

Rakkaus on sitä, että kun jotakin tapahtuu, oli se sitten hyvää, huonoa, jännittävää tai noloa, haluan kertoa siitä ensimmäisenä hänelle. Rakkaus on sitä, että pelottaa, että menetän tämän kaiken ja sitten sattuu. Mutta rakkaus on myös sitä, että uskallan heittäytyä siitä huolimatta. Rakkaus on luottamusta. Rakkaus on sitä, kun makaan sunnuntaiaamuna sängyssä pää hänen rintaansa vasten, ja ajattelen, miten käsittämättömän ihanaa olisi, jos tämä olisi minun elämääni.

Ja se on.

Simsalabim

Taas kerran tuli todistettua, kuinka hassuissa paikoissa N:n kuolema saattaa tulla puheeksi.

Vietimme viikonloppuna työpaikkani "kesä"juhlia. Iltaa oli odotettu kauan ja se olikin aivan älyttömän ihana. Lähes koko tiimi paikalla, loputtomasti naurua, hyvää mieltä, karaokea.

Minulle illan sykähdyttävin hetki oli silti aamuyön tunteina käyty keskustelu baarin tupakkakopissa. Työkaverini sanoi jo aiemmin illan aikana, että haluaa jossain vaiheessa vaihtaa kanssani pari sanaa, ja lopulta sopiva hetki onneksi löytyi.

"Mä oon ymmärtänyt, että sulla on taustalla kokemus surusta. Olisin vaan halunnut kysyä, että kauan se kestää? Milloin se helpottaa?"

En ole mitenkään yleisesti kertonut töissä N:n kuolemasta. Toki joidenkin kanssa olen siitä jutellut kahden kesken, ja on selvää, että kaikki sen asian tietävät. Mutta esimerkiksi tämä kyseinen työkaveri on sellainen, jonka kanssa en ikinä koskaan missään tilanteessa kuvitellut käyväni tällaista keskustelua.

Olisipa ollut ihanaa, jos olisin voinut kertoa hänelle, että suru kestää ajan X, ja sitten se on ohi. Näin ei kuitenkaan ole. Se ei mene ikinä pois. Se on koko loppuelämän rinnallakulkija. Ajan myötä se muuttaa muotoaan, muuttuu ehkä enemmän ikävän kaltaiseksi. Sen kanssa vaan jollain tavalla oppii elämään. Toisina päivinä elämä on huomattavasti helpompaa, mutta välillä se on sietämättömän vaikeaa. Se on ihan paskaa. Ja se paska voi kestää yllättävänkin kauan. Ja on tosi turhauttavaa kuulla, että sen kanssa oppii elämään, mutta olisi valetta sanoa, että yks kaks tulee päivä, kun se kaikki tuska on ohi kuin taikaiskusta, simsalabim.

"Niin mä vähän pelkäsinkin."

Olen jopa hämmentynyt, millainen luottamuksen osoitus työkaveriltani oli, että hän halusi käydä kanssani tuon keskustelun. Että hän jakoi henkilökohtaisia asioita omasta elämästään. Ja oli kiinnostunut kuulemaan minun kokemuksistani. Olin aina ajatellut, ettei minulla ole juurikaan mitään yhteistä tämän ihmisen kanssa. Ehkä minulla itse asiassa onkin. Ja vaikka me täällä olemme kuinka erilaisia ihmisiä keskenämme, niin samalla viivalla ollaan, mitä tulee menetykseen ja suruun. Sen edessä taitaa jokainen olla ihan yhtä voimaton.

Keskustelun aikana työkaverini sanoi, että hänen mielestään olen ollut tosi hyvä esihenkilö meidän työryhmälle. Että minulla on munaa tehdä asioita. Se hymyilytti. En usko, että ilman tätä surukokemusta ja siitä seurannutta itsensä uudelleenrakennusta olisin tässä tällaisena. Olen ihan pirun ylpeä itsestäni. Minulla on ympärilläni työryhmä, joka pitää minua hyvänä tyyppinä, ja jotka uskaltavat avautua minulle henkilökohtaisistakin asioista. Joiden silmissä olen samaan aikaan rento ja napakka, "paras esihenkilö mitä mulla on ikinä ollut", kuten yksi heistä minulle lauantaina totesi. En olisi joitain vuosia sitten voinut uskoa, että päädyn tähän. Että elämäni on tällaista.

Että ensin itketään baarin tupakkakopissa ja seuraavassa hetkessä lauletaan karaokessa Levotonta tuhkimoa ja tanssitaan villisti.

Että seuraavana päivänä joutuu halailla vessanpönttöä, mutta samaan aikaan silti vähän itkettää onnesta.

Että saa mennä potemaan krapulaa ihanan miehen luokse. Sydän pakahtuu, kun saa sunnuntai-iltana löhötä sohvalla katsomassa Tanssii tähtien kanssa, ja samalla hän makaa pää sylissäni katsomassa tabletilta amerikkalaista jalkapalloa.

En vaihtaisi tästä kaikesta pienintäkään palasta. Toivon, ettei tämä taika, jota elämässäni tuntuu nyt olevan, katoa mihinkään.

Kun sanat eivät riitä

Olen sattuneesta syystä joutunut elämäni aikana useisiin tilanteisiin, joissa minulle on todettu, että "en tiedä, mitä sanoa."

"Sanat eivät riitä, en osaa sanoa nyt mitään." 

"Tuo on niin surullista, etten löydä sanoja." 

"Olen pahoillani. Anteeksi, etten tiedä mitä muuta sanoa."

"Olen tässä. En osaa sanoa mitään, mikä helpottaisi, mutta olen tässä."

Ajattelen itse olevani jollakin tapaa hyvä sanojen kanssa. En niinkään puhumaan, koska kyllä minullakin loppuvat monesti sanat kesken, mutta kirjoittaminen on ollut minulle aina helppoa. Osaan kirjoittaen ilmaista itseäni huomattavasti paremmin kuin puhumalla. Tuossa tilanteessa, kun muilta loppuivat sanat, minusta ne suorastaan pulppusivat ulos, kun aloitin tämän blogin. Pidän kirjoittamisesta ja se on minulle luontevaa. Yleensä olen kaveriporukassa se, jota pyydetään kirjoittamaan teksti, jos täytyy kirjoittaa onnittelukortti tai puhe.

Mutta tällä hetkellä huomaan olevani tilanteessa, jossa sanat eivät riitä. Tuntuu, että minulla olisi ihan hirvittävä määrä sanottavaa, hirvittävä määrä tunteita, mutta en osaa sanoittaa niitä. Ja siis nimenomaan positiivisia! Olen äärettömän onnellinen, itse asiassa olen rakastunut, mutta en osaa kirjoittaa siitä. Vaikka haluaisinkin! Tulen joka päivä tänne blogiin ja aloitan uuden postauksen, mutta usein sanat takertuvat näppäimistöön. Olisi tarve ja halu avata omia fiiliksiä ja ajatuksia ja sanoittaa sitä, miten hyvältä tuntuu olla juuri nyt tässä. Mutta en osaa. En vain löydä sanoja. En löydä sanoja kuvailemaan omaa oloani. En osaa kirjoittaa kauniisti ja onnellisesti. Tämä on minulle outo olotila, koska kirjoittaminen on minulle yksi harvoja asioita, joissa olen ikinä kokenut olevani hyvä. Ja nyt en osaa.

Ei minun tietenkään ole mikään pakko kirjoittaa. Mutta kun haluaisin. Olen niin täynnä erilaisia ihania tunteita ja sanoja että meinaan räjähtää, mutta kun alan kirjoittaa niitä ulos, on lopputulos ei mitään. Ja kaikki tekstit mitä saan aikaiseksi, ovat silti tyyliltään jotenkin surullisia, vaikka asia olisi pelkästään hyvää.

Ehkä olen surullisten tarinoiden kirjoittaja. Se vain luonnistuu paljon helpommin.

Ja ehkä en ole vielä itsekään sisäistänyt, että minä voin saada hyvää ja minä voin olla onnellinen. Ei kaikkea hyvää oteta minulta aina pois.

Nyt on se hetki, kun sanat loppuvat kesken onnellisuuden takia. Ei surun.

Rusinat pullassa

Yhtäkkiä olen niin onnellinen, että tekisi mieli kertoa kaikille. Lähteä nyt tästä omasta työhuoneestani viereiseen huoneeseen, jossa työkaverit nauravat, juovat kahvia ja syövät jonkun tuomia suklaita, ja yksinkertaisesti kertoa.

Tiedättekö, kaikkien näiden vuosien jälkeen, kun olen ollut toivoton sinkku ja ajatellut, etten kelpaa kenellekään eikä kukaan kelpaa minulle, olen löytänyt jonkun.

Miten ihanaa olisi sanoa se. Miten ihanaa olisi, että työkaverini tuntisivat onnea minun puolestani. Välillä olen ajatellut, että varmaan he tuntevat vähän sääliäkin, koska tietävät minun historiani ja sen, että olen jo kolmekymppinen ja edelleen yksin. Miten ihanaa olisi, että he näkisivät minut eri valossa, erilaisena.

Mutta en tietenkään mene sanomaan mitään. Meillä on ihan mielettömän kiva työporukka ja juttelemme paljon keskenämme, mutta ainakaan minä en ole heistä kenenkään kanssa niin läheinen, että menisin nyt tällaista kertomaan. Työkaverini ovat suurimmaksi osaksi miehiä, eikä heille kerrota tällaisia juttuja. Mutta ehkäpä joku on osannut arvata. Ehkä joku on ihmetellyt, miksi nykyään tulen useana aamuna viikossa töihin ison kangaskassin kanssa pienen olkalaukun sijaan. Ehkä työkaveri arvaa, miksi en tule enää niin usein hänen kyydissään kotiin työpäivän jälkeen. Ehkä joku osasi laskea yhteen 1+1, kun näki sosiaalisen median kuvissani vilahtamassa jonkun miehen. Ehkä työkaveri arvasi, ettei kyse ole pelkästä kaverista, kun näki meidät kesällä takarivissä kuuntelemassa omaa keikkaansa. Ehkä joku on huomannut, miten hymyilen itsekseni puhelimelle kesken työpäivän.

Ihan pienesti on tosin sellainen fiilis, että mitä useammalle kerron, sitä todennäköisemmin menetän tämän tai jotain muuta kauheaa tapahtuu. Oikeastaan en ole ajatellut tällä tavoin pitkiin aikoihin. Silloin alkuvaiheessa N:n kuoleman jälkeen se oli tosi tavallista. Jos meni hyvin ja tunsi onnellisuuden tunteita, pelkäsi samantien, että jotain kamalaa odottaa kulman takana. Nyt huomaan pitkästä aikaa ajattelevani samalla tavalla. Että jos en kerro, tämä kaikki onni pysyy enemmän salassa, ja se on silloin vaikeampi ottaa minulta pois. Ja samaan aikaan haluaisi silti jakaa sen kaikkien kanssa.

Välillä mietin, onko tämä mies syy onnellisuuteeni ja jos on, miten olen voinut rakentaa onneni jonkun toisen ihmisen varaan. Pitäisihän minun tietää, ettei se ole kovin kauaskantoinen ratkaisu. Asiaa enemmän ajateltuani ymmärrän, ettei onneni riipu hänestä, mutta hän toki tekee kaikesta parempaa. Minähän olen hirvittävän tyytyväinen omaan elämääni muutenkin. Olen ollut onnellinen ja kiitollinen niin monesta asiasta, ennen kuin tutustuinkaan häneen. Olin rakentanut hyvän pohjan, hyvän työn ja harrastukset ja muutenkin vakaan elämän. Hän on bonusta ja extraa siihen päälle. En sanoisi, että puuttuva palanen, koska ei minun elämäni riipu mistään miehestä, vaan elämäni on ollut hyvinkin rikasta ja onnellista ilman sitäkin. Mutta onhan hän nyt tuonut elämääni viime kuukausina aivan uudenlaista onnea! Jotain sellaista, mitä ei yksikään työpaikka tai harrastus voi tuoda.

Hän on piste i:n päällä. Kirsikka kakussa. Rusina pullassa.

Me

Voi taivas. Miten ihana viikonloppu onkaan takana! Täytin 31 vuotta, mutta itse asiassa se oli kaikista tapahtumista pienin ja vähäpätöisin.

Sovimme viikonlopun aikana tapailemani miehen kanssa, että olemme ihan aikuisten oikeasti, virallisesti parisuhteessa. Ja se tuntuu todella erikoiselta. Mutta myös ihanalta, mahtavalta ja lämpöiseltä. Olen ollut viimeksi parisuhteessa kuusi ja puoli vuotta sitten. Se on hirvittävän pitkä aika. Tuntuu hassulta, että nyt olenkin jotain muuta, kuin sinkku. Tämähän muuttaa identiteettini ihan täysin! Olen viimeisten vuosien aikana rakentanut itselleni identiteetin vahvana ja itsenäisenä boss ladyna, joka pärjää yksin ja joka ei tarvitse ketään, vaikka ehkä haluaisikin, mutta ei silti kelpuuta juurikaan yhtään ketään sekoittamaan omaa elämäänsä ja siihen luotuja rutiineita ja aikatauluja. Enää en voi olla sellainen. Nyt täytyy tutkailla, millainen ihminen olen parisuhteessa. Eikä missä tahansa parisuhteessa, vaan ensimmäisessä parisuhteessa edellisen puolison kuoleman jälkeen.

On tosi outoa, että olen nyt päässyt miettimään, millä nimityksellä kutsun tätä miestä. Tuntuu hassulta sanoa poikaystäväksi yli 30-vuotiasta aikuista miestä. Toisaalta taas miesystävä kuulostaa liian keski-ikäiseltä. Pelkkä mies kuulostaa ehkä siltä, kuin olisimme naimisissa, eikä puoliso tai kumppani myöskään tunnu oikealta, koska tämä on niin tuore juttu. Ja lisäksi on melkein absurdia ajatella, että voin kutsua nyt toista ihmistä jollain noista termeistä. Olen ollut niin kauan yksin, että tuntuu tosi hassulta ja kaukaiselta sanoa "minun poikaystäväni". Ehkä vie hetken aikaa, että se tulee suustani luontevasti. Ja varmasti menee hetki, että ylipäätään itse sisäistän tämän uuden statukseni.

Tämän ihanan elämänmuutoksen myötä olen taas askeleen kauempana N:stä. On tosi haikeaa tajuta, että minulla on elämässäni oikeastaan enää tosi vähän asioita, jotka liittyisivät häneen. Ja niin sen toki täytyy mennäkin. Tähän asti hän on kuitenkin ollut minun ensimmäinen ja viimeinen pitkä ja vakava parisuhde. Hän on ollut minulle se ainoa, ainoa jonka kanssa olen ollut. Hän on ollut tosi merkittävä ihminen, ihan eri tasolla kuin kukaan muu. Ja nyt se asia muuttuu. Nyt olen uudestaan parisuhteessa, ja nyt jaan jonkun toisen kanssa sen saman, kuin N:n kanssa. Hän ei enää ole se ainut. Nyt voin saada jonkun toisen kanssa jotain sen kaltaista, mitä minulla ja N:llä oli, ja jopa enemmän. Se on ihanaa, ja se on kaikkea sitä mitä olen toivonut, ja se on tehnyt minut aivan järjettömän onnelliseksi, mutta silti se on tosi haikeaa.

Ja voi että miten ison kynnyksen takana on kertoa ihmisille, että olen uudessa parisuhteessa. Miten se voikin olla näin jännittävää! Ei asiaa toki tarvitse kenellekään erikseen julistaa ja tiedottaa, mutta tuntuisi tosi jännittävältä sanoa esimerkiksi työkavereilleni, että vietin viikonloppua mieheni kanssa. Arvelen, että se tuntuu jännittävältä juurikin siksi, että ihmiset pääsääntöisesti tietävät minun olevan leski, ja tämä on ensimmäinen parisuhteeni sen jälkeen. Jollain tavalla se tuntuu erilaiselta, kuin se, että aloittaisi parisuhteen ilman tätä leskeytymiskokemusta. Toki parhaimmille ystävilleni asian kertominen on helppoa, koska he ovat tienneet jo monta kuukautta, että olen tapaillut uutta miestä. Ehkä kaikista vaikeimmalta tuntuisi kertoa asia N:n vanhemmille. N:n äiti laittoi minulle viestiä syntymäpäivänäni ja toivoi, että minulla on ihana päivä. Meinasin vastata hänelle, että saan viettää päivän ihanassa miesseurassa, mutta en vain millään uskaltanut. Tiedän, että hän toivoo ihan koko sydämestään, että löydän jonkun, mutta sen sanominen ääneen tuntuu tosi isolta jutulta. Ehkä pelkään, että hänelle tulee paha mieli, tai että hän ajattelisi minun hylkäävän ja unohtavan N:n, kun olen toisen kanssa. Vaikka järjellä ajateltuna tiedän, että ei hän tietenkään ajattele niin.

Uuteen parisuhteeseen lähteminen leskenä on ihan oma lukunsa. Ei kukaan muu varmaan tajua, että tällaisiakin hassuja juttuja pohtii mielessään. En minä itsekään osannut aavistaa, että uusi parisuhde voi nostaa pintaan tällaisia fiiliksiä vielä näinkin monen vuoden jälkeen. Toisaalta en myöskään osannut aavistaa, että jotain näin ihanaa voi vielä tulla vastaan. En osannut aavistaa, että on olemassa ihminen, josta en haluaisi olla erossa lainkaan, joka saa minut hymyilemään näin ja jota voisin vain tuijottaa sanomatta sanaakaan. En osannut aavistaa, että löydän ihmisen, jonka läsnäolo tuntuu kodilta.

Täys 10

Jos N eläisi, olisimme olleet yhdessä nyt 10 vuotta. Tänä kesänä tuli kuluneeksi 10 vuotta meidän ensitapaamisestamme. Hassu ja kaukainen ajatus, että minulla saattaisi tämän ikäisenä olla jo noin pitkä ihmissuhde takana. Ja on erikoista, miten pitkältä ja samalla lyhyeltä ajalta 10 vuotta tuntuu. Muistan yhä, kun näin hänet ensimmäisen kerran laivan yökerhossa. Muistan, mitä hänellä oli päällään. Olin silloin 20-vuotias. Sitä seurannut vuosikymmen oli todella tapahtumarikas, kaikessa ihanuudessaan ja kauheudessaan.

Liekö sattumaa, mutta nyt 30-vuotiaana olen aika samankaltaisessa tilanteessa kuin tasan kymmenen vuotta sitten. Olen tavannut ihanan tyypin, saanut viettää hänen kanssaan ihanan kesän ja olen aika ihastunut. Toki N:n kanssa se oli sellaista nuorta ja sinisilmäistä rakkautta. Nopeaa, huoletonta, uhkarohkeaa. Nyt olen niin monella tapaa enemmän aikuinen. En enää ihastu jokaiseen vastaantulijaan, vaan päinvastoin ihmisen täytyy olla todella erityinen, että tuntisin häntä kohtaan jotain. Ja juuri sen takia aikuisena ihastuminen voi itse asiassa olla monin verroin vielä parempaa.

On aivan todella ihana ajatus, että seuraavat 10 vuotta saattavat olla elämäni onnellisimmat ja suurimmat vuodet. Eivät toki välttämättä ole, mutta saattavat olla. Ja haluaisin ihan tosi kovasti nyt uskoa, että ne ovat. Voi olla mahdollista, että seuraavan 10 vuoden aikana minä rakastun, saan etsiä yhteistä kotia jonkun ihanan tyypin kanssa ja muuttaa yhteen, se ihana tyyppi saattaa kosia minua ja saan mennä hänen kanssaan naimisiin ja ehkäpä saada lapsia. Jos näiden asioiden on tarkoitus tapahtua minulle tässä elämässä, on aika todennäköistä, että ne tapahtuvat seuraavien 10 vuoden aikana. Vitsit miten ihanat vuodet minulle on tulossa, kun voin odottaa kaikkea tuota! Moni, jonka elämä on mennyt hieman eri tavalla, on saanut tuon kaiken jo ennen 30-vuotissyntymäpäivää, mutta onpahan kiva ajatus, että minulla on se kaikki vielä mahdollisesti edessä. Minulla on ihan hitsin paljon juttuja, joita odottaa. Haluan uskoa, että paras on vielä edessä.

Toisaalta, tämä kesä on ollut niin mahdottoman ihana, että en koe tarvetta roikkua menneessä, enkä myöskään haaveilla tulevaisuudesta. Juuri nyt on tosi hyvä. Olen saanut nauttia kesästä, lomailla ja käydä vuosien tauon jälkeen vaikka kuinka monilla festareilla. Viettää aikaa ystävien kanssa ja tehdä pieniä reissuja. Nähdä perhettä ja olla onnellinen veljeni kihlautumisesta. Juhlia ystävän polttareita ja häitä. Huristella sähköpotkulaudoilla ympäri Helsinkiä hameenhelmat hulmuten. Herätä keskellä yötä siihen, kun toinen kääntää kylkeä ja laittaa kätensä minun ympärilleni.

Täyden kympin kesä ja elämä.

Mistä sen tietää

Maanantaiaamu. Kello soi 5.15. Herään hyvin nukutun, joskin liian lyhyen yön jälkeen laittautumaan ja valitsemaan vaatteita työpäivää varten. Kuuntelen samalla musiikkia, ja soittolistasta pärähtää soimaan joku Tehosekoittimen biisi. Ihan välittömästi muistan ihanan hetken muutaman viikon takaa: olimme viettämässä festariviikonloppua, päivä alkoi kääntymään illaksi, aurinko laski sen verran mitä se nyt keskellä kesää laskee, ja Valonkantajan alkutahdit alkoivat soimaan. Hypimme, tanssimme ja lauloimme ystäväni kanssa aivan mielipuolisina, koska jokainen biisi oli vain niin helkkarin hyvä. Maiharit olivat hiekkapölyn ja siideriroiskeiden peitossa, hymyä oli ihan mahdotonta saada laskemaan, ja sillä hetkellä minulta ei puuttunut mitään. Tuo hetki on yksi tämän kesän onnellisimmista.

Tänä aamuna nuo samat biisit veivät minut taas siihen ihanaan fiilikseen ja tunteeseen. Oli pakko kääntää volumea kovemmalle ja tanssia ympäri kämppää siinä aamutuimaan. Oli vain niin kertakaikkisen hyvä fiilis. Niin hyvä fiilis siitä, että olen saanut nähdä Tehosekoittimen livenä, että kesä jatkuu vielä, että saan tänäkin maanantaiaamuna lähteä töihin, ja että lomapäiviä on vielä tälle kesälle jäljelläkin.

Jos joku olisi keväällä kertonut, että tulen kokemaan tällaisen kesän, en olisi uskonut. On ihan pähkähullua, että olen saanut elää tällaisen kesän. Niin tapahtumarikkaan, onnellisen ja onnekkaan kesän. Ja hauskan. Olen nähnyt ystäviä vaikka kuinka paljon ja tehnyt hauskoja reissuja. Se on ollut ihaninta ikinä. Ihanaa, että näiden koronavuosien jälkeen on taas voinut reissata ja käydä festareilla ja ylipäätään viettää porukalla aikaa. Tutustua uusiin ihmisiin. En koskaan unohda tämän kesän päiviä, jotka olen saanut viettää ystävien kanssa.

Mutta täytyy myöntää, että oman osansa tämän kesän ihanuuteen on tuonut eräs mies. En ole tuntenut näin vuosikausiin. En todellakaan ole ihastunut tällä tavalla pitkiin aikoihin. Mietin aina aiemmin, että mistä sen sitten tietää. Mistä sen tietää, kun kohdalle osuu "oikea" tyyppi. Vaikka olen ollut aiemminkin rakastunut, olin silti epävarma, että miten voi olla varma. Ihmettelin, miksi tapailen teoriassa täydellisiä miehiä, mutta en tunne heitä kohtaan mitään. Että mikä minussa on oikein vikana, kun en onnistu kehittämään minkäänlaisia tunteita, vaikka nämä miehet ovat tosi hyviä tyyppejä. Pohdin, olenko luovuttanut heidän suhteen liian helpolla. Pohdin, syttyvätkö tunteet ajan kanssa. Pohdin monen monta kertaa, pitäisikö jatkaa tapailua sellaisen ihan ok tyypin kanssa, ja odottaa, ihastuisinko myöhemmin. Että ei kai kaikki suhteet ala raketin lailla, vaan joskus tunteet kasvavat ystävyyden myötä. Että olenko ihan hölmö, kun päästän jatkuvasti näitä hyviä miehiä menemään, enkä yrittänyt tarpeeksi. Mitä, jos joku näistä hyvistä miehistä olisikin ollut minulle se oikea, enkä vain ole itse tajunnut sitä? Tai entä, jos en koskaan loppuelämäni aikana rakastu kehenkään, ja sitten vaan tyydyn olemaan jonkun ihan ok:n kanssa?

Enää en mieti. Kyllä sen vaan tietää. Tämä mies ei ole lähellekään sellainen, millaista miestä aiemmin "etsin". Mutta tällaista tunnetta ei ole minulle kukaan saanut vuosikausiin. Hänessä on jotain spesiaalia. Kiitän itseäni, etten tyytynyt kehen tahansa, vaan uskalsin olla pitkänkin ajan yksin ja luottaa siihen, että se oikea tyyppi tulee vielä vastaan. Tämä tunne on juuri se, mitä etsin. Hänen kohdallaan en mieti enkä pohdi. Hän tekee kaikesta helppoa.

Jos vielä joskus tulee se päivä, että olen ihan rikki ja kaikki tuntuu turhalta ja toivottomalta, haluan muistaa tämän hetken. Sen hetken, kun Kaikki nuoret tyypit kertoo minusta, kun rakkauteen on helppo uskoa, ja kun tekee mieli tanssia maanantaiaamuna olohuoneessa ennen auringon nousua.

Tuu mua vastaan

Tämän blogin nimi tulee Chisun biisistä Tuu mua vastaan. Olen varmaan joskus kertonutkin tarinan biisin takaa, mutta kerron sen vielä uudelleen:

N oli joutunut kovan päänsäryn takia kotipaikkakuntamme sairaalaan, ja seuraavana aamuna hänet siirrettiin Töölöön. Lähdimme aamupäivällä N:n siskon ja veljen kanssa ajamaan Töölön sairaalalle. Se matka oli varmasti elämäni pisimpiä. Kukaan ei sanonut matkan aikana varmaan sanaakaan. Oli kirkas talvipäivä ja pakkasta. Radiosta alkoi soimaan tuo kyseinen biisi. Erityisesti siitä jäi mieleen lause "yhdes piti elää, yhdes piti kuolla". En vielä silloin osannut ajatella, että N saattaa kuolla tähän. Muistan ajatelleeni, että Suomessa on maailman parhaat lääkärit ja kirurgit, tottakai hän selviää tästä.

Sen päivän jälkeen biisi on ollut minulle tärkeä. Ihan joka kerta, kun kuulen sen, se muistuttaa hänestä ja siitä hetkestä. Kun aloitin tämän blogin, en edes sen kummemmin joutunut miettimään tämän nimeä. Oli vain itsestäänselvää, että tuo lause päätyy blogin nimeksi. Muistan myös sieltä ihan ensimmäisiltä N:n kuoleman jälkeisiltä viikoilta hetken, kun olen istunut Kelan aulassa, ja siellä alkoi soimaan tämä biisi. Olen lähettänyt silloin ystävälleni viestin, että hajoan tähän paikkaan.

En hajonnut. En siihen, enkä mihinkään muuhunkaan hetkeen. 

Tänä kesänä tuo biisi sai yllättäen uudenlaisen merkityksen. Olimme toisella puolen Suomea viettämässä festariviikonloppua. Olin reissussa ystäväni kanssa, ja omien kavereidensa kanssa festareilla oli myös mies, jota tällä hetkellä tapailen. Hän kun sattuu olemaan kyseiseltä paikkakunnalta kotoisin. Olimme ystäväni kanssa menneet festarialueelle kuuntelemaan jo päivän ensimmäistä esiintyjää, ja sovimme tapaavamme tämän toisen porukan myöhemmin illalla. Päivä oli varsin ihana, kun ystäväni kanssa fiilistelimme bändejä ja samalla odotin jännittyneenä, että näen ensimmäistä kertaa tapailemani miehen parhaimmat ystävät. Alkuillasta, kun Chisu soitti päälavalla omaa keikkaansa ja olimme ystäväni kanssa anniskelualueella nautiskelemassa juomia, sain viestin, jossa meitä pyydettiin tulemaan vähän matkan päähän. Tapailemani mies oli kavereidensa kanssa tullut juuri festarialueelle. Ystäväni jäi juomaan juomansa loppuun, ja minä lähdin jo edeltä kävelemään sovittuun paikkaan. Aurinko paistoi kuumasti vaikka sääennusteet lupasivat sadetta, koko viikonloppu oli vasta alussa, olin kesälomalla ja päälläni oli ihana kirkkaan pinkki mekko. Olin tosi onnellinen ja oli kevyt olo.

Ja silloin soi se biisi. Tuu mua vastaan. Kävelin yksinäni iloisen ihmisjoukon läpi tuon biisin soidessa ja lauloin samalla sanoja, jotka osaan ulkoa. Siideri tuntui mukavalta päässä ja vatsanpohjassa tuntui kivalta, koska olin juuri tapaamassa miehen, johon olin tosi ihastunut. Ajattelin, että tämän on oltava merkki. Juuri nyt juuri tämä biisi. Tämän kuuluu mennä juuri näin, ja minun kuuluu saada tämän laulun ympärille myös onnellisia muistoja.

Näin hänet jo kaukaa ihmisten keskeltä. Hän oli lähtenyt kävelemään minua vastaan. Tietenkin.

Rakas N

Olet ollut poissa niin käsittämättömän kauan, ettei sitä oikein edes tajua. Välillä tuntuu, että elämä sinun kanssasi tapahtui jossain ihan toisessa universumissa, toisessa todellisuudessa. Ja tavallaan se tapahtuikin, koska elämiä on tasan kaksi: ennen sinua ja sinun jälkeesi. Ihan kirjaimellisesti tuntuu siltä, että elin aivan toista elämää kanssasi silloin joskus. Ja nyt olen ilman sinua tässä uudessa elämässäni, vahvana ja voimakkaana. Kai siitäkin voi olla onnellinen, että on saanut kaksi erilaista elämää yhden sijaan.

Sinä olit minulle niin järjettömän hyvä. Kaikin mahdollisin tavoin sopiva ja hyvä. Sinä arvostit ja kunnioitit minua. Kun sanoit minua kauniiksi, uskoin sen sataprosenttisesti. Teit kaikkesi, että minulla olisi hyvä. En varmasti osannut arvostaa sitä silloin. Anna anteeksi, etten osannut.

En ikinä tyydy kehenkään, joka ei kohtele minua yhtä hyvin kuin sinä. En halua samanlaista ihmistä kuin sinä, koska kukaan ei voi ikinä korvata sinua. Kukaan ei voi olla minulle sinä. En etsi tilallesi ketään. Mutta jollekin mahtavalle ihmiselle on tilaa sydämessäni, siinä sinun muistojesi vieressä. Jollekin, joka kohtelee minua yhtä hyvin kuin sinä. Ja minulla on sille tyypille tosi paljon rakkautta annettavana.

Sinä teit minusta minut. Sinun kanssasi sain kasvaa, aikuistua, opetella ja kokeilla. Erehtyäkin, tehdä virheitä. Ja onnistua, erityisesti onnistua.

Minun on todella täytynyt onnistua, että olen nyt tässä. Katso, miten pitkälle olen päässyt! Kun kirjoitan tätä nyt tiistaiaamuna tässä työpöytäni ääressä (ei kerrota kellekään, että käytän työaikaani tähän), en voi olla muuta kuin onnellinen. Onnea on omistaa työ, johon on ihanaa palata kesäloman jälkeen. Ja onnea oli saada viettää viimeinen lomaviikonloppu ystäväporukan kanssa mökillä. Tiedätkö N, on sinun ansiotasi, että nämä ihanat ihmiset kuuluvat elämääni, ja saan kutsua heitä ystävikseni. Jos en olisi tavannut sinua, ja muuttanut asumaan kotikaupunkiisi, en olisi ikinä päätynyt siihen kouluun mihin lopulta päädyin, ja tavannut näitä ihmisiä. Olisitko uskonut, että nämä tyypit, joihin tutustuin jo ensimmäisenä koulupäivänä, ovat elämäni tärkeimpiä ihmisiä kahdeksan vuotta myöhemmin?

Puhun sinusta aina pelkästään hyvää. Minun pitäisi ylipäätään puhua sinusta paljon enemmän ja useammin. Koska jos minä en sitä tee, niin kuka sitten? On kunniatehtäväni ja oikeuteni, että saan puhua sinusta ja kertoa tarinoita sinusta. Ei se ole taakka vaan kunnia.

Olet jäänyt sydämeeni koko elämäni loppuun asti. En ikinä lakkaa hymyilemästä, kun ajattelen sinua.

Oh boys

Olen tapaillut jos jonkinmoisia miehiä N:n kuoleman jälkeen. Tosin kenenkään kanssa tapailu ei lopulta ole kestänyt hirmuisen pitkään. Ja oikeastaan kaikilla kerroilla se olen ollut minä, joka olen laittanut jutulle stopin.

Yksi oli mahdottoman kiltti ja omistautuva. Äitini rakastui häneen, vaikka he eivät ikinä edes ehtineet tavata. Minä ehdin nähdä hänen perheensä useammankin kerran. Toinen oli hauska ja meillä oli hyvä kemia. Lähettelimme pitkiä ääniviestejä toisillemme pitkin päivää. Kolmas oli ihan minun tyyliseni nallekarhu, komea kuin mikä ja meillä oli paljon yhteistä. Neljännen kanssa kävin ensitreffeillä Korkeasaaressa ja vietimme kivan kesän yhdessä. Viides kuorsasi niin kovaa, etten saanut sekuntiakaan unta hänen vieressään. Kuudennesta en keksi mitään sanottavaa.

Onhan noita ollut. Kenenkään kanssa se ei vain ole tuntunut oikealta. Tai ehkä ensimmäiset pari tapaamista se on saattanut tuntua. Sitten olen jostain syystä ahdistunut tai kyllästynyt ja lopettanut jutun. Joku pieni asia toisessa on alkanut ärsyttää, ja nyt tarkoitan todellakin ihan täysin merkityksettömiä pikkuasioita, mutta en vaan ole päässyt niistä yli. Sitten en ole enää nähnyt mitään muuta, kuin ne ärsyttävät asiat. Jälkikäteen ajateltuna olen varmaan ihan tarkoituksella tehnyt näin: olen löytänyt ihmisestä mukamas jonkun huonon piirteen, jonka varjolla voin lopettaa koko jutun, vaikkei ihmisessä ole oikeasti mitään vikaa. Ehkä on myös tuntunut isolta kynnykseltä heittäytyä mukaan suhteeseen täysillä, koska silloin on aina olemassa mahdollisuus, että sattuu. Ja varmasti olen viime vuodet suojellut itseäni sydänsuruilta.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka löytävät aina vaan itselleen uuden seurustelukumppanin. En siis missään nimessä tuomitse, jos joku haluaa aina hypätä samantien uuteen suhteeseen edellisen päätyttyä, mutta en vain pysty käsittämään, miten jotkut ihmiset löytävät jatkuvasti uusia ihmisiä, joihin ihastuvat ja rakastuvat? Kuinka se on joillekin mahdollista? Kuinka joku aina vaan törmää itselleen sopivaan ihmiseen? En tiedä, olenko itse vain niin nirso, ettei minulle tapahdu noin. Minusta on epäreilua, että olen tällainen "ikisinkku", joka ei koskaan rakastu kehenkään, ja sitten sen harvinaisen kerran kun rakastun, se ihminen kuolee. Koko 30-vuotisen elämäni aikana olen tavannut vain kaksi ihmistä, joiden kanssa olen voinut kuvitella seurustelevani.

Ja olen sillä tavoin onnellisessa tilanteessa, että vaikka toinen näistä ihmisistä on kuollut, on toinen tällä hetkellä minun elämässäni ilmielävänä. Hänen kanssaan kaikki on tuntunut yhtä helpolta, kuin N:n kanssa aikoinaan. Hänen kanssaan en ole ahdistunut yhtä ainoatakaan kertaa. Kyllästymisestä nyt puhumattakaan. Hänen kohdallaan mikään asia tai piirre ei ärsytä tai epäilytä minua. Mikä on käsittämätöntä, koska kyllä hänessä on sellaisia asioita, joiden vuoksi olisin kenen tahansa muun kohdalla jo nostanut kytkintä. Jostain syystä ne eivät nyt haittaa minua. Näen vain epätäydellisen täydellisen ihmisen, jolla on oma historiansa ja omat pikkuvikansa, kuten on minullakin.

Hänen kanssaan olen jopa valmis ottamaan riskin, että sattuu, jos on olemassa pienikin mahdollisuus siihen, että tässä käy hyvin.

Mieli tekee tilaa uudelle

Hassua, että nyt kun olen tapaillut jonkin aikaa uutta miestä ja ensimmäistä kertaa vuosiin voisin nähdä jonkun pidemmällä tähtäimellä elämässäni, olen huomannut miettiväni N:ää tavallista enemmän. Se on hassua, koska tämä uusi mies täyttää ajatukseni aivan täysin. En voi lakata ajattelemasta häntä. Saatan yhtäkkiä havahtua työpöytäni äärestä, että olen tuijottanut ulos ties kuinka pitkään keskittyminen jossain ihan muualla, kuin työasioissa. Minulla on jatkuvasti perhosia vatsassa. Haluaisin tavata häntä koko ajan. Hän täyttää kaikki tyhjät hetket mielessäni. Hän on siellä jatkuvasti.

Mutta niin on myös N. Olen viimeisten viikkojen aikana käynyt päässäni läpi meidän ensitapaamista ja ensimmäisiä kuukausia yhdessä. Yhteenmuuttoa, arkea, riitoja. Lomamatkoja, juhlia. Kosintaa, kuolemaa. Hautajaisia, hänen perhettään. Olen miettinyt miltä hänen hiuksensa ja käsivartensa tuntuivat. Miltä hänen naurunsa kuulosti. Olen lukenut vanhoja kirjoituksia täältä blogista. Olen miettinyt, mitkä olivat hänen ensimmäiset sanansa minulle, ja mitkä viimeiset, ja miten ihanan elämän elimmekään siinä välissä.

Taidan tehdä jonkinlaista luopumista N:stä. Vaikka luopumista ja hyväksymistä ja sopeutumistahan tämä on ollut viimeiset kuusi ja puoli vuotta. Mutta ehkä mieli tekee nyt "lopullista" luopumista ja siirtymistä eteenpäin, johonkin uuteen. Käy läpi vielä kertaalleen kaiken vanhan ja kaiken koetun, jotta voi olla ihan täysin valmis ja vastaanottavainen uuteen. Koska ei tämä N:n muistelu mikään huono juttu ole ollut, eikä se ole tuntunut pahalta. No, yhtenä iltana itkin, kun selasin ystävältäni saatua kuvakirjaa, jonka sain 30-vuotispäivänäni. Siellä oli kuvia N:stä ja meistä yhdessä. Ne kuvat tuntuivat toisaalta aivan hirvittävän kaukaisilta. Jollain hassulla tavalla en pysty enää ollenkaan samaistumaan niihin, tai löytämään itseäni niistä kuvista. Niistä on niin kamalan paljon aikaa. Vaikea uskoa, että se oli silloin elämääni. Vaikka se olikin ihanaa elämää, mutta niin kovin vierasta tämänhetkisestä näkövinkkelistä.

Onneksi sain elää sen kaiken, mutta silti ajattelen olevani onnellinen ja onnekas, kun olen nyt tässä, elämän kakkososan äärellä. Voisinpa sanoa sille 24-vuotiaalle itselleni, että kaikki tulee olemaan vielä tosi hyvin. Tulet ylittämään itsesi niin monta kertaa ja niin monella tapaa, ettet uskokaan. Ja kaikki tulee olemaan vielä aivan hyvin.

Olen ajatellut N:ää joka ikisenä päivänä hänen kuolemansa jälkeen. En tietenkään aina sillä tavalla aktiivisesti miettimällä miettinyt, mutta tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän. Niin kokonaisvaltaisesti hän ja tämä koko kokemus leskeytymisestä on vaikuttanut minuun. Olisi mielenkiintoista tietää, tuleeko koskaan sellaista päivää, kun en ajattelisi häntä. Kuitenkin on ihanaa huomata, kuinka N antaa minun mielessäni tilaa jollekin uudelle. Ei hän sieltä mihinkään tule koskaan katoamaan, mutta tuntuu lämpöiseltä, että voin vaihteeksi täyttää ajatukseni sellaisella ihmisellä, jolle minun on mahdollista soittaa, jonka kädestä minä voin halutessani ottaa kiinni ja josta minun ei tarvitse puhua menneessä muodossa. Että tässä maailmassa ja minun mielessäni on joku, joka on ihan todellinen juuri nyt, tässä hetkessä.

Laita viesti, kun pääset kotiin

Voi että. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi kirjoitellut tänne. Vähän jopa jännittää kirjoittaa tänne taas. Osaankohan edes enää?

Kaikki on ihan tosi hyvin elämässäni juuri nyt. Viimeisen vuoden aikana olen ostanut itselleni asunnon, täyttänyt 30 vuotta (ja saanut ystäviltäni maailman ihanimmat yllätysjuhlat niiden kunniaksi), jatkanut edelleen esihenkilöhommissa sosiaalialalla ja ruvennut uskomaan, että olen siinä ihan hitsin hyvä, suorittanut lähiesimiestyön tutkinnon, sekä toiminut tanssijoukkueeni kapteenina ja joukkueenjohtajana jo useamman kauden. Ajattelen, että olen rakentanut itselleni aika hyvän elämän.

Alkuvuodesta vietimme joukkueeni kanssa jengi-iltaa, ja koska joukkueeseen oli tullut vuoden vaihteessa paljon uusia harrastajia, pidimme pienen esittäytymiskierroksen. Omalla kohdallani kerroin, että olen juuri ostanut yksinäni asunnon, ja että työkseni johdan mielenterveyskuntoutujien asumisyksikköä ollen samalla 15 työntekijän lähiesihenkilö. Yksi joukkuekaverini totesi, että "Vahva mimmi!". Niinpä niin. En edes kertonut itsestäni sitä asiaa, mikä tekee minusta kaikista eniten vahvan. En kertonut, että by the way, minun avomieheni on kuollut. Kerroin vain ihan tavallisia asioita itsestäni. Ja silti hän oli sitä mieltä, että olen vahva. Jälkikäteen pohdin asiaa pitkään, ja tajusin, että osittain tahtomattani, ja osittain täysin tarkoituksella olen rakentanut itselleni vahvan ja itsenäisen naisen identiteetin. Se rooli on ollut pakko ottaa, koska ei ole ollut muitakaan vaihtoehtoja, ja toisaalta olen varmasti sitä itse myös boostannut. Ja sen lisäksi olen onnistunut rakentamaan todella korkean muurin, josta on kenenkään melkeinpä mahdotonta päästä läpi.

Vaan on siitä joku päässyt läpi. Taidan olla tällä hetkellä aivan järjettömän ihastunut erääseen mieheen. Hän saa minut ymmärtämään, miksi olen ollut yksin kaikki nämä vuodet, miksei kukaan muu ole tuntunut sopivalta. Hän ei oikeastaan ole lainkaan sen tyylinen, millaista miestä kuvittelin etsiväni ja haluavani. Hän on erilainen, kuin kukaan aiemmin tapailemani, mutta ehkä se juuri onkin se syy, miksei se koskaan toiminut kenenkään muun kanssa. Ehkä tarvitsin juuri hänenlaisen.

Tajusin olevani ihastunut häneen, kun yhtenä viikonloppuna istuin terassilla ystävieni ja ison ihmisjoukon keskellä, enkä voinut ajatella mitään muuta kuin häntä. Se tunne vain vahvistui, kun yhtenä aamuna lähdin hänen luotaan töihin. Aurinko paistoi jo ennen aamuseitsemää niin lämpimästi, ettei takkia olisi tarvinnut. Sinä aamuna olin maailman onnellisin nainen. Sinä aamuna ja siinä hetkessä minulla oli kaikki, mistä voin ikinä haaveilla.

Hän on mies, joka saattaessaan minut pysäkille sanoo "laita viesti, kun pääset kotiin". Joka vastaantulevan pyöräilijän kohdalla vetää minua kadun reunaan, etten jäisi alle. Joka suunnittelee ja järjestää meille jatkuvasti erilaista tekemistä. Johon en ole vielä kertaakaan ahdistunut tai kyllästynyt, ja se on paljon sanottu, koska yleensä ahdistun jo viikon tuntemisen jälkeen, ja lopetan koko jutun.

Olen kertonut hänelle N:stä. Itse asiassa olen puhunut hänestä useitakin kertoja. Saatan mainita N:n jossain sivulauseessa, jos asia liittyy jotenkin häneen. Nyt olen pyrkinyt siihen, että alusta lähtien puhun hänestä avoimesti. Kerroin heti alussa, että tapaan edelleen N:n perhettä ja että somessani on hänestä kuvia. Hän ei ole pelästynyt mitään, vaikka on sanonut suoraan, että kyllä asia on aiheuttanut hänessä epävarmuutta, koska hän ei koskaan ole ollut tällaisessa tilanteessa. Ihanaa, että hän sanoi niin! Hän suhtautui niin ihanasti, kun kolmannella tapaamisellamme kerroin hänelle N:stä. Hän katsoi minua silmiin ja kuunteli, kun kerroin koko tarinan, ja sen jälkeen kysyi, saako minua halata. Se pitkä halaus kertoi enemmän kuin mitkään sanat ikinä.