Minä olen vähän sellainen runotyttö. Enkä tarkoita sitä, että tietäisin runoudesta yhtään mitään, vaan ylipäätään sitä, että pidän sanoista ja lukemisesta ja kirjoittamisesta. Voitin kolmannella luokalla koulun runokilpailun. Kirjoitin paljon kaikenlaisia tarinoita ja tekstejä jo lapsena. Opin lukemaan tosi varhain ja minulla taisi olla aika vilkas mielikuvitus.
Minulle sanat ovat hirveän tärkeitä. Kun tutustuin nykyiseen mieheeni, puhuimme tutustumisen alkuvaiheessa, mitkä ovat meille luonnollisia tapoja osoittaa välittämistä ja hellyyttä. Minulle ne ovat tietenkin sanat. Minä tykkään kehua, kiittää ja muutenkin sanoittaa omia tunteitani toista kohtaan. Mieheni puolestaan sanoi, että hänelle luontevinta on näyttää välittäminen tekojen kautta. Ajattelin, että wau, kuulostaa tosi ihanalta. Ja alusta alkaen olenkin saanut todistaa tuota ihan käytännössä: hän laittaa minulle ruokaa, viikonloppuisin hän taikoo herkullisia brunsseja, hän järjestää meille paljon tekemistä ja yllätyksiä. Hän koskettaa paljon ja hänellä on aina suunnitteilla seuraava reissu tai aktiviteetti. Hän hieroo hartioitani ja auttaa kaikessa, vaikken edes pyydä. Se on ihanaa.
Mutta ihanista teoista huolimatta kaipaan myös niitä sanoja. Kaipaan kauniita lauseita ja tunteiden osoituksia sanoilla. Ja hommahan menee toki toisinpäinkin: myös hän kaipaa minulta sanojen lisäksi tekoja ja kosketusta. On ollut huikeaa, millaisia syvällisiä keskusteluja olemme saaneet tästä aiheesta. En ole ikinä aiemmin puhunut kenenkään kanssa tällaisia. On myös ihan paikallaan haastaa niitä omia vanhoja toimintatapoja, ja toisen mieliksi tehdä asioita vähän eri tavalla. On ollut hauskaa keksiä hänelle yllätyksiä, vaikka tuntuukin, että se hehkuttamani mielikuvitus loistaa näissä asioissa täysin poissaolollaan.
Ja voi että, mitä hänestä onkaan kuoriutunut näiden keskustelujen myötä! Mies, joka sanoo, ettei osaa sanoittaa tunteitaan ja mieluummin näyttää välittämisensä puhumisen sijaan, on alkanut kirjoittaa minulle runoja. En kestä. Olen aivan vaaleanpunaisessa kuplassa hänen kanssaan. En lakkaa ihmettelemästä, kuinka hän löytääkin oikeat sanat ja osaa käyttää niitä taitavasti. Sydämeni on sulanut joka ikinen kerta, kun puhelimeeni on kilahtanut uusi runo. Siitä on tullut meille sellainen tapa. Myös minä olen kirjoittanut runoja hänelle.
Onneksi hän on edelleen jatkanut myös yllätysten järjestämistä. Hiljattain sain häneltä viestin: Lähdetkö mun kanssa keväällä reissuun, jos vaan varaan meille matkan, enkä kerro sulle etukäteen, minne ollaan menossa?
Ja nyt hän on varannut sen matkan. En tiedä mitään muuta, kuin matkan ajankohdan.
Tuntuu, että saan häneltä kaiken mitä tarvitsen. Se on käsittämätöntä. Tajuan olevani poikkeuksellisen onnekas. Ei tällaisia miehiä tule kovin usein vastaan. Kunpa olisin silloin vuosia sitten tiennyt, että tulen vielä saamaan elämääni jotain tällaista. Välillä meinaan eksyä ajatukseen, että ansaitsenko edes tätä kaikkea. Mutta kaiken kokemani jälkeen, kaikkien kamalien tapahtumien ja yksinäisten vuosien jälkeen, en keksi yhtäkään syytä, miksi en ansaitsisi. Se vaan välillä meinaa unohtua kaiken ihanan keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti