Nautin ja elän

Palautin juuri opinnäytetyöni ensimmäistä kertaa ohjaajalleni. Nyt se on tehty. Minä tein sen! Toki työtä korjaillaan vielä opettajien kommenttien jälkeen, mutta suurin työ on nyt tehty. Huh. Olen ollut kyllä tehokas viimeiset 11 viikkoa. Harjoittelua ja opinnäytetyötä. Vapaapäiviä ei paljoa ole näkynyt, mutta lopussa kiitos seisoo. Nyt on oikeasti niin hyvä mieli, että tekisi mieli itkeä.

Matkalaukku on pakattu ja veljeni lähtee pian viemään minua lentokentälle. Jännittää ihan pirusti lentää yksin! Tai ei niinkään se lento, vaan lennon jälkeiset maahantulotarkastukset. Ja lentokentältä pitäisi jotenkin päästä hotellillekin. Pakko vaan ajatella, että olen selvinnyt pahemmastakin. Niin ajattelen aika usein, jos joudun tekemään jotain josta en pidä tai olen mukavuusalueeni ulkopuolella. "Selviän tästä, koska olen selvinnyt pahemmastakin. Tämä on lastenleikkiä".

Tämän Floridan matkan lisäksi varasimme eilen koulukavereideni kanssa toukokuun lopulle matkan Rodokselle. Ehdin olla kotona vain muutaman viikon, kun mennään taas! Elämä on kyllä siistiä. Ihanaa kun on kevät. Ihanaa kun olen elossa! Minulla on asiat niiiin hyvin juuri nyt. Huh. Melkein niin hyvin, että pelkään jotain kamalaa pian taas tapahtuvan. En haluaisi ajatella niin, en halua antaa ajatukselle valtaa, koska se ahdistaa. En halua pelätä. Haluan elää ilman mörköjä pääni sisällä.

En ole ihan varma, kuinka järkevä ajatus oli varata uusi matka, kun työtilanne on näin onneton. Onko minulla ihan tosissaan varaa matkailla? Millä ajattelin maksaa vuokrani, kun en saa palkkaa mistään? Eikö minua pelota maksaa matkoja säästötililtä? Ei. Nyt minun täytyy elää ja tehdä ihania, hurjia asioita. Ei se raha säästötilillä tee minua onnelliseksi, mutta matkat ystävien kanssa tekevät. Minulla on nyt mahdollisuus lähteä kahdelle ulkomaanmatkalle kuukauden sisään. Tottakai minä käytän sen tilaisuuden. Huolehditaan asioita vasta sitten, kun se on aiheellista. Nyt minä nautin. Ja elän ja nautin ja elän.

Onnellinen tänään

Ei vitsit. Nyt on hyvä mieli! Oikeastaan pitkästä aikaa hymyilyttää näin paljon. Tänään oli viimeinen päiväni työharjoittelussa neuvolassa. Kymmenen viikkoa meni nopeasti ja kivuttomasti. Onnistuin valitsemaan ihanan paikan. Työntekijät olivat sydämellisiä ja hauskoja. Olisin voinut vaikka jäädäkin.

Arviointilomaketta lukiessani tuli melkein itku. Miten kauniisti he olivat minusta kirjoittaneet! Tajusin, että minussa on ehkä enemmän potentiaalia, kuin itse tajuankaan. Liian helposti vajoaa ajatuksiin, etten ole yhtään mitään eikä kukaan enää koskaan halua minua mihinkään, ei työpaikkaan eikä parisuhteeseen. Ehkä se ei menekään niin. Tai ehkä menee, sillä tällä hetkellä minulla ei ole kumpaakaan. Mutta harjoittelusta saamani ihanat kommentit antoivat uskoa, että minusta todella on johonkin.

Tasan viikon päästä tähän kellonaikaan istun lentokoneessa matkalla Miamiin. Se jos mikä nostaa hymyn huulille. Olen ansainnut loman. Nyt viimeistelen opinnäytetyöni tässä viikon aikana ja sitten on aika rentoutua Floridan auringon alla. En malta odottaa, että näen vaihdossa olevan pikkusiskoni siellä. Miltähän tuntuu halata häntä ensimmäistä kertaa yhdeksään kuukauteen?

Kevät on mennyt tänäkin vuonna nopeasti. En voi uskoa, että on jo huhtikuun puoliväli. Tämäkään kevät ei ole ollut helppo. Näin levollista ja huoletonta fiilistä kuin nyt, ei ole kovin usein ollut. Olen koko kevään ollut stressaantunut viimeisistä koulutehtävistä, harjoittelusta ja kesätyöpaikasta. Juuri tällä hetkellä mikään ei huoleta. Ehkä olisi syytä huolettaa, sillä minulla ei edelleenkään ole työpaikkaa kesäksi, mutta juuri nyt se tuntuu pieneltä murheelta. Olen selvinnyt paljon pahemmastakin. Jotenkin vain luotan, että löydän vielä töitä. Ja jos en löydä, ei maailma siihenkään kaadu. Jos olisi taloudellisesti mahdollista, en edes etsisi kesäksi työpaikkaa, vaan keskittyisin hengittämiseen ja elämiseen. Viimeinen reilu vuosi on ollut todella raskas. Palasin koulun pariin hyvin pian N:n kuoleman jälkeen ja siitä asti olenkin täyttänyt viikkoni opiskelulla ja töillä. Viime kesänä tosin lomailin kuukauden, mutta suoraan sanoen on ollut myös kausia, kun todella on menty äärirajoilla. Olen romahtanut ja itkenyt ystävälleni, etten vain kertakaikkiaan jaksa enää yhtään enempää. Olen ollut väsynyt. Floridan matka ei voisi tulla parempaan saumaan.

Tämän illan käytän pakkaamiseen, sillä lähden huomenna vanhemmilleni, enkä tule enää ennen matkaani kotiin. Ajatella, että tulen tänne omaan kotiini vasta toukokuun puolella! Kunpa reissuni aikana tänne olisi tullut oikein kunnolla kevät. Tämän aamun lumisade ei varsinaisesti lämmittänyt mieltä. Toisaalta ei se haitannutkaan. Nyt on oikeastaan niin kiva fiilis, etten tiedä, mikä sen voisi pilata. Olen tänään tosi onnellinen.

Liikaa ajatuksia

Tämä viikko on ollut melkoista vuoristorataa. Valviran kirje oli shokki. Sen ansiosta syöksyi taas vaihteeksi jonnekin syvyyksiin. En muutenkaan ole voinut kovin mahtavasti tämän kevään aikana. Se on saanut minut jopa hieman hämilleni. Jostain syystä luulin olevani jo voiton puolella. Luulin, etten enää vajoa pinnan alle. Olin väärässä. Kevät on ollut sumuinen ja surullinen. Olen toki viettänyt ihania iltoja kavereiden kanssa, käynyt bilettämässä montakin kertaa ja tehnyt pieniä reissuja. Ne ovat kaikki olleet aivan ihania hetkiä. Mutta elämä niiden välissä on ollut jotenkin yhdentekevää. Sellaista väkisin puskemista. Masentavaa.

Ajatukset ovat pyörineet nyt jatkuvasti sen ympärillä, että N todennäköisesti olisi tässä, jos se yksi lääkäri olisi toiminut toisin. Millaista elämä olisi, jos N eläisi? Olisimmeko löytäneet ihanan oman kodin? Olisimmeko ostaneet sen ja remontoineet sen? Olisiko minulla ajokortti, olisiko N opettanut minut ajamaan? Olisiko meidän hääsuunnitelmamme jo pitkällä? Mistäköhän aiheesta tekisin opinnäytetyötäni? On niin surullista ajatella, mitä voisi olla. Se oli niin pienestä kiinni. Pienestä kiinni, ettemme saaneet kaikkea sitä. Se ihan todella harmittaa.

Olen ollut myös ihan äärimmäisen vihainen. Valviran kirje todella sai aikaan aikamoisen tunneryöpyn. Se nosti pintaan ne viimekeväiset tuntemukset ja luopumisen tuskan, mutta se toi myös uutena tunteena tämän käsittämättömän vihan. Että voikin olla vihainen ja katkera olo! Tänään olen myös todella kaivannut vertaistukiryhmääni. Olen kokenut pärjääväni hyvin ilman sitä, enkä oikeastaan ole kertaakaan toivonut, että olisipa se jatkunut pidempään. Tänään toivoin. Nyt on sellainen olo, että suru sai ihan uuden suunnan, eikä todellakaan hyvää sellaista. Juttuseura todella olisi paikallaan. Tänään olen toivonut, että voisin mennä ryhmään seuraavana tiistaina, kuten tein koko syksyn, ja kertoa siellä N:n kuolleen hoitovirheeseen.

Viikonlopun vietin toisessa kaupungissa hyvien ystävien seurassa. Tuli todellakin tarpeeseen. Sai ajatukset edes hetkeksi muualle. Tyttöjenillat eivät ole koskaan huono idea. Huomenna alkaa minun toiseksi viimeinen viikkoni työharjoittelussa. Aika on mennyt nopeasti. Olen todella viihtynyt siellä. Olen kertonut N:n kuolemasta avoimesti muille työntekijöille. Kerroin heille Valviran kirjeestäkin heti seuraavana päivänä sen saapumisesta. Yhden toisen työntekijän äiti on haudattu samalle hautausmaalle kuin N. Yhtenä työpäivänä kävimme kotikäyntien välissä siellä. Työkaveri vei kukat äitinsä haudalle ja kysyi, haluanko minä käydä N:n haudalla. En halunnut, koska en tiedä, olisinko saanut ajatukseni kasattua seuraavaa asiakasta varten. Minä odotin autossa ja mietin, miten asiat voivatkaan samaan aikaan olla väärin ja oikein. Minun mieheni makaa tuolla muutaman metrin päässä, enkä voi enää koskaan nähdä häntä. Mutta samaan aikaan teen työharjoittelua ihan mahtavassa paikassa enkä voi olla muuta kuin kiitollinen kaikista sieltä saamistani opeista. Olen päässyt kouluun ja olen elossa. Se tuntuu hullulta. Että samaan aikaan kaikki on hyvin, minulla on kaikki. Muttei kuitenkaan ole. Enempää väärin eivät asiat voisi olla. Tuntuu, ettei yhden pienen ihmisen pää kestä kaikkia näitä ajatuksia ja tunteita. Olisipa aivoissani on-off -nappula.