Sataa sataa ropisee

"Voi helkkari".

Se oli tänään ensimmäinen ja oikeastaan ainoa ajatus, kun pääsin iltavuorosta kotiin. Peilistä takaisin katsoi täysin uitettu ja läpimärkä ilmestys. Voi helkkari.

Tänään taisi olla ensimmäinen näin synkkä ja sateinen ilta tänä syksynä. Oikein kunnon syysilma. Pidän syksystä, se on yksi lempivuodenaikojani. Mutta nämä sateiset ja pimeät illat eivät ole kivoja. Nyt on alkamaisillaan juuri se vuodenaika, jota olen kauhulla odottanut. Miten pimeydestä ja synkkyydestä voi selviytyä yksin? Talvi tuntuu muutenkin joka vuosi pitkältä ja masentavalta. Entäs nyt sitten, kun on ikävä ja suru? Pelkään, että mieliala näyttää samalta kuin vallitseva säätila ulkona. Ja että sitä kestää monta kuukautta.

Tällaisina iltoina kaipaan häntä ihan suunnattomasti. Jos N eläisi, hän olisi lähettänyt minulle viestin työpäiväni loputtua. "Tulen parkkihalliin odottamaan varttia yli". Hän tuli aina hakemaan minut töistä ihan vapaaehtoisesti, jos oli huono ilma. Hän ei koskaan antanut minun kävellä sateessa kotiin. Nyt minua ei odottanut varttia yli kukaan. Paitsi vesisade, tuuli ja rikkinäinen sateenvarjo.

Jos N eläisi, olisi kotona odottanut valmis ruoka, siivottu asunto ja lempiohjelmat nauhoitettuna. Nyt eteisen lattialla tervehtii salikassi, johon melkein kompastuin. Kylppärissä pilkottaa täpötäysi pyykkikori ja astioita on vähän siellä sun täällä. Sohvalla on nähtävissä aamuisen vaatekriisin jäljet. Jääkaapissa ei valon lisäksi paljoa muuta olekaan. Tv-sarjatkin unohtui laittaa aamulla nauhalle. Tällaista tämä nyt on.

Sentään sain tänään valmiiksi yhden kamalan koulutehtävän. Ja sen palautuspäivä olisi vasta huomenna! Historiallista. Koulunkäynnin makuun on ollut taas tosi vaikea päästä kesän jälkeen. En tiedä, johtuuko se tästä elämäntilanteesta vai yleisestä motivaation puutteesta vai mistä, mutta nyt ei nappaa. Ei yhtään. Tehtävät tuntuvat toinen toistaan työläämmiltä, enkä jaksaisi paneutua niihin lainkaan. Menen kouluun siltikin joka päivä, kun luentoja on, enkä lintsaa oikeastaan ikinä. Vaikka ei siellä mitään läsnäolopakkoa ole. Yritän nyt rämpiä koulun kanssa eteenpäin. En jätä tehtäviä tekemättä enkä kursseja käymättä. Katsoin taannoin arvosanojani viime keväältä. En ole koko opiskelujeni aikana saanut yhtä hyviä numeroita, kuin keväällä. Opettajat säälivät minua varmaan niin paljon, että antoivat numerot vähän turhan helposti.

Viikonloppuna on luvassa taas risteily. Ehkä tekee ihan hyvää hypätä hetkeksi tästä oravanpyörästä. Arki on tuntunut todellakin arjelta nyt viime viikkoina. Voin ihan hyvin, mutta kyllähän tämä elämä vähän suossa tarpomiselta tuntuu. En oikein tiedä, mitä kohti pyrin. En osaa suunnitella viikkoa pidemmälle. En tiedä, mitä tavoittelen. En enää edes tiedä, mistä haaveilen. Rämmin päivästä toiseen ja viikosta toiseen. Selviydyn hyvin ja naurankin paljon. Mutta ei tämä elämä silti tunnu oikein miltään. Paitsi pahalta.

Lähentymistä ja etääntymistä

Olin yhtenä iltana töissä, kun N:n pomo sattui kävelemään työpaikkani ohi. Minut nähdessään hän tuli samantien luokseni halaamaan ja kysymään kuulumiset. Hassua. Kuinka moni on näin läheinen puolisonsa pomon kanssa? Kuinka moni edes tietää, miltä puolison pomo näyttää? Jotenkin ihanaa, että voimme vaihtaa halit ja kuulumiset, jos törmäämme kauppareissulla. N:n kuolema oli kova paikka kaikille hänen työkavereilleen. Yhden N:n työkaverin sanoin "N oli mahtava tyyppi ja todella valoisa persoona. Ylivoimaisesti mukavimpia tyyppejä, joita olen ikinä tavannut 39 vuoden aikana".

Tästä kului ehkä viikko eteenpäin, ja minua oli käynyt töissä moikkaamassa kyseinen pomo toistamiseen, N:n äiti, N:n hyvä ystävä, ja N:n kaverin tyttöystävä. Kaikkien kanssa juttelin hyvän tovin.

Se on jännää, kuinka järkyttävät tapahtumat lähentävät ihmisiä. Olen nyt N:n vanhempien kanssa läheisempi, kuin ikinä ennen. Samoin omien vanhempieni. Ja N:n kavereiden, jopa työkavereiden näköjään. Miksi ihmiset tulevat näin läheisiksi keskenään vasta, kun jotain kamalaa tapahtuu? Miksi emme ole olleet näin lämpimissä väleissä jo aiemmin? Miten ihanaa olisi ollut, jos N:n pomo olisi käynyt halaamassa minua jo silloin, kun N eli! Nyt sillä ei tavallaan ole enää mitään väliä.

Asian pohtiminen on jotenkin herättelevää. Kannattaisiko ystävyyssuhteita vaalia enemmän? Vaalia niitä nyt, kun kaikki on vielä hyvin. Kysyä kuulumisia useammin, pyytää kylään useammin, tarjota apua useammin. Miksi tajuamme tämän vasta, kun on jo myöhäistä?

Puhuimme tänään vertaistukiryhmässä, millaista kohtelua tai käytöstä olemme saaneet osaksemme puolison kuoleman jälkeen ja kuinka ihmiset ovat suhtautuneet meihin. Olen itse huomannut muutoksia ystävyyssuhteissani N:n kuoleman jälkeen. Joistakin ystävistä on tullut entistä läheisempiä. Jotkut ystävät ovat niitä, joiden kuvittelikin pysyvän rinnalla, mutta he ovat suorastaan yllättäneet, kuinka vahvasti siinä vierellä seisovatkaan. Sitten on niitä kaukaisempia kavereita, joilta on saanut yllättävääkin tukea ja apua. Jotka ovat olleet ilahduttavan paljon läsnä. Ja sitten on niitä, joiden kanssa on etääntynyt. Niitä, jotka eivät paljon apua ole tarjonneet eivätkä kuulumisia kysyneet, vaikka eniten olisi odottanut. Se on harmillista. Mutta kriisi erottelee jyvät akanoista. Ja nyt todella tiedän, ketkä ovat niitä tosiystäviä. Tiedän nyt ne ihmiset, jotka eivät halua minua pelkästään parhaimmillani, vaan myös huonoimmillani. Ja heistä en ikinä päästä irti.

25

Minä täytän tänään 25 vuotta.

Pientä ikäkriisiä kyllä pukkaa, pakko myöntää. 25 kuulostaa paljolta. Sen ikäinen on ihan oikeasti aikuinen! Voi hitto. Mutta totta puhuen en siltikään haluaisi olla tämän nuorempi. En vaihtaisi tätä ikää juuri nyt mihinkään muuhun. Olen juuri sen ikäinen, että on vielä ihan ok etsiä itseään ja paikkaansa, miettiä tulevaisuuden ammattiaan ja olla vähän pihalla. On ihan ok käydä baareissa ja viettää sunnuntaina koko päivä sängyssä syöden pizzaa. Mutta silti tämän ikäinen on jollain tavalla vakavasti otettava. En ole enää teini. Ja ihan tosissani viihdyn tämän ikäisenä. Olen itsevarmempi kuin nuorempana. Olen viisaampi kuin ikinä ennen. Olen itselleni armollisempi.

Jollain tavalla on huvittavaa muistella, millaista elämää ala-asteikäisenä kuvitteli elävänsä 25-vuotiaana. Elämäni ei ole sinne päinkään, kuin silloin toivoin. En toden totta ajatellut vielä jokin aika sitten, että joudun viettämään 25-vuotispäivääni sinkkuna. Leskenä. Vaikka kaikki jäi N:n kanssa kesken, oli kaikki silti niin valmista. Nyt kaikki on ihan alussa taas. Eikä 25-vuotiaana ole kovin mieltä ylentävää olla ihan täysin alkupisteessä. 

Kun N täytti 25 vuotta, annoin hänelle 25 lahjaa. Olin paketoinut ne kaikki erikseen ja piilottanut ne ympäri asuntoa, josta N sai etsiä ne kotiin tullessaan. N oli yllätyksestä innoissaan kuin pikkulapsi. Ja hän sanoi, että hänellä on kovat paineet keksiä minulle jokin huikea lahja, kun minä täytän 25 vuotta. Sitä päivää emme enää yhdessä nähneet. Tämän päivän minä vietän yksin. Mitähän N olisi keksinyt minulle, jos hän eläisi? N väitti olevansa huono keksimään lahjoja, mutta olen saanut häneltä vuosien varrella ihania yllätyksiä. Paras lahja ikinä on ollut N:n ostama ja kunnostama meikkipöytä. Ja sydämenmuotoinen kaulakoru Kalevala-korun Kaksin-sarjasta. 

Tänä iltana lähden tyttökavereideni kanssa viettämään iltaa Helsinkiin. Odotan sitä kovasti. Tämä on ensimmäinen vuosi pitkään aikaan, kun juhlin syntymäpäivääni sen kummemmin. Ehkä N:lla on voimia pilvensä reunalta käsin antaa minulle ihan huikea ilta syntymäpäivälahjaksi. Tavallaan tämä syntymäpäivä on taas uusi alku. Uudet, raikkaat alut ovat nyt minun mieleeni. En malta odottaa, että vuosi vaihtuu, ja pääsen eroon tästä paskasta vuodesta 2016. Mutta ennen uuttavuotta tämä syntymäpäivä toimii uutena alkuna. Olin 24-vuotias, kun N kuoli. Nyt olen 25 vuotta. Aika on mennyt eteenpäin ja elämä jatkunut. Toivon mukaan tämä vuosi numero 25 on minulle oikein oikein hyvä ja armollinen.

Viimeinen kuva minusta 24-vuotiaana kuntosalilla. Peukut pystyyn ja kohti uusia seikkailuja!

Ihan hyvä olla

Eilen oli taas vertaistukiryhmän tapaaminen. Se meni jotenkin rauhallisemmissa merkeissä, kuin ensimmäinen. Ensimmäisellä kerralla olin todella jännittynyt, mutta nyt pystyi jo olemaan rennompi sekä keskittymään paremmin, kun kaikki ajatukset eivät menneet hermoiluun. Tällä kerralla oli minun vuoroni kertoa pitkän kaavan mukaan oma tarinani. Ja uskomatonta kyllä, en edes itkenyt paljoa, kun puhuin! Minä olen sellainen ihminen, joka reagoi kaikkeen itkulla. Itku tulee helposti. Oli tunnetila sitten onni, suru, liikutus, pettymys tai viha, minä itken. Itken tv-ohjelmia katsoessa, itken kun näen jonkun muun itkevän. Minä olen ihan totaalinen itkupilli.

Mutta eilen en ryhmässä itkenyt juuri lainkaan! Olin ihmeen rauhallinen. Oikeastaan en osaa mitenkään muuten kuvata eilistä, kuin sanalla "rauha". Minussa oli ihan kummallinen rauha. Oli hyvä olla siellä. Eikä tapaamisen jälkeen ole ahdistanut, kuten ensimmäisen kerran jälkeen. Viime viikolla olin monta päivää ahdistunut ja itkuinen. Tunsin pakonomaista tarvetta mennä hautausmaalle, koska ahdisti. Nyt ei ahdista samalla tavalla. Nyt tuntuu ihan hyvältä. Ihan kuin harteilla olisi pikkuisen pienempi taakka, kuin aiemmin.

Tänään N:n äiti kävi luonani hakemassa pois yhden vanhan kotiteatterin. Tai se oli tarkoitus. Hänen piti vain nopeasti tulla hakemaan se. Loppujen lopuksi istuimme sohvalla toista tuntia puimassa elämää ja itkemässä. On vaan niin uskomattoman väärin, että meille kävi näin. N:n äiti muisteli taas, kuinka N oli viikkoa ennen kuolemaansa kertonut äidilleen, kuinka onnellinen hän on. Se on samaan aikaan lohtu ja maailman suurin vääryys. Ihanaa, että hän oli onnellinen. Että kaikki oli hänen kuollessaan hyvin ja välit kunnossa kaikkiin läheisiin. Mutta mikä vääryys on, että nuori ihminen kaikista onnellisimmillaan viedään pois?!

Tämä alkuviikko on ollut kuitenkin ihan hyvä. Töitä, shoppailua, naurukohtauksia sovituskopissa, viikonlopun suunnittelua. Ihan sitä tavallista elämää. Ihan hyvää elämää. Vaikka välillä on hetkiä, kun tuntuu että hyökyaalto hukuttaa alleen, on onneksi niitäkin hetkiä, kun asiat ovat hyvin. Eteenpäin mennään. Ja niin sitä kummasti huomaa, että selvisinpäs taas tästäkin päivästä, tästäkin viikosta, tästäkin kuukaudesta. Välillä päivät menevät itkien, välillä nauraen, mutta molemmat ovat ihan yhtä tärkeitä ja yhtä hyviä.

Oikeilla raiteilla

Tänään olen aika onnellinen. Minulla on vapaapäivä, ja olen maannut koko päivän sängyssä katsellen nauhalta tv-ohjelmia irtokarkkikulho kainalossa. Mikä voisi olla parempaa? Okei, ehkä olisi parempaa jos tuossa kainalossa olisi jotain ihan muuta kuin karkkia, mutta ei nyt mietitä sitä. Tällä hetkellä, tässä tilanteessa tämä on aika hyvä vaihtoehto. Hengailen edelleen yöpuvussa, eli N:n vanhassa paidassa. Vihasin ennen tuota rumilusta, vaikka se olikin vain N:n kotipaita, mutta nyt käytän sitä itse. Eikä tulisi enää mieleenkään heittää sitä roskiin.

Eilen vietimme työkavereideni kanssa iltaa minun luonani. Ne olivat vähän niin kuin minun tupaantuliaiseni ja pomoni läksiäiset. Mikä onni, että elämääni kuuluu tuollaisia ihmisiä. Ja mikä onni, että heidän kanssaan saa tehdä töitä! Mikään ei ole tylsempää, kuin mennä töihin, jos vastassa on työkaveri, jonka kanssa ei ole lainkaan samalla aaltopituudella eikä ole mitään puhuttavaa. Näiden ihanien tyttöjen kanssa sitä ei tarvitse pelätä. Aina on kivaa ja voi jutella mistä tahansa. Ihanaa, kun työkavereiden kanssa voi nähdä myös vapaa-ajalla. Yksi nykyisistä työkavereistani onkin minun parhaimpia ystäviäni tällä hetkellä.

Nyt ei haittaa edes tiskivuori, keittiön täyttävät tyhjät tölkit ja pullot tai lattialle heitetyt sohvatyynyt. Kaikki on ihan hyvin. Minulla on oma koti! No, vuokra-asunto, eli ei nyt täysin oma, mutta oma kuitenkin. Ja viihdyn täällä pirun hyvin. On työ, on koulu. En tiedä, opiskelenko omaa alaani enkä osaa vastata ihmisten kysymyksiin siitä, mihin haluan töihin, kun valmistun. Ei harmainta aavistusta. Mutta opiskelu ei koskaan ole turhaa. Varsinkaan, kun jokaisen koulupäivän saa viettää mitä parhaimmassa seurassa. Opiskelijaristeilyitä on luvassa peräti kaksi tälle syksylle ja talvelle. Ja parin viikon päähän on varattu Ruotsinristeily ystäväni kanssa. Ainakin Tukholma tulee taas tutuksi loppuvuoden aikana! Juuri aamulla tilasin itselleni uuden passin.

Elämää on vielä edessä. Sitä on takanakin, aivan ihanaa elämää on takanakin, mutta kukaan ei voi ennustaa, mitä on edessä. Elämäni on kuin uusi passini. Se vaatii seikkailuja ja täytettä sivuillensa. Menneisyyttä ei voi muuttaa tai poistaa. Enkä edes haluaisi. Mutta sitä ei voi raahata mukanaan kuin kivirekeä. Sitä tulee vaalia ja muistella lämmöllä, antaa sen tulla perässä omalla painollaan. Suunnata ajatukset tulevaan ja uusiin asioihin. Suunnata ajatukset niihin asioihin, joihin vielä voi vaikuttaa ja jotka ovat edessä. Minähän olen pirun rikas! Minulla on tavallaan kaksi elämää! Ensimmäinen elämä oli ennen N:n kuolemaa. Ihana ihana, rakkaudentäyteinen elämä. Ja toinen elämä N:n kuoleman jälkeen. Se, joka on menossa nyt. Ja siitä tulee vähintään yhtä hyvä, kuin ensimmäisestä.

Eilen tuli seitsemän kuukautta täyteen N:n kuolemasta. Ja eilen en itkenyt illanvietossa yhtään, vaikka N tuli puheeksi. Se on melkein jo vitsi työkavereideni kesken, että vaikka viettäisimme kuinka hauskaa iltaa yhdessä, jossain kohtaa minä vetistelen aina N:n takia. Mutta en eilen! Olen oikeilla raiteilla. En tiedä, mihin ne raiteet johtavat, mutta määränpää ei olekaan tärkeä. Vaan se matka. Ja matkaseura. 

Hautausmaalla

Eilen kävin haudalla. Tuli vain tunne, että on ihan pakko mennä käymään hänen luonaan. Se tässä uudessa asunnossa onkin hyvä, että kävelen hautausmaalle alle vartissa.

Itku tuli samantien, kun pääsin sisään rautaisista porteista. En varmasti ikinä totu siellä käymiseen. Jos joku näki minut siellä, hän varmaan ajatteli, että olen käymässä mummon tai vaarin haudalla. Mutta ei. Minä joudun käymään 24-vuotiaana avomieheni haudalla. En ikinä totu siihen mustaharmaaseen kiveen. Hopeisiin kirjainten kiemuroihin. Nimi hautakivessä iskee tajuntaan joka kerta kuin hyökyaalto. Vyöryy päälle helvetinmoisella voimalla. Hautakiven edessä olen täysin voimaton. Silloin kaikki hajoaa palasiksi. Muutoin pärjään ja olen vahva. Mutta haudalla olen heikko. En pysty olemaan itkemättä. Siellä kaikki tuntuu niin raskaalta ja mahdottomalta. Voisin ihan helposti lyyhistyä ruoholle haudan eteen ja huutaa ääneen. Hauta on se paikka, jossa kaikki muuttuu todeksi. Siellä tajuan, että minä todella olen yksin. Että hän todella on kuollut. Eikä häntä tuo mikään enää ikinä takaisin.

Hautausmaareissun jälkeen päätin kävellä pidemmän mutkan kautta kotiin. Tajusin, että tämän kaupungin jokaikinen kulma muistuttaa hänestä. Tuossa kukkulan päällä kävimme kerran valokuvaamassa. Tuossa hiekkatiellä näimme kuolleen myyrän. Tuossa koulussa olin työharjoittelussa silloin, kun olit vielä elossa. Toisinaan vihaan tätä kaupunkia siksi. Täällä en ikinä pääse muistoja karkuun. Mutta ehkä se on hyväkin. Ehkä minun pitää kävellä nämä kadut niin monta kertaa, että kehitän niihin uudet muistot. Kävellä niin kauan, ettei muistot hänestä satuta niin paljon, kuin ne nyt vielä tekevät.

Katuja kävellessäni tuli itku uudestaan, kun näin rivitalot, joiden pihat olivat täynnä lasten polkupyöriä ja leluja. Hän ei saanut ikinä kokea tuota. Hän ei ikinä saanut omaa perhettä, olla isä. Enkä minäkään saanut sitä hänen kanssaan. Kuka on vastuussa tästä kaikesta? Kuka päätti näin?! Kenelle saan valittaa? Kuka päättää, että joidenkin täytyy möyriä maassa suu täynnä mutaa, mutta toiset tanssivat ruusunlehdillä koko elämänsä? Kuka helvetti on näin epäreilu?? Rintaa puristaa. Vaikka Apulanta lyriikoissaan väittää, että kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla, se ei pidä paikkaansa. Ei muuten kuole. Olen kokeillut.

Vertaistukiryhmän ensimmäinen tapaaminen

Olin tiistaina ensimmäistä kertaa vertaistukiryhmän tapaamisessa. Ja se meni hyvin. Jännitin kamalasti etukäteen, mutta kaikki meni hyvin. Ryhmään kuuluu kymmenen osallistujaa ja kaksi vetäjää. Nyt ensimmäisellä kerralla kävimme läpi lähinnä meidän osallistujien toiveita ja odotuksia ryhmää kohtaan. Sen lisäksi ehdimme hieman kertoa toisillemme, minkä takia kukakin on ryhmässä. Muiden kohtalot itkettivät ihan yhtä paljon kuin omakin. Miksi ihmeessä maailmassa pitää olla kamalia sairauksia ja onnettomuuksia, jotka vievät ihmisiltä puolison nuorena? Ei kenenkään pitäisi kuolla nuorena. Ei kenenkään pitäisi jäädä yksin.

Nenäliinapino huoneen keskellä olevalla pöydällä hupeni tapaamisen edetessä. En ollut ainoa, joka itki. Sitä teki onneksi muutkin. On jotenkin jännää, kuinka tavallisia ihmisiä me puolisonsa menettäneet olemme. Ei sitä päälle päin meistä huomaa. Jos meidät olisi laitettu riviin, ja pyydetty täysin ulkopuolista arvaamaan, mikä meitä yhdistää, ei sitä keksisi ikinä. Mielikuva puolisonsa menettäneestä voi olla riutunut, surusilmäinen, mustiinpukeutunut. Mutta yllättävän paljon naurukin kuuluu meidän elämäämme. Ryhmässäkin naurettiin. Välillä on hyvä nauraa. Eikä siitä tarvitse koskaan tuntea huonoa omaatuntoa. Nauru vie lähemmäksi parempaa huomista. Sitä huomista, kun asiasta puhuminen ei tuo enää palaa kurkkuun ainakaan jokaisella kerralla.

Muiden ryhmäläisten tarinoita kuunnellessani mietin, miten ihmeessä seison tässä näin vahvasti jo seitsemän kuukauden jälkeen. Miten voi olla mahdollista, että olen selvinnyt näin hyvin? Pelkään, etten ole surrut tarpeeksi. Pelkään, että patoutuneet tunteet pulpahtavat pintaan joskus myöhemmin. Oikeasti pelkään, että olen jättänyt asioita käsittelemättä. Tämä ryhmä on siitä hyvä, että se pakottaa minut joka viikko alkuvuoteen asti käymään näitä tunteita ja ajatuksia läpi. Ja haluan käydä kaiken läpi. Jos parempi huominen vaatii sukeltamista tummiin vesiin yhä uudelleen ja uudelleen, hyppään pää edellä syvään päätyyn ja räpiköin vedessä niin kauan, että pääsen sinuiksi tämän asian kanssa. Tämä täytyy vain hyväksyä ja ymmärtää. N on kuollut. Hän ei koskaan palaa minun luokseni. Sen asian työstämiseen ei ole oikoreittiä. Siitä ei voi mennä yli, eikä ali. Ainoa vaihtoehto on mennä läpi. Ja minä menen tämän läpi, vaikka se olisi viimeinen tekoni.

Vertaistuki on tässä tilanteessa kultaakin arvokkaampaa. Toki kaikilla on täysin oma menetyksensä ja surunsa, mutta silti meillä on paljon yhteistä. He ymmärtävät. He voivat ymmärtää jonkun pienen tunteen, jota et osaa edes selittää, ja josta muilla ihmisillä ei ole hajuakaan. Minulla on positiivinen mieli tästä. Vaikkakin tapaamiset ovat varmasti raskaita, ja niiden jälkeen saattaa mennä päivä jos toinenkin melko surkeissa fiiliksissä. Nyt on onneksi jännittävin ensimmäinen kerta saatu alta pois. Hyvä tästä vielä tulee.

Kauhu, itku ja ilo

Huomenna alkaa vertaistukiryhmä. Tällä hetkellä pelottaa ihan hirveästi. Jos pitäisi kuvata fiiliksiäni yhdellä sanalla, olisi se sana kauhu. En tiedä lainkaan, mitä odottaa. En tunne muita ihmisiä. En tiedä, mistä tulemme puhumaan. Mitä, jos itken koko tapaamisen? Eniten ehkä pelkään juuri sitä, että itken hulluna koko kaksituntisen, enkä saa sanottua mitään järkevää. Se onkin jännää, miten yleensä pystyn jutella tästä ilman itkemistä. Tämä alkaa olla jo niin arkipäivää, että siitä keskustelu sujuu yleensä ihan hyvin. Mutta olen varma, että huomenna tilanne on eri.

Tänäänkin tilanne oli eri. Tänään tuli itku keskellä koulupäivää. Yksi luokkalaiseni tuli tauolla nykäisemään hihasta antaakseen minulle pienen tupaantuliaislahjan uuteen kotiini. Hän oli ajatellut tilannettani paljon ja halusi tulla juttelemaan. Miten ihana ihminen! Emme ole aiemmin edes jutelleet kovin paljoa, mutta tilanteeni oli silti koskettanut häntä. Kyllä maailma on hyväsydämisiä ihmisiä täynnä. Eikä itku julkisilla paikoilla enää edes hävetä, se on tapahtunut niin monta kertaa.

On tämä elämäntilanne hassu. Päivä ei ole edes puolessa välissä, mutta olen ehtinyt jännittää todella paljon huomista, itkeä koulussa ja hetken päästä jo nauraa katketakseni ruokalassa ystävien kanssa. Kymmeniä tunteita yhdessä päivässä. Välillä mielialat vaihtelevat ihan sekunneissa. Vaikka naurattaa, on usein sellainenkin fiilis, että voisi alkaa itkemään ihan koska tahansa.

Mutta se huominen. Tänään en selviytynyt edes tavallisesta keskustelusta ilman kyyneliä. Huomenna joudun taas todella syventymään tähän. Palaamaan muistoihin ja tuntemuksiin, joita ei ihan joka päivä jaksa ajatella. Se tietää isoa itkua. Pitäisikö ottaa puolikas rauhoittava? Haluaisin olla siellä skarppina ja sisäistää kaiken puhutun. Olla läsnä. En halua, että koko tapaaminen menee siihen, että itken. Vaikka se onkin ihan normaalia. Tiedän jännittäväni ihan turhaan. Herranen aika sentään, ne ihmiset ovat samassa tilanteessa kuin minä! He ovat kokeneet täysin saman. Olemme samassa veneessä. He jos ketkä ymmärtävät itkun. Sitä paitsi en varmasti ole ainoa, jota itkettää.

Samaan aikaan odotan ryhmän alkua. Se juuri on parasta, että he ovat vertaisiani. Heillä on sama kokemus takana. Vaikka keskustelisin ystävieni kanssa tuntikausia tilanteestani, eivät he kuitenkaan ymmärrä. He voivat kuunnella ja kysellä, mutta he eivät ymmärrä, eivät puoliakaan. Vaikka jännittää aivan pirusti, tiedän ryhmän olevan hyvä juttu minulle. Ihan varmasti.

Olin ajatellut pitää pientä herkkulakkoa, mutta nyt aion syödä nämä luokkakaverilta saamani suklaat. Ihan vain siksi, että minä voin. Ja siksi, että siitä tulee hyvä mieli. Siksi, että olen selviytynyt kaikista näistä 209 päivästä yksin. Ja selviän myös huomisesta.

Epävirallinen miniä

"Mulla on vaan jotenkin sellainen tunne, että haluaisin niin kovasti olla sinulle avuksi. Muistathan, että me ollaan sinuakin varten olemassa. Mä sanoin vähän aikaa sitten X:lle, että sä oot mulle miniä vieläkin. Joskus joku saa sinut viralliseksi miniäksi, sekin päivä vielä tulee, usko vaan, mutta mulle sä oot epävirallinen aina."

Heräsin yhtenä aamuna tällä viikolla kännykän värähdykseen. Sähköposti N:n äidiltä. Sähköposti, joka alkoi noilla sanoilla. Se aamu alkoi itkulla. Itkin kuin vesiputous. On niin väärin, etten saa kutsua tuota ihmistä enää anopikseni. Hän on niin ihana ja hyväsydäminen ihminen. On niin väärin, että hän menetti lapsensa. On niin väärin, etten ole enää samanlailla osa heidän perhettään, kuin ennen.

Harmittaa ihan älyttömästi, että kaikki oli N:n kanssa niin valmista. Ja nyt se on ohi. Tunsimme toistemme perheet ja suvut. Pidimme toistemme perheistä ja sukulaisista. Heidän kanssaan saattoi olla aivan rennosti, aivan oma itsensä. Tiedän, että kaikki N:n sukulaiset pitivät minusta ja ajattelivat meidän sopineen hyvin yhteen. Meidän perheemme olivat hyvää vauhtia tutustumassa toisiinsakin! Hemmetti. Harmittaa, että se kaikki pitää joskus aloittaa alusta. Ne kiusalliset ja jännittävät ensimmäiset kerrat, kun tapaa toisen vanhemmat. Isovanhemmat. Muun suvun. Ensimmäisiä kertoja vaikka kuinka monta. Menee aikaa, ennen kuin toisen perhe tulee niin tutuksi, kuin N:n perhe on minulle. N:n äiti tietää ruoat, joista en tykkää. Minun kengänkokoni. Sen, etten juo kahvia. Ravintolassa hän ei koskaan tilannut minulle viiniä tai muuta alkoholipitoista, koska hän tietää, etten pidä niistä. Eikä minun kieltäytyminen aiheuttanut koskaan ihmettelyä, että miksei tuo nyt juo, onko se raskaana. He ovat niin tuttuja, että tietävät.

Minunkin sukulaiseni ottivat N:n omakseen. Meidän sukumme ei ole edes mitenkään läheinen, mutta silti sain N:n kuoleman jälkeen yhteydenoton vaikka kuinka monelta. Kaikki olivat surun murtamia ja järkyttyneitä. Minun isovanhempani tulivat hautajaisiin. Serkkuni tuli kanttoriksi, vaikka hänellä oli harvinainen vapaa viikonloppu. Muistan isäni sanoneen kriisityöntekijöille: "Ei tämä muuten niin pahalta tuntuisi, mutta kun N oli niin poikkeuksellisen mukava kaveri". Se oli paljon sanottu isältäni. Hän ei kehuja yleensä sano ääneen. Isäni kutsui N:ää vävyksi muistovärssyssä arkun vierellä.

Vaikeaa kuvitella, että tätä samaa ikinä saisi kenenkään muun kanssa. Se tuntuu kaukaiselta ja suoraan sanoen mahdottomalta. En usko saavani näin ihania appivanhempia enää. Ja miten vaikeaa minun on viedä enää ketään uutta miestä vanhemmilleni! He tulevat vertaamaan häntä ja N:ää toisiinsa. Rima on asetettu todella korkealle, eikä sitä voi alittaa. Mutta sitä on mahdotonta ylittääkään. Pelottaa, että kun joskus tulevaisuudessa vien vanhemmilleni jonkun, he ajattelevat tapaamisen jälkeen, ettei hän ollut yhtä hyvä kuin N. Säälittää jo valmiiksi uuden miehen puolesta. Hän joutuu niin vaikeaan tilanteeseen, etten haluaisi ikinä ketään siihen saattaa. Ei riitä, vaikka olisi kuinka hyvä. Se ei riitä, koska hän ei vain ole N.

Mitä kysyisit, jos pystyisit?

Kuulun Facebookissa nuorien leskien ryhmään. Sinne on kokoontunut alle eläkeikäisenä puolisonsa menettäneitä ihmisiä jakamaan ajatuksia ja surua. Ryhmä on ollut todella hyvää vertaistukea. Itse en ole juurikaan kirjoitellut mitään, mutta luen päivittäin muiden juttuja. Kukaan ei ymmärrä toista samoin, kuin saman asian kokenut.

Tässä yhtenä päivänä yksi ryhmän jäsen heitti muille kysymyksen: Mitä kysyisit puolisoltasi nyt, jos se olisi vielä mahdollista? Jos saisit yhden kysymyksen. Mitä kysyisit?

Mietin kysymystä pitkään. Löysin itseni pitkin päivää miettimästä, mitä kysyisin. Jos hän nyt olisi minuutin ajan tässä elävänä edessäni, mitä kysyisin. Enkä keksinyt. Minulla ei ole mitään kysyttävää. Sanottavaa kyllä, muttei kysyttävää. Kaikki asiat oli ehditty puhua ja kysyä. Mikään ei jäänyt epäselväksi. En tarvitse varmistusta, oliko hän minun kanssani onnellinen tai rakastiko hän minua oikeasti. Kyllä hän oli, ja kyllä hän rakasti. En varmistaisi, uskoiko hän meihin. Kyllä hän uskoi. En kysyisi, pitääkö hän hautakivestään tai näyttivätkö hautajaiset häneltä. Kyllä hän pitää, ja kyllä ne näyttivät. En kysyisi, olisiko hän toivonut elimiään luovutettavan. Kyllä hän toivoi.

Ainoa, mitä voisin kysyä, liittyy siihen, missä hän on nyt. Mitä tapahtui sen jälkeen, kun kuolit? Missä olet? Onko siellä muita? Näetkö minut? Tavallaan se kiinnostaa hirveästi, mitä sitten tapahtuu, kun kuolee. Mutta loppujen lopuksi en välttämättä halua tietää. Minusta olisi jollain tavalla kamala ajatus, jos kuoleman jälkeen ei olisikaan mitään. Jos on vain tyhjää. Jos sielu ei menekään mihinkään, jos sitä vain kerta kaikkiaan lakkaa olemasta. Minusta olisi kamalan surullista tietää, ettei N ole enää missään muodossa olemassa. Ettei hän olisikaan se enkeli pilvenreunalla. Tai jos saisin varmuuden, että hän on jossain muiden kuolleiden kanssa, saattaisin haluta itsekin kuolla, koska tietäisin varmasti pääseväni hänen luokseen. Haluaisin kovasti tietää, missä hän on vai onko missään, mutta en sitten kuitenkaan haluaisi kuulla vastausta.

Jos minun kuitenkin olisi pakko jotain kysyä, kysyisin juuri nyt varmaankin, että miten hemmetissä tuo digiboksi toimii?! Tai paljonko tuosta kotiteatterista voi pyytää, jos myyn sen? Juuri tällaisiin käytännön asioihin tarvitsisin hänen apuaan. Olen aivan onneton tekniikan kanssa. Voin kuvitella, kuinka monesti hän on pyöritellyt päätään, jos hän on nähnyt minut täällä asunnossani räpeltämässä johtojen ja laitteiden kanssa. Mutta hän on ylpeä minusta. Hän on niin pirun ylpeä siitä, miten hyvin olen jaksanut ja pärjännyt. Sitä minun ei ainakaan tarvitse kysyä, että onko hän minusta ylpeä. Kyllä hän todellakin on.

No entäpä sitten, jos saisin sanoa jotakin? En kysyä, vaan sanoa. Toisaalta kaikki sanomiseni olisi itsestäänselvää. "Rakastan sinua". Hän tietää sen jo.

"Uskoin meihin enemmän kuin mihinkään. Rakastin sinua ensisilmäyksestä asti. Veit minulta jalat alta. Viimeisenä päivänäsi, kun menit lääkäriin ja odotin sinua kotiin, katselin netistä hääpukuja. Suunnittelin elämäni meidän varaan. En nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa. Olisin uhrannut sinun takiasi vaikka kuinka paljon. Olisi ollut maailman suurin kunnia kutsua sinua aviomiehekseni ja lasteni isäksi. Olin sinusta ylpeä. Olin sinusta onnellinen. Kiitos, ettet vaikeinakaan hetkinä luovuttanut, vaan rakastit minua viimeiseen hengenvetoosi. Sinut tavattuani minulle oli päivänselvää, mitä on rakkaus."

Pariskuntia ja parisuhteita

Eilinen päivä kului vanhempieni kanssa Ikeassa ja sen jälkeen täällä minun luonani paikkoja järjestellen. Ikeassa kiinnitin huomiota pariskuntiin. Pariskuntiin, jotka etsivät kalusteita ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Pariskuntiin, joille oli syntymässä vauva. Pariskuntiin, jotka tutkivat kirjoituspöytiä pikkukoululaisille. Ihan kaikkiin pariskuntiin. Kaikkihan siellä olivat liikkeellä pariskuntana! Paitsi minä. Varmaan kaikki heistä olivat onnellisempia, kuin minä. Minä näytin omien vanhempieni seurassa varmaan siltä, että olimme ostamassa minulle kalusteita ensiasuntoon. Kukaan ei minut nähdessään arvaa, että muutin avomieheni kanssa yhteen neljä vuotta sitten, kihlauduimme ja ravasimme asuntonäytöissä, koska olimme ostamassa ikiomaa yhteistä kotia. Ja sitten hautasin hänet. Ei näin nuoren ihmisen kuulu tehdä tuota viimeisintä. Nuoren ihmisen pitäisi olla onnellinen. Nuoren ihmisen ei tarvitsisi joutua miettimään, mikä on elämän tarkoitus ja onko tulevaisuutta olemassakaan.

Ikeassa tajusin myös, kuinka paljon ikävöinkään häntä. Olisin antanut ihan mitä tahansa, että olisin saanut olla siellä hänen kanssaan. Nimenomaan hänen, en kenenkään muun. Eilen tuntui täysin mahdottomalta ajatus, että olisin joskus niin läheinen jonkun miehen kanssa, että asuisin hänen kanssaan. Että lähtisin hänen kanssaan Ikeaan shoppailemaan. Se on käsittämätön ajatus. En halua ketään muuta! Miten ihmeessä kukaan muu voisi ikinä korvata häntä? Miten kukaan voisi ikinä päästä edes lähelle? On aivan käsittämätön ajatus, että tästä maailmasta löytyisi vielä joku mies, johon rakastuisin. Ja vaikka löytyisikin, mikä on todennäköisyys, että hän haluaisi tällaisen elämän potkiman yksilön?

Läheisyydenkaipuu on todella suuri. Tavallaan tuntuisi hyvältä saada läheisyyttä ihan keneltä tahansa, mutta en silti haluaisi ketä tahansa. Haluan vain sen yhden. En haluaisi seurustella kenenkään kanssa. En vielä. Se ajatus tuntuu ihan hiton kaukaiselta. Mutta silti olisi niin kiva, jos joku pitäisi joskus kädestä, toivottaisi hyvää huomenta, muistuttaisi aamulla ottamaan sateenvarjon koska ulkona sataa, antaisi hyvänyönpusun. Todella ristiriitaista. Samaan aikaan haluan ja en halua. En halua ketään, mutta haluan silti. Ikävöin häntä, mutta seuraavassa hetkessä haaveilen tulevasta parisuhteesta. Jota en sitten kuitenkaan halua kenenkään muun kanssa. Mutta silti mieli jo välillä haaveilee ja unelmoi.

Hitaasti ja hiljalleen täytyy päästää irti. Tajuan, etten voi jäädä roikkumaan menneisyyteen. Minä olen herranjumala sentään vasta 24-vuotias! Minulla on toivon mukaan vielä kymmeniä ja kymmeniä vuosia edessäni. Olen niin nuori, että minun kohdallani puolison kuolema ei voi merkitä ikuista yksinäisyyttä. Vanhemmilla leskillä se on erilaista. Eivät he varmaankaan tähtää samanlailla uuden rakkauden löytämiseen. Minulle se on tietyllä tavalla ollut lohtu kokoajan. Että jossain tulevaisuudessa ehkäpä siintää vielä rakkautta. Sitten, kun olen siihen valmis. Ei vielä aikoihin, mutta joskus. Sitten, kun tämä kaikki on kauniina ja rakkaudentäyteisenä muistona mielessäni, muttei enää aiheuta joka hetki surua ja pohjatonta ikävää.

Linnuton puu

Muutama päivä on nyt takana omassa kodissa, yksin. Ja nämä päivät olen ollut pääosin oikein hyvällä mielellä. Kaipasin jo omaa rauhaa ja omia rutiineja. Ei aikuinen ihminen jaksa loputtomiin asua vanhempien nurkissa. Vanhemmilleni muuttaminen oli kaikkein paras vaihtoehto silloin alussa, ja olen onnellinen, että se oli silloin mahdollista. Mutta nyt olen onnellinen, että sain tämän asunnon ja pääsen rakentamaan uutta elämää.

Perjantai-iltana istuin sohvalla katsomassa tv:stä uusintana SuomiLovea. Paljon se ei vaatinut. Itku nimittäin. Rakastunut pariskunta kainalokkain nuotion ääressä, ja Anna Puu sekä Kasmir laulamassa heille Linnutonta puuta. Se oli siinä. Iso itku tuli. Minä en enää tuollaista saa kokea. Tässä istun sohvalla ihan hemmetin yksin. Kukaan ei soita, ei laita viestiä eikä tule kotiin. Se on kaikkein surullisinta.

Nauruasi vailla olen se linnuton puu.

Niinhän se on, että minusta puuttuu jotain, kun hän ei ole täällä. Jotain isoa. Jotain, mitä ei voi korvata. En ole ehjä. Mutta ainoa, mitä voin tehdä, on kerätä särkyneen elämäni palaset kasaan ja jatkaa niiden kanssa eteenpäin. Kasata paloista se, mitä kasattavissa vielä on, ja pärjätä sen kanssa. Tavallaan on hyvä, että joudun kokeilemaan elämää yksinkin. On varmasti ihan hieno tunne huomata pärjäävänsä yksin. Hieno tunne, kun saa nettiyhteyden pelaamaan ja jättiläishämähäkit hengiltä itsekin. Olin ennen ehkä hieman avuton. Koska olin tottunut, että N hoiti kaikki vaikeammat asiat. Nytpä ei ole ketään auttamassa. Hienoa huomata, että pystyn hoitamaan asiat yksinkin. Olla yksin. Helppoa se ei ole, mutta mahdollista.

Ja on ihan kivaa käydä kaupassa, kun saa ostaa juuri sitä, mitä minun tekee mieli. Niitä ruokia, joille N oli allerginen. Kivaa nukkua keskellä meidän valtavaa sänkyämme X-asennossa. Kivaa katsoa tv:stä juuri sitä mitä haluaa. Levitellä kosmetiikkapurnukat ympäri kylpyhuonetta, eikä ketään haittaa. Koulutehtäviä saa tehdä juuri silloin, kun motivaatiopuuska sattuu iskemään, eikä kukaan ole häiritsemässä. On tässä uudessa elämässä ihan kivojakin piirteitä.

Tästä asunnosta on hyvä herätä. Tästä sängystä, näistä lakanoista. Meidän edellisessä asunnossamme pelkäsin nukkua yksin, jostain ihmeellisestä syystä. En pitänyt yksin nukkumisesta siellä lainkaan. Mutta täällä on hyvä. Ei pelota yhtään. Ja olen nukkunut hyvin! Juuri tämä asunto on hyvä alusta minun uudelle elämälleni. Nyt keskityn täysin ystäviin, työntekoon ja kouluun. Minun täytyy huomiseksi tehdä koulua varten yhteenveto aiheesta "muutoksen johtaminen". Kaikista maailman johtamisista satuin valitsemaan aiheekseni juuri sen. Muutos on nyt se juttu. Muutos on nyt se sana, joka kuvailee elämääni kaikista parhaiten. Ja nyt haluan uskoa, että muutokset tuovat mukanaan oikein hyvän loppuvuoden. Ja koko loppuelämänkin.

Oma koti

Uusi kuukausi, uusi asunto, uusi askel elämässä. Täällä minä istun pahvilaatikoiden keskellä omassa pienessä yksiössäni. Edessäni on pakastepizza ja karkkipussi, telkkarissa pyörii Sinkkuelämää, sohvasta vain yksi kulma on vapaana minulle, koska puolet siitä on peitetty pahvilaatikoilla ja matolla, eikä minulla ole hajuakaan, missä kännykkäni laturi on. Silti nyt on hyvä. Nyt vain tuntuu hyvältä. Olla tässä.

Tällä hetkellä ei tunnu lainkaan pahalta nähdä kaikkia näitä meidän yhteisiä tavaroitamme. Tämä uusi asuntohan on nyt täynnä meidän yhteistä tavaraamme. Kaikki on meidän. Tästä yksiöstä tulee kuin identtinen versio entisestä asunnostamme. Jokaiseen tavaraan liittyy muisto. Tuon suihkuverhon ostimme Keskisen kyläkaupasta Tuurista. Nuo lakanat saimme mummiltani joululahjaksi. Tuon taulun ostit kirpputorilta kuukausi ennen kuolemaasi. Kaikella on tarinansa ja muistonsa. Siksi en halua luopua näistä. En halua sisustaa kotiani millään muulla. Nyt N on tavallaan läsnä minun uudessa elämässäni. Hänen muistonsa istuu kanssani tässä sohvalla ja hänen muistonsa nukkuu kanssani parisängyn toisella puolella. Mutta silti minä menen eteenpäin. Toisina päivinä ilman häntä ja toisina hänen kanssaan.

Minulla oli muuttoapuna joukko käsittämättömän avuliaita ihmisiä. Miten näin hyväsydämistä porukkaa voikin olla olemassa? Ei voi olla mitään muuta kuin kiitollinen, että minun elämäni on täynnä näin upeita ihmisiä. N:n paras kaveri roudasi pakettiautollaan huonekalut, N:n äiti pesi kaikki tekstiilit ja ystäväni auttoi kantamaan tavaroita tänne neljänteen kerrokseen.

Loppuviikko kuluu tavaroita purkaessa. Täällä vallitsee täysi kaaos varmaan monta päivää. Mutta pikkuhiljaa, askel kerrallaan, kuten olen puolen vuoden aikana elänyt muutenkin. Tämä tuntuu jo nyt kodilta. Johtuuko se sitten näistä kalusteista, en tiedä. Mutta uskon viihtyväni tässä pikkukodissani. Täällä minä nyt todennäköisesti asun niin kauan, kunnes valmistun. Sen pidemmälle on turha miettiä. Niinkään pitkälle on itseasiassa turha miettiä. Tärkeintä on elää tässä hetkessä. Tässä hetkessä, joka näyttää juuri nyt pahvilaatikoilta ja IKEA-kasseilta, ja joka on siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia maailman paras hetki. Uusi elämä alkaa nyt. Tällaista elämää en suunnitellut enää eläväni, mutta kun vaihtoehtojakaan ei ole.

Uudet raikkaat tuulet. Uusi osoite. Uusi vaihe. Uusi minä. Uusi tulevaisuus.