Hyvää syntymäpäivää, rakas

N täyttäisi tänään 28 vuotta. Se tuntuu aika pahalta. Hän ei saanut elää näin "vanhaksi". Eihän 28 vuotta ole yhtään mitään! On silkkaa vääryyttä, että joku kuolee ennen 28-vuotissyntymäpäiviään.

Kun N syntyi 28 vuotta sitten, oli keskiviikko. Hänen äitinsä kertoi sen, kun olimme sairaalassa viime helmikuussa. N myös kuoli keskiviikkona. Ehkä sillä on jokin tarkoitus. Hän syntyi ja kuoli keskellä jotakin. Hän kuoli kesken elämän. Kaikki jäi kesken. 

Tänäänkin on keskiviikko.

Menen myöhemmin tänään haudalle N:n äidin kanssa. Vien N:lle lahjaksi tosi hienon mustan lyhdyn. En ole kertaakaan vienyt haudalle mitään muuta, kuin tavallisia hautakynttilöitä. En edes kukkia. Suoraan sanoen en tiedä, millaisia kukkia haudalle pitäisi viedä. En ole ikinä vienyt kenenkään haudalle kukkia. Nyt olisi ehkä syytä. Toisaalta tiedän, ettei N arvostaisi kukkia. Hän sanoisi minulle, että älä turhaan tuhlaa rahojasi rehuihin. Käyttäisit ne rahat ihan mihin tahansa muuhun, kuin kukkiin. En minä niillä mitään tee. Joten en ole ostanut kukkia. Mutta tänään vien sen lyhdyn, oli N siitä mitä mieltä tahansa. 

Sitten menen käymään N:n vanhemmilla. N:n äiti pyysi minut sinne kylään. Kiva nähdä heitä taas, etenkin näin N:n syntymäpäivänä. Illalla menen ystäväni kanssa yhdelle keikalle. Toisaalta tähän päivään olisi sopinut, että olisin tullut vain kotiin ja selannut koko illan valokuvia ja soittanut meidän yhteistä musiikkia. Mutta N ei toivo, että tekisin niin. N toivoo, että elän, näen ihmisiä ja jatkan omaa matkaani. Ja niin aion tehdä tänäänkin. Valokuvia ehtii selata mikä tahansa muu ilta. Tänään juhlin N:n syntymäpäivää pitämällä kivaa.

Hyvää syntymäpäivää sinne pilvien päälle, enkelini. 30.11. tulee olemaan päivämäärä, joka aiheuttaa surun läikähdyksen rinnassani jokaikinen vuosi. Tuskin koskaan koko loppuelämäni aikana pystyn elää tätä päivämäärää ajattelematta sinua. Marraskuun viimeinen ei tule koskaan olemaan minulle merkityksetön päivä. Olet rakas, edelleen, ja tulet aina olemaan.

Muistoja hautajaisista

Katselin tänään jostain ihmeen syystä hautajaiskuvia. Se tuntui kummalliselta. Toisaalta muistan kaiken kristallinkirkkaasti. Muistan pieniä yksityiskohtia ihmisten vaatteista pelottavan tarkasti. Muistan ihmisten katseet, kun he olivat lukeneet muistovärssynsä, laskivat kukkansa arkun viereen, ja loivat katseen meihin lähiomaisiin lähtiessään takaisin paikallensa. Muistan, miten kirkas ja kaunis päivä silloin oli. Muistan, kuinka olin ostanut uudet nahkaiset sormikkaat, jotka suunnittelin laittavani käteen haudalle kävellessä. En laittanut. Nyt ne sormikkaat muistuttavat hautajaisista jokaikinen kerta, kun laitan ne käsiini. Muistan, kuinka vaikeaa oli lukea oma muistovärssy. Muistan, kuinka oli elämäni vaikempia tekoja nousta ylös siitä kirkonpenkistä. Jalat tuntuivat betonilta, tuhansia kiloja painavilta. Mutta pakko oli nousta ja kävellä arkun viereen. Olin valinnut muistovärssyksi jotain mahdollisimman lyhyttä, sillä tiesin, etten pysty puhumaan kuin ihan hetken.

Toisaalta kaikki tuntuu mahdottoman kaukaiselta. Tavallaan katson sitä kaikkea kuin ulkopuolisen silmin. Ihan kuin olisin ollut kärpäsenä katossa. Minun on vaikea uskoa, että koin sen kaiken ihan oikeasti. Minä hautasin tulevan aviomieheni. Minä istuin ensimmäisessä penkkirivissä kappelissa, minä kävelin ensimmäisenä arkun perässä haudalle, minun nimeni luki ensimmäisenä kuolinilmoituksessa lehdessä. Minä koin tämän kaiken eturivistä. En vaan voi uskoa sitä. Näytän hautajaiskuvissa niin kovin vieraalta. Olinko minä ihan todella siinä? Muistan kaiken selvästi, mutta en silti voi uskoa, että koin sen kaiken, ja selvisin siitä, ja olen nyt tässä. Tuntuu, kuin olisin ollut hautajaisissa vieraana ja nähnyt kaiken, mutta on vaikea ymmärtää, että minä en todellakaan ollut ihan kuka tahansa vieras.

Hautajaisista on pian kahdeksan kuukautta. Sekin tuntuu hullulta ja aiheuttaa kahdenlaisia fiiliksiä. Ihanko todella siitä on niin pitkä aika? Sehän oli aivan vasta. Ja toisaalta siitä on ikuisuus. Se tuntuu kaukaiselta. Aivan kuin se olisi tapahtunut jossakin toisessa elämässä, ei kahdeksan kuukautta sitten.

Tämä on yksi hienoimpia kuvia, mitä omistan. Tähän kuvaan tiivistyy niin monta sanaa ja tunnetta. Suru, ikävä, rakkaus, haikeus, kauneus, ikuisuus ja lopullisuus, alku ja loppu, elämä ja kuolema. Tämä on viimeinen yhteiskuvamme. Siellä arkussa hän on. En voi edelleenkään uskoa sitä. En voi uskoa, että minun elämänjanoinen ja hyväntuulinen rakkaani makaa tuossa valkoisessa arkussa. Ja että hänet laskettiin maahan. Siellä parin metrin syvyydessä hän nyt makaa. Se on viimeinen paikka, jossa toivoisin hänen olevan.

Ikävä sinua

Aika usein on hetkiä, kun haluaisin sanoa N:lle jotakin. Välillä mieleeni tulee jostakin se tietty äänensävy, jolla saatoin puhua hänelle. En enää koskaan saa käyttää sitä. En enää koskaan saa käyttää hänen lempinimeään.

Tänään N tuli mieleeni, kun kävelin kauppakeskuksessa ja näin näyteikkunassa paidan, joka olisi sopinut hänelle. En enää koskaan saa ostaa hänelle mitään. En voi suunnitella joululahjoja. Emme koskaan enää saa kokea sitä hetkeä jouluaattoaamuna, kun avaamme toistemme lahjat yhteisessä kodissamme. Enkä minä edes välitä niistä lahjoista! Minulle on ihan sama, vaikken saisi yhtäkään lahjaa keneltäkään koko loppuelämäni aikana. Mutta se hetki. Se hetki, kun näin hänen repivän lahjapapereita innoissaan silmissään sellainen iloinen loiste. Se on poissa ikuisesti.

En saa enää koskaan hassutella hänen kanssaan. Tänään mieleeni palautui elävästi kaikki hassut sanat, joita käytimme toistemme seurassa. Sellainen höpsö puhetyyli. Teki mieli sanoa hänen lempinimensä ääneen sillä tietyllä äänensävyllä siellä kauppakeskuksen käytävällä. Ihan vain, että muistanko vielä, miltä se tuntuu. Osaanko enää sanoa sitä. Olisin antanut tänään ihan mitä tahansa siitä, että olisin päässyt sieltä kauppakeskuksesta kotiin hänen luokseen. Se tunne, kun joku odottaa sinua. Antaisin siitä aika paljon nyt.

Tänä iltana olen ollut tosi surullinen siitä, että N:n elämä jäi kesken. En pelkästään surullinen siitä, että meidän yhteinen elämämme jäi kesken emmekä saaneet toteuttaa unelmiamme. Vaan ihan pelkästään siitä, että N:n oma elämä jäi kesken. Viis minusta. Minähän elän. Mutta N. Häneltä jäi niin paljon kokematta. Hänellä oli niin paljon ystäviä. Miksi juuri hän?

Tällä viikolla kävimme kouluporukalla S-pankissa yhden kouluprojektin tiimoilta. Kuulin, kun mies viereisellä tiskillä selvitti pankkiasioitaan, koska hänen vaimonsa oli kuollut. Kuulin sanat perunkirjoitus ja kuolinpesä monta kertaa. Kukaan muu kouluporukastamme tuskin kuuli niitä. Mutta minä kuulin. "Vaimo hävisi kaksi vuotta kestäneen taistelun syöpää vastaan". Virkailija tiskin toisella puolella ei osannut sanoa mitään. Minulle tuli tosi paha mieli. Teki mieli mennä halaamaan sitä miestä ja sanoa, että tiedän tasan tarkkaan, miltä sinusta tuntuu. Minä istuin viime keväänä samalla tavalla S-pankin tiskillä selvittämässä yhteisen tilin asioita. Ei ollut helppo homma. Miehen lähtiessä pois minun oli ihan pakko kääntyä katsomaan, miltä hän näytti. Miltä näyttää mies, jonka vaimo on juuri kuollut. Joka on samassa tilanteessa kuin minä. Olisin niin kovasti halunnut sanoa jotakin kannustavaa, mutta en tietenkään sanonut mitään. Mies ei ollut kovin vanhakaan. Niin epäreilua.

Että osaakin olla ikävä.

Onnen hetkiä

Otsikoin viime kirjoitukseni sanoilla kiitollinen, siunattu, onnellinen. En tiedä, kuinka voisin kuvailla fiiliksiäni nyt. Olen vielä enemmän kiitollinen, siunattu ja onnellinen. Olen oikeasti tosi onnellinen juuri nyt.

Viikonloppu meni hyvin. Lauantaina olin vanhempieni luona. Olipa ihanaa viettää laatuaikaa perheen kanssa! Pelasimme lautapelejä, saunoimme ja katsoimme telkkaria. Hyvin nukutun yön jälkeen oli hyvä lähteä opiskelijaristeilylle. Siellä vasta hauskaa olikin. Voitimme ykköspalkinnon rastikierrokselta. Kaikki meni juuri niin kuin pitikin. Meidän tyttöporukkamme, salaseura, on kyllä vaan aivan huikea. En tiedä kovin montaa asiaa, joka olisi parempaa, kuin nauraminen tyttöjen kesken ihan älyttömille jutuille.

Huomenna minun täytyy olla työpalaverissa kello 7.30 aamulla. Ei haittaa yhtään. Sieltä menen suoraan tenttiin, johon en ole lukenut minuuttiakaan. Ei haittaa sekään. Entisen elämän S olisi aivan kauhuissaan, jos ei olisi lukenut tenttiin. Tai oikeastaan entisen elämän S ei olisi antanut sellaista tapahtua. Nyt ei haittaa. En jaksa stressata tai olla huolissani. Tentti ei tule menemään huomenna läpi, mutta uusin sen sitten. No big deal. Kaikki tämä on sen arvoista. En ole ehtinyt lukea tenttiin, koska olen elänyt ja pitänyt hauskaa. Se on ihan paras syy, miksei ehdi lukea. Se on täysin hyväksyttävä syy.

Taidan toistaa itseäni jokaisessa postauksessa. Olen kiitollinen. Minulla on ihania ystäviä. Kaikki järjestyy. Tätä tämä on nyt ollut ainakin viikon. Ja pidän tästä fiiliksestä todella. 

Tänään väsytti ihan hirveästi, sillä yöunet jäivät risteilyn aikana vähiin. Tulimme sieltä kotiin vasta aamulla. Lähdin silti hyvällä mielellä vertaistukiryhmään. Olen siitäkin niin kiitollinen. Tuntuu tosi hyvältä kuulua siihen. En osaa määritellä, kuinka ryhmä on minua auttanut tai mitä se on minulle antanut. Mutta osaan sanoa, että se on ollut hyödyksi tällä matkalla. Tapaamiset ovat välillä raskaita, välillä täynnä naurua. Jokainen kerta on erilainen, mutta usein liikuttava ja ajatuksia herättävä. Jokaisella kerralla N tulee elävästi mieleen ja tulee ikävä. Ihan todella kova ikävä. Onneksi on kuitenkin muistot. Vaalin niitä kuin kalleinta aarretta. Onneksi minä sain ne muistot N:n kanssa, eikä kukaan muu. Onneksi hän valitsi olla minun kanssani. Koska aika hänen kanssaan on arvokkain asia, mitä koskaan olen omistanut. 

Kiitollinen, siunattu, onnellinen

Minulla on todella hyvä mieli nyt. Sille ei ole edes mitään erityistä syytä. Nyt on vaan jotenkin luottavainen olo tämän elämän suhteen. Kaikki järjestyy.

Esitin tänään koulussa opinnäytetyöni suunnitelman ohjaajalleni ja muulle ryhmälle. Se jännitti etukäteen, sillä pelkäsin saavani ohjaajalta pitkän listan korjattavista asioista. En saanut yhtäkään. Se meni läpi samantien! Mitään ei tarvinnut korjata, lisätä tai poistaa. Tuli hyvä mieli. Kerrankin onnistuin jossain. Nyt odotan innolla, että pääsen kunnolla aloittamaan opinnäytetyöni, kun suunnitelma on hyväksytty.

Sitten menimme ystäväni kanssa salille kahdeksi tunniksi. Teimme ihan pirun hyvän treenin! Ystävän kanssa salilla käymisessä on se hyvä puoli, että kropan lisäksi siellä saa kuntoon mielen. Aikamoista sielunhoitoa ja terapiaa ovat olleet meidän kuntosalikäyntimme. Niistä jää hyvä mieli pitkäksi aikaa. Ja kaverin tsemppaus motivoi jatkamaan sarjan loppuun, vaikka ei jaksaisi. Sekin motivoi, että olen huomannut jo nyt kehittyneeni, vaikken ole käynyt salilla kuin pari kuukautta, ja nekin epäsäännöllisen säännöllisesti.

Huomenna menen käymään vanhemmillani. Kiva nähdä perhettä taas pitkästä aikaa. Vaikka eipä viime kerrastakaan niin pitkä aika ole. Silti sinne on aina kiva mennä. Eikä ilmainen ruokakaan tietysti opiskelijaa haittaa. Ja pääsen saunaan! En ole käynyt saunassa koko sinä aikana, kun muutin omilleni.

Sunnuntaina onkin sitten luvassa kauan odotettu opiskelijaristeily. Odotan sitä aivan hirveästi! Olen ollut viime aikoina todella stressaantunut koulusta ja töistä, joten tämä pieni reissu ei voisi tulla parempaan saumaan. Aion vain relata. Pitää hauskaa. Olla hetken aikaa kuin kuka tahansa 25-vuotias nuori. Enkä mikään helvetin leski. En jaksa olla enää leski! Se on kuluttavaa hommaa. Jos voisi edes risteilyn ajaksi jättää lesken viitan tänne kotiin ja nauttia kaikesta siitä, mitä elämässä on jäljellä. Ystävistä, musiikista, tanssimisesta, risteilystä.

Koska enhän minä N:n mukana kaikkea menettänyt. Aluksi tosin tuntui siltä. Ensimmäisinä viikkoina oli ihan käsittämättömän vaikeaa muistaa, että minulle jäi paljon. Ajatukset olivat luonnollisesti siinä menetyksessä, eivätkä siinä, mitä kaikkea jäi jäljelle. Nyt on oppinut jo ajattelemaan asiaa toiselta kannalta. Ja osaa olla kiitollinen siitä, mitä sai. Ei ajattele pelkästään sitä, mitä N:n mukana menetti, vaan ajattelee myös sitä, mitä N:n mukana sai. Vaikkakin sen kaiken sai vain pieneksi hetkeksi, on se kultaakin arvokkaampaa.

Täällä istuu tällä hetkellä siis yksi todella kiitollinen tyttö. Vitsi miten hieno elämä minulla on! Olen niin kiitollinen, että olen nyt tässä. Minua on siunattu niin uskomattoman ihanilla ystävillä. Ihanalla perheellä. Kaikki palaset ovat elämässäni loppujen lopuksi ihan kunnossa. Toki on asioita, joiden toivoisin olevan eri tavalla. Tottakai toivoisin, että N olisi elossa. Mutta kun ei ole. Sen sijaan minä olen. Minä elän! Eikä siitä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, että lähtee risteilylle ja pitää siellä hauskaa. Niin N:kin toivoisi. Eikä huonoa omaatuntoa tarvitse potea siksi, että välillä on jo onnellinen. Esimerkiksi tänään. Toivottavasti tämä fiilis säilyy koko viikonlopun. En epäile sitä hetkeäkään.

Yhdeksän kuukautta

Näin kauan kestää raskaus. Se on ensimmäisiä ajatuksiani, kun mietin, että tänään on kulunut yhdeksän kuukautta. Olisin miljoona kertaa mieluummin ollut yhdeksän kuukautta raskaana kuin leskenä. Mutta minulla ei asiaan ollut minkäänlaista sananvaltaa. Kaikki tapahtui niin yllättäen. Siihen ei voinut mitenkään valmistautua enkä saanut sanoa hyvästejä.

Olen miettinyt paljon, olisinko toivonut N:n lähdön tapahtuneen eri tavalla. Jos hän olisikin mennyt sairaalaan, ja siellä olisi todettu, että ei tälle mitään voi tehdä, saat pari päivää elinaikaa. Se olisi ollut kammottavaa. Mitä näiden kahden päivän aikana olisi tehnyt? Mitä olisi sanonut? Miten voi elää tiedon kanssa, että rakas kuolee ihan kohta? Etkä voi sille yhtään mitään.

En ole katkera tai harmissani siitä, etten saanut jättää kunnolla hyvästejä. Kaikki oli jo sanottu. Tiesin hänen rakastavan minua. Tiesin hänen olevan onnellinen. Ei olisi muuttanut mitään, jos olisin saanut kuulla ne vielä kerran hänen kuolinvuoteellaan. 

N:n kannalta olisi ollut kamalaa, jos hän olisi tiennyt kuolevansa. Hän olisi musertunut siitä tiedosta. N:n yksi luokkakaveri kuoli tapaturmaisesti joskus ennen kuin me olemme edes tavanneet. N puhui tästä kaverista usein. Hän oli järkyttynyt nuoren ihmisen kuolemasta ja elämän keskenjäämisestä. Hän olisi romahtanut, jos olisi tiennyt, että hänelle itselleen käy niin. Onneksi hän ei tiennyt. En usko, että hän missään vaiheessa ajatteli kuolevansa, vaikka sairaalassa kivut ovat varmasti olleet tosi kovat. Uskon, että hän on vain nukahtanut ja nukkunut sitten pois. Ei hän ole ajatellut, ettei hän enää herää. Ainakin haluan uskoa niin. Ehkä uskon niin siksi, että se helpottaa omaa oloani. Mutta olen siltikin aika varma, ettei N aavistanut, mitä tapahtuu. Muistaakseni lääkärikin sanoi, ettei hän varmastikaan aavistanut. Ja siihen uskon.

Vaikka en saanut sanoa hyvästejä enkä saanut mitään viimeisiä sanoja, olen tyytyväinen, että kuolema tapahtui näin. Ehkä se oli minun ja N:n kannalta parempi ja helpompi. Vaikka siihen ei voinutkaan valmistautua yhtään. En olisi halunnut nähdä häntä sairauden riuduttamana. Nyt hän lähti saappaat jalassa. Hän lähti onnensa kukkuloilla, eikä huolissaan ja uupuneena.

Ja tavallaanhan minä sain hyvästit. Samana päivänä kun N meni sairaalaan, hän teki vielä täyden työpäivän. Ruokatunnilla hän tuli kotiin hakemaan unohtunutta lompakkoaan. Ei hän koskaan tullut ruokatunnilla kotiin. En muista ainuttakaan muuta kertaa, kun olisi tullut. Mutta viimeisenä päivänään hän tuli. Ja minä satuin olemaan kotona. Etsittiin yhdessä lompakko, pusu ulko-ovella ja takaisin töihin. Se oli viimeinen kerta, kun näin hänet elossa.

Niin oli varmasti tarkoitettu, että hän unohti lompakkonsa kotiin. Siitä tuli meidän hyvästimme. Joskus lompakon kotiin unohtaminen voi muuttua maailman merkityksellisimmäksi asiaksi. Sitä lompakon unohdusta minä en unohda koko loppuelämäni aikana.

Vuorenhuippuja ja aallonpohjia

Kiirettä pitää. On tämä marraskuu ollut melkoinen kuukausi. Nyt jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut ehkä jarruttaa hieman aikaisemmin. Tämä kuukausi on ollut aivan liian täynnä koulutehtäviä ja töitä. Ja siihen päälle vielä tämä muu elämäntilanne. Lauantaina se kaikki väsymys ja uupumus sitten purkautuikin ulos. Meinasin alkaa itkeä kesken työpäivän ja illalla ystävää nähdessä se itku sitten tulikin. Oli aika toivoton fiilis. Kaikki tuntui pahalta. Tuntui, etten jaksa enää yhtäkään päivää. Ahdisti mennä töihin. Olin ihan varma, että irtisanoudun.

Ja kävinkin sitten tunnekuohuissani sanomassa pomolleni, että nyt taitaa olla minun aikani irtisanoutua. Sen sanominen tai edes sen suunnitteleminen ei ollut helppoa. Voi luoja, miten vaikealta tuollainen päätös tuntuu! Olen ollut työpaikassani nyt neljä vuotta. Neljä vuotta on pitkä aika ja siinä ajassa ehtii kehittää melkoisen tunnesiteen. Ja vaikka kuinka rakastankin sitä paikkaa, se on tuottanut viime aikoina enemmän ahdistusta kuin iloa. Nyt on elämässä aivan liikaa kaikkea.

Sitten istuin alas, otin kalenterin eteeni ja rauhoituin. Minulle selvisi, että olen ilmoittautunut joulukuuksi yhdelle kurssille, jota minun ei edes tarvitse käydä. Viime keväänä, kun olen tehnyt koulun kurssivalintoja syksylle, olen ollut aivan sekaisin. Ja sen seurauksena minulla oli ylimääräinen kurssi kalenterissa. Jätän sen käymättä. Saan kalenteriin paaaljon tyhjää tilaa. Ja kas kummaa, yhtäkkiä joulukuun päivät näyttävätkin melkoisen tyhjiltä. Ei koulua juuri lainkaan. Puhelin kouraan ja soitto pomolle. "En mä nyt vielä irtisanoudukaan, perutaan kaikki mistä äsken puhuttiin". Ahdistus helpotti saman tien kun tajusin, että marraskuun jälkeen kaikki helpottaa. Ja annoin nyt työvuorojanikin pois, että saan vähän hengähtää. Nyt tuntuu taas paremmalta.

Lauantai-iltana kävin ystäväni kanssa elokuvissa ja maanantaina vietimme taas kerran kouluporukalla iltaa. Oli niin hauskaa. Hervotonta naurua koko ilta, pelien pelaamista, joulutorttujen leivontaa. Olin koko illan aivan tajuttoman onnellinen. En haluaisi koskaan valmistua koulusta, sillä en halua luopua näistä illoista. Nämä vievät minua satoja askeleita eteenpäin. Menimme nukkumaan neljältä aamuyöstä. Ja heti aamulla piti olla luennolla. Olin niin väsynyt, että oli pakko lähteä kesken koulupäivän kotiin nukkumaan. Mutta ilta oli ehdottomasti sen arvoista.

Sellaisia kuulumisia sitten viime kirjoituksen. Miten voikin elämä mennä tällaista vuoristorataa? Ensin ollaan niin syvällä aallonpohjassa, ettei sieltä tunnu olevan poispääsyä. Ja seuraavassa hetkessä näkee vuorenhuipulta kaikki elämänsä mahdollisuudet ja sen, kuinka korkealle on jo kavunnut. Ääripäästä toiseen. Suurimman osan ajasta elämä on kai sellaista tasaista aallokkoa. Uimista lämpimässä merivedessä. Välillä aalto pyyhkäisee yli ja täyttää keuhkot vedellä niin, ettei saa henkeä. Mutta sitten yskitään hetken aikaa ja jatketaan matkaa. Hyökyaalto ei pyyhkäise minua mukanaan. Koskaan. Lauantaisen romahduksen jälkeen on ollut rauhallinen ja kevyempi olo. Välillä on ihan hyvä myöntää, että nyt ei jaksa. Eikä aina pidäkään jaksaa. On ihan ok, että voimat loppuvat. Silloin saa itkeä hetken ja murtua isosti. Mutta piru vie, on tässä elämässä niin paljon hyvääkin. Ja minä aion kiivetä tämän elämänkorkuisen vuoren huipulle aina vaan uudestaan.

Arkea

Herätyskello soi 7.30. En millään jaksa herätä. Torkutan vartin. Minä, joka en ole vuosikausiin torkuttanut. Hankkiuduin tästä tavasta eroon saatuani ensimmäisen työpaikkani, koska torkuttaessa nukuin liian helposti pommiin. Nyt olen alkanut tehdä sitä taas. Aamut ovat olleet tosi vaikeita nyt syksyn aikana. Herääminen ei ole koskaan ollut näin hankalaa. Minä olen vieläpä se, joka herää aamulla helposti puolitoista tuntia ennen lähtöä, jotta ehtii laittautua, syödä aamupalan ja istua tietokoneen ääressä hetken. Inhoan kiireisiä aamuja. Mieluummin herään ajoissa, että ehdin tehdä kaiken ja herätä kunnolla. Nyt on kaikki ihan toisin.

Tänä aamuna en jaksa edes meikata. Makoilen sen ajan mieluummin sängyssä. Vedän päälle ensimmäiset käteen osuvat vaatteet. Eli paidan, joka on nyt päällä kolmatta päivää. Kahlaan lumikasojen läpi kouluun. Onneksi matka kestää vain viisi minuuttia. Siitä jos jostain olen kiitollinen.

Tunnilla on ulkopuolinen luennoitsija. Se on onni, koska tämän kurssin opettaja on suoraan sanoen aivan paska. Yritän tehdä muistiinpanoja, sillä tästä kurssista täytyy tehdä oppimispäiväkirja. Saan vihkooni kirjoitettua viisi riviä tekstiä. En jaksa keskittyä. Väsyttää. Opiskelen ammattikorkeakoulussa kolmatta vuotta, enkä edelleenkään tiedä, miten oppimispäiväkirja täytyisi kirjoittaa. Sitä paitsi en ole oppinut tällä kurssilla mitään. Herää kysymys, mitä olen oppinut näiden kahden ja puolen vuoden aikana tässä koulussa. Olen mennyt jokaisen kurssin sieltä, mistä aita on matalin. Mutta onko silläkään loppujen lopuksi väliä? En edes tiedä, miksi haluan isona.

Puolen päivän aikaan pääsen kotiin. Jääkaapissa ei ole paljoa muuta kuin valo, mutta saan raavittua sieltä ainekset munakkaaseen. Päiväunet. Olen alkanut nukkumaan päiväunia lähes joka päivä. Pitäisi kai päästä tästäkin tavasta eroon, sillä se sekoittaa unirytmini ihan täysin. Sen lisäksi koko päivä menee ihan hukkaan. Päiväunien jälkeen on ihan pöhnässä, eikä loppupäivänä saa välttämättä mitään aikaiseksi.

Tänään on pakko saada. Lähden kirjastoon ja piipahtamaan työpaikallani. Sieltä kävelen ripsihuoltoon. Sieltä kotiin palatessani ystäväni laittaa viestin, että irtokarkit ovat Citymarketissa tarjouksessa. Kävelen sinne, vaikka minun piti olla herkkulakossa. Kadun jo lapatessani karkkeja pussiin. Kotiin ja kouluhommien pariin. Yksi kammottava essee on pakko saada tehtyä tänään. Sen deadline on vasta huomenna, mutta huomenna on pakko aloittaa jo uusia tehtäviä. Kirjoitan ihan onnetonta tekstiä aiheen vierestä aivan liian suurella fontilla ja rivivälillä. Vaadittu sivumäärä on kymmenen. Minun tuotokseni on kahdeksan. Jos fonttikoko olisi pienempi, sivuja olisi varmaan viisi. Ne matalat aidat.....

Loppuillan katson telkkaria. Ärsyttää, kun Salkkareissa yksi hahmo kuoli viime viikon jaksoissa. Ärsyttää, että sarja on kuvattu niin huonosti. Eivät surevat ihmiset toimi noin! Ei hautajaisia järjestetä noin! Katson jaksoja ihan eri tavalla kuin ennen ja kiinnitän huomiota ihan eri asioihin kuin ennen. Miksi edes otan tällaisen huumorisarjan näin vakavasti? Ärsyttää, ettei N ole täällä katsomassa jaksoja minun kanssani. Se oli meidän yhteinen sarjamme!

Kello lähenee kahtatoista, eikä väsytä sitten tippaakaan. Kukun tänäkin yönä hereillä varmaan kahteen asti. Ei ihme, että aamulla väsyttää. Huomenna on tosin vapaapäivä. Aamuinen tunti peruttiin, mikä ei sinänsä edes yllättänyt. Huomenna pakotan itseni kuntosalille. Ja sitten ystäväni kanssa kahville. Ja aion saada seuraavan esseen tehtyä. Viikonloppuna ei kuitenkaan ehdi kirjoittaa, kun olen töissä. Myös isänpäivän. Vähän harmittaa. Koti on ihan pommin jäljiltä, kun en ole jaksanut siivota. Työharjoittelupaikka pitäisi hommata, mutta ei ole kiinnostanut. Tällaista tämä elämä ja arki nyt on. Päivät kuluvat rutiinilla, väsyneenä ja ikävöiden. Tuntuu, että olen ottanut vähän takapakkia. Ei kai sekään vaarallista ole. Pitäisi etsiä elämästä taas niitä onnen hetkiä. Kyllä niitäkin onneksi on. Paljonkin. Mutta siltikin pohjavire tässä elämässä on vähän harmaa. Kirjoitin ensin musta, mutta ei se musta ole. Harmaa. Ja se on mustaa parempi. Harmaa on jo puoliksi valkoinen. Ja valkoinen on jotain kirkasta ja kaunista ja hyvää. Sitä kohti mennään, hiljalleen.

Pyjamabileet keskellä viikkoa

Päivät viuhuvat taas ohitse vauhdilla. Kohta eletään jo marraskuun puoliväliä. Oikeastaan en haluaisi ajan kuluvan näin nopeasti. Tuntuu, etten ehdi nauttimaan näistä päivistä lainkaan! Välillä toivoisi, että elämässä olisi joku pause-nappula. Sitä voisi painaa, kun tuntuu, että asioita tapahtuu vähän liian nopeasti. Joulu lähenee kamalaa vauhtia, enkä tiedä, odotanko sitä vai en. Pidän kyllä joulusta. Se on ihana aika vuodesta. Mutta tämä on ensimmäinen jouluni yksin. Herranjumala, kohta olen ollut jo vuoden yksin. Siihen ei ole enää montaakaan kuukautta.

Tämä viikko on taas ollut parempi kuin edellinen. Koulutehtävien täyteinen kylläkin, mutta hyvä silti. Päivät ovat täyttyneet luennoista, ryhmätöistä ja esseistä. Silti ehdimme eilen pitää pienet pyjamabileet koulukavereiden kanssa. Meidän piti pitää juusto ja viini -ilta ja opetella juomaan viiniä. Ei meillä loppujen lopuksi ollut kumpaakaan. Sen sijaan meillä oli pitsaa, karkkia, sipsiä ja siideriä. Keskellä viikkoa. Ja seuraavana aamuna luennolle.

Juuri tuollaiset illat saavat elämän tuntumaan elämisen arvoiselta. Minulla oli taas kerran niin hauskaa. Menemme ensi viikolla opiskelijaristeilylle, jonka teemana on love boat. Askartelimme asujemme parissa koko illan. Meillä on valkoiset mekot, sukkanauhat, hunnut ja muut härpäkkeet. Aiomme voittaa pukukilpailun. Viime vuonna voitimmekin, eikä tänä vuonna voi olla yhtään huonompi. Ja pakko myöntää, että on ollut ihanaa selata iltaisin nettikauppoja ja etsiä valkoista mekkoa. Ihanaa pukeutua laivalle morsiameksi! Musta hautajaismekko on tänä vuonna jo ostettu. Eiköhän nyt ole häähumun vuoro. Joku voisi ajatella, että teema tuntuisi minusta ahdistavalta. Ottaen huomioon senkin seikan, että olen tosiaan tavannut N:n laivalla. Mutta ei minua haittaa lähteä love boatille häämekossa. Se on vain hauskaa ja piristävää. 

Minä olen käynyt laivoilla varmasti enemmän kuin keskiverto 25-vuotias. Ja voisin sanoa, että suuren osan elämäni hauskimmista hetkistä olen kokenut laivoilla. Jos minun pitäisi nyt yhtäkkiä nimetä, mikä hetki on N:n kuoleman jälkeen ollut ihanin, vastaisin viime toukokuisen risteilyn. Ja silloin N:n kuolemasta oli vasta muutama kuukausi! Laivoilla on näköjään joku hassu vaikutus minuun. Aina sattuu ja tapahtuu. Ja on hauskaa. Niin myös tälläkin kertaa, ihan varmasti. Näiden tyttöjen kanssa ei vaan voi olla tylsää. Eilenkin tanssimme pienessä yksiössä sukkanauhat päässämme. On sekin mahtanut olla näky. Mutta tällaisia hetkiä varten täällä eletäänkin. Tällaisien hetkien takia tässä elämässä on ylipäätään mitään järkeä.

Tänään olen toivonut, että N olisi saanut nähdä tämän päivän. Hänen paras ystävänsä sai vaimonsa kanssa vauvan. Olen ihan mahdottoman onnellinen heidän puolestaan. N:n kuolema oli tälle kaverillekin varmasti todella kova paikka. He olivat tunteneet niin monia vuosia. Ihanaa, että hän saa nyt jotain hyvää. Ihanaa, että hänen vuotensa huipentuu näin. Ja toivoisin myös, että N olisi saanut nähdä presidentinvaalien tulokset. Näköjään maailmassa tapahtuu muutakin käsittämätöntä, kuin nuorien ihmisten kuolema. Joitain asioita ei voi järjellä ymmärtää, ei sitten millään.

18-vuotias pikku-S laivalla. Oli muuten hauskaa silloinkin. Kuinkas muuten.

Pahoja unia

Heräsin tänään outoon fiilikseen. Kun heräsin, en ollut varma, onko N elossa vai ei. Sellaista tunnetta ei ole ollut aikoihin. Tiedän joka aamu herätessäni, ettei häntä enää ole. Mutta tänään oli toisin. Tänään jouduin miettimään hetken jos toisenkin, mikä on totta ja mikä ei.

Näin yöllä unta hänestä. N pyöri koko eilisen niin vahvasti mielessä, että hän tuli sitten uniinkin. Uni ei tosin ollut yhtään kiva. Silloin harvoin kun näen unia hänestä, ne yleensä ovatkin surullisia. Eikä tämä kerta tehnyt poikkeusta. Unessa N oli elossa, mutta hän valitsi toisen naisen. Hän ei halunnut minua enää. Hän katsoi minua vain halveksivasti ja naureskeli uusi nainen kainalossaan. Enkä voinut mitään.

Heräsin pää aivan pyörällä. En ihan oikeasti tiennyt, oliko uni totta. Herätessäni luulin, että se oli. Ja monta tuntia siitä eteenpäin minulla oli omituinen olo. En osannut päästää unesta irti. Pitkin päivää havahduin miettimään, valitsiko hän todella jonkun toisen. Tunsin kummallista puristavaa tunnetta miettiessäni, etten kelvannutkaan hänelle. Jouduin toistelemaan itselleni, että kyllä minä kelpasin eikä hän valinnut ketään muuta, hän on kuollut! Uneni hänestä ovat lähes aina olleet tämän tyyppisiä. Hän on aina poissa tai tavoittamattomissa. En saa häntä enkä pääse hänen lähelleen, vaikka haluaisin. Yhdessä unessa hän oli vankilassa, enkä päässyt katsomaan häntä. Mistä ihmeestä nämä unet oikein tulevat?!

Ilta oli kuitenkin mukava, sillä näin taas N:n perhettä. Kävimme ravintolassa syömässä N:n mummon syntymäpäivän kunniaksi. Tämä on ollut perinne jo pitkään ja tulin onnelliseksi, kun minut kutsuttiin tänäkin vuonna mukaan. Paikalla olivat mummon lisäksi N:n äiti ja isäpuoli sekä sisko ja veli puolisoidensa kanssa. Ja minä. Suoraan sanottuna on todella syvältä osallistua tällaisiin yksin. Vaikka olikin hauska ilta. Nauroimme paljon. Mutta en silti voinut olla tulematta surulliseksi, kun näin muut nuoret parit pussailemassa toisiaan ja antamassa maistiaisia toisilleen omista annoksistaan. Minä mietin pöydässä, minkäköhän annoksen N olisi ottanut tästä listalta. Mutta vastausta en saa koskaan, sillä minulla ei ole häntä enää.

Sekin olisi parempi vaihtoehto, että hän olisi jättänyt minut toisen naisen takia. Mikä tahansa olisi parempi vaihtoehto! Ainakin tietäisin hänen olevan onnellinen. Ja elossa. Eihän nuori ihminen vaan voi kuolla! Ja miksi minä jouduin seuraamaan tätä näytöstä eturivin paikalta? Tai oikeastaan olemaan pääosan näyttelijä vasten tahtoani. Tällä viikolla olen tuntenut huolestuttavan paljon katkeruutta. Ei minun pitänyt tämän takia katkeroitua. Haluan eroon tästä olosta. Haluan takaisin sen hetken, kun osasin jo olla kiitollinen siitä, mitä hänen kanssaan sain kokea. Nyt kaikki tuntuu taas vähän yhdentekevältä. Tuntuu, että on ihan sama mitä ikinä tulen tekemään. En tule kuitenkaan onnelliseksi. Ihan turha haaveilla mistään, koska minun unelmieni ei ole tarkoitus toteutua. Nyt yksinkertaisesti tuntuu tältä.

Huomenna aloitan uuden viikon kuntosalilla ja paremmalla mielellä. Ensi viikon on oltava parempi. En tiedä millä tavalla, mutta siihen on uskottava.

Pyhäinpäivä

Tänään on ollut haikea päivä. Hyvä, mutta haikea.

Aamupäivästä kävin ystäväni kanssa brunssilla ja kävelemässä ympäri talvista Helsinkiä. Oli ihanaa. Se teki todella hyvää. Tämä viikko ei ehkä ole ollut parhaimpia mahdollisia. Vähän jokainen asia on itkettänyt ja on ollut hetkiä, kun kaikki on tuntunut ihan ylitsepääsemättömän raskaalta. Siksi tällainen aamupäivä teki hyvää. Hyvää ruokaa, kuulumiset ja uusimmat juorut ja vähän shoppailua. Tällainen piristää aina.

Helsinkireissun jälkeen kävin haudalla. Alkoi tulla hämärää ja hautausmaa oli niiiin kaunis. Yksi kauneimpia näkyjä, mitä koskaan olen nähnyt. Tämä näky oli minulle aivan uusi, sillä en ole aiemmin käynyt haudoilla pyhäinpäivänä tai jouluna. En ole tiennyt, että siellä näyttää näin kauniilta. Jokainen sytytetty kynttilä kertoo muistoista ja rakkaudesta. Niin äärettömän kaunista.

Sitten menin N:n vanhempien ja mummon kanssa pyhäinpäivän kirkkoon. Pala tuntui kurkussa jo ennen, kuin tilaisuus oli varsinaisesti edes alkanut. Kirkossa luettiin ääneen kaikkien tänä vuonna poisnukkuneiden, kyseiseen seurakuntaan kuuluneiden nimet. N:n nimen kohdalla en voinut enää pidätellä kyyneleitä. Tuli itku. Se oli niin surullista. Kirkko oli aivan mahdottoman kaunis, kävin siellä tänään vasta ensimmäistä kertaa. Sisään astuessani ensimmäinen ajatukseni oli, että tässä kirkossa olisi ihanaa mennä naimisiin. Se olisi sopinut häihin täydellisesti. Mutta sen sijaan minä istuin kirkonpenkissä silmät kyynelissä kuuntelemassa poisnukkuneen avomieheni nimeä. Tämä on niin väärin. Niin epäreilua.

N:n nimen kuulemisen jälkeen oloni oli aivan tyhjä. Istuin penkissä täysin ilmeettömänä ja katse lasittuneena. Olin yhtäkkiä ihan hirvittävän väsynyt ja voimaton. En tuntenut mitään. Tuntui, kuin siinä penkissä olisi istunut vain tyhjä kuori. Sydän oli siitä tytöstä revitty irti jo aikoja sitten. Istuin siinä täysin uupuneena tuijottaen johonkin kaukaisuuteen, enkä pystynyt nimeämään yhtäkään tunnetta, jota olisin sillä hetkellä tuntenut. En tavallaan ollut surullinen, enkä vihainen enkä mitään muutakaan. Vain aivan järjettömän väsynyt ja tyhjä. Sisältä niin tyhjä.

Kirkon jälkeen kävimme porukalla uudestaan hautausmaalla. Nyt oli vielä pimeämpää ja kenties vielä kauniimpaa. En osannut enää itkeä.

Sitten menin vielä N:n äidin ja isäpuolen luokse syömään. Olipa ihanaa jutella heidän kanssaan sekä tästä menetyksestä että ihan kaikesta muustakin. Heidän luonaan oli kotoisaa, niin tuttua. Ja tuli se itkukin.

"Minä muistan kun te olitte juuri tavanneet, ja N sanoi minulle, että "Nyt mä oon mummi tavannu niin kauniin tytön, että en aio päästää sitä menemään" ja minä sanoin että älä missään nimessä päästä."

Tämä N:n mummon lause oli jotain niin kaunista. En ollut kuullut tätä aiemmin. N oli juuri tuollainen. Hän kertoi tunteistaan avoimesti muille, eikä piilotellut mitään. Häntä pystyi lukemaan kuin avointa kirjaa. N oli ehkä maailman huonoin valehtelemaan ja oli ihailtavaa, miten suoraan hän uskalsi nyt vaikka mummollensa kertoa tuollaisen asian. Voi minun pieni rakas N. Sydäntä pistää ajatella, etten saa häntä ikinä takaisin. Katselimme N:n vauvakuvia ja vähän uudempiakin kuvia ja muistelimme. Siinä oli kertakaikkiaan hyvä mies. Aivan uskomattoman hyvä.

Hassua, kuinka monta eri tunnetilaa voi päivän aikana kokea. Sellaista tämä lesken elämä kai on. Mieliala voi vaihtua minuutissakin. Aamupäivä saattaa olla maailman ihanin, ja saman päivän ilta aivan kauhea. Vuoristorataa tämä elämä nyt on. Tänään oli siltikin hyvä päivä. Surullinen ja haikea, mutta olen onnellinen, että saan säilyttää nämä kaikki ihmiset elämässäni. Heidän avullaan jaksaa taas eteenpäin. Jaksaa jatkaa tätä synkkää polkua, jonka varrelle onneksi lankeaa valonsäteitäkin. Tänään ne valonsäteet loistivat kynttilöiden muodossa. Hitto vie, olen vieläkin aivan äimistynyt hautausmaan lumoavuudesta. On se maailma vaan kaikesta huolimatta kaunis.

Makaronilaatikkoa ja Salkkareita

Välillä arki yksin on niin raskasta. Sitä vain on niin yksin. Kaiken joutuu tehdä yksin.

Tein tänään ison makaronilaatikon. Se oli yksi N:n lempiruoista. Se oli ennen yksi niistä harvoista ruoista, joita minä osasin tehdä. N pyysi usein, että voisitko tänään tehdä sen herkkumakaronilaatikon. Ja minä tein. Tein tänäänkin. Tein aivan liian ison annoksen. Mitä minä yksin tuollaisella määrällä teen? Syön siitä varmaan viikon. Nyt tarvitsisin N:n tänne kanssani syömään sen. N pitäisi siitä. N lappaisi ruokaa lautaselle ison keon, laittaisi viereen muutamia jalapenoja ja suolakurkkusiivuja kyytipojaksi ja kuorruttaisi koko komeuden ketsupilla. Ja sitten ihmettelisi minulle, kuinka joku (=minä) voi mukamas syödä makaronilaatikkoa ilman ketsuppia.

Syödessä olisimme katsoneet Salattuja elämiä. Meidän yhteinen tapamme. Joka ilta syödessämme katsoimme Salkkarit tai nauhalta jotain muita ohjelmia. Salkkarit olivat aina meidän yhteinen juttumme. Koko päivän saatoimme viipottaa molemmat tahoillamme, koulussa ja töissä ja kavereita tapaamassa, mutta illalla katsoimme yhdessä Salkkarit. Emme ikinä katsoneet niitä yksin. Jos olin illan yksin kotona ja N vaikka kaverinsa luona tai missä ikinä, en katsonut niitä yksin. Katsoimme ne sitten yhdessä nauhalta myöhemmin illalla tai seuraavana päivänä. Se puolituntinen oli tärkeä hetki ja meidän yhteinen hetki, jos päivän aikana ei muuten ehtinyt olla yhdessä.

Tänään söin makaronilaatikkoni ja katsoin Salkkarini ihan yksin. Niin kuin jokaisena muunakin päivänä. Mutta tänään kaipasin häntä jostain syystä siihen vierelle enemmän kuin normaalisti. Ehkä se johtui siitä makaronilaatikosta. Vielä edellisellä kokkauskerralla olen tehnyt sen N:lle. En kertaakaan N:n kuoleman jälkeen.

Ensimmäistä kertaa tein N:lle makaronilaatikon yhtenä kesänä, kun hän oli ollut viikonlopun festareilla. Hän palasi sunnuntaina reissussa rähjääntyneenä kotiin, ja odotin siellä häntä koti siivottuna, laatikko uunissa ja söpö mekko päällä. Minä, joka en koskaan käytä mekkoja. N piti yllätyksestä. Siitä lähtien hän pyysi säännöllisesti sitä makaronilaatikkoa.

Tekisin mitä vain, että saisin kokata sitä hänelle tänäkin päivänä. Kunpa saisin katsoa meidän yhteiset sarjamme hänen kanssaan. Istua sohvalla ja kuunnella päivän kuulumiset. Kuunnella selitystä autoista, joista en mitään ymmärrä eikä minua liiemmin edes kiinnosta, mutta kunpa saisin nyt vain katsoa hänen puhuvan. Selittävän innostuneena silmät loistaen omia juttujaan. Kunpa saisin koskea. Kunpa saisin rakastaa. Kunpa saisin edes riidellä! Voi että minä antaisin paljon, jos saisin edes riidellä hänen kanssaan! Tehdä ihan mitä tahansa. Hyvässä tai pahassa. Haluan sen kaiken takaisin. Hyvät ja huonot hetket. Makaronilaatikon ja Salatut elämät hänen kanssaan keskellä tuikitavallista ja arkista keskiviikkoiltaa. Koska mitä muuta voi ihminen pyytää? Missä muka on enemmän rakkautta ja onnea, kuin keskiviikkoillassa? No ei missään!

En halua kokea tätä yksin. En halua elää yksin. Tänä iltana on helvetinmoinen ikävä. En tee tätä pirun makaronilaatikkoa enää ikinä. Välillä pienetkin asiat laukaisevat tämän kaiken ja saavat sen vyörymään päälle. Nyt on ikävä. Ihan valtava.