sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Heinäkuun viimeinen

Heinäkuu on ollut helpoin kuukausi N:n kuoleman jälkeen.

Vaikka heinäkuussa oli meidän vuosipäivämme.
Vaikka heinäkuussa sain tietää aivokasvaimesta.
Vaikka heinäkuussa minulle sanottiin, ettei kukaan täysjärkinen minua enää halua.

Vaikka.
Silti.

Silti heinäkuu oli tähän mennessä helpoin.

Koska paistoi aurinko.
Koska lomailin melkein koko kuun.
Koska näin paljon kavereita.
Koska lähdin pari kertaa täysin suunnittelematta ystävieni kanssa viettämään iltaa, ja palasin kotiin vasta aamuyöllä.

Siksi.

Joinain päivinä on hieman huono omatunto, kun tajuan, etten ole miettinyt häntä montaakaan kertaa. Ja tiedän, ettei tarvitsisi olla. Sillä niitäkin päiviä on loputtomasti, kun vain mietin ja itken. Ja niitä päiviä tulee lisää, tulee paljon. Välillä on erittäin tervettä elää tässä hetkessä ja ajatella vain ihmisiä, jotka ovat elossa. Elossa olevat ihmiset vievät minua eteenpäin. On opeteltava päästämään irti. Ei tietenkään irti muistoista, sillä ne tulevat olemaan aina osa minua ja menneisyyttäni. Muistot lohduttavat ja välillä kantavatkin. Mutta on päästettävä irti siitä, mikä vietiin minulta. Irti unelmista ja entisestä elämästä. On vain opeteltava ymmärtämään ja hyväksymään, etten koskaan saa sitä elämää, jota rakensin.

Se on raskasta, mutta se on ainoa mitä voin tehdä.

Päästää irti. Antaa hänen mennä. Hänellä on hyvä. Ja niin on minullakin.

Sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Aina.

torstai 28. heinäkuuta 2016

Eläköön elämä


Tämä kuva kertoo aika hyvin, millainen fiilis minulla on juuri nyt. Iloinen ja onnekas. Onnekas kaikesta huolimatta. Minulle ei ehkä jaettu kaikista parhaimpia kortteja tähän elämään, mutta koen olevani silti onnekas. Koska heräsin tänä aamuna. Koska olen saanut viettää aika mahtavan kesän. Koska tulevaisuus on vielä edessä. Minulla on onnellinen menneisyys, ehkä vähän surullinen ja traaginen nykyhetki, mutta ihan varmasti vielä onnellinen tulevaisuus. Ihan varmasti.

Minut tekee onnelliseksi ihanat kommentit täällä blogissa. Vanhat ystävät. Uudet ystävät. Auringonpaiste. Lämmin järvivesi. Se, että asuntoasiat etenee! Alkavat olympialaiset. Se, kun joku nauraa. Se, kun joku välittää. Se, kun joku ikävöi.

Huikea elämä. Toisina päivinä on niin pirunmoinen ikävä ja suru, ettei sitä voi sanoiksi pukea. Mutta kesä on ollut täynnä myös näitä päiviä, kun elämä vaan tuntuu ihan huikealta. Eikä se huikeus vaadi muuta, kuin sen, että sai taas kerran avata aamulla silmät. Ja että on ihania ystäviä ympärillä. Ei huikea elämä muuta vaadi. Eihän minulla muuta ole! Eikä tarvitsekaan olla.

Minulla on kuitenkin kaikki, mitä tällä hetkellä voin toivoa. Ja enemmänkin.

Kuka tietää, onko huomenna taas surkea päivä. Ehkä onkin. Mutta sitä suuremmalla syyllä nautin näistä hyvistä päivistä.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Patologin lausunto

Puhuin tänään N:n äidin kanssa puhelimessa, ja sain kuulla häneltä juuri saapuneen patologin lausunnon. Se kertoo tarkemmin, mitä tapahtui ja mitä N:n ruumiinavauksessa saatiin selville.

N:n kuolinsyy on tauti. Ja se tauti oli aivokasvain. Kolloidikysta. Kasvain itsessään oli hyvänlaatuinen, mutta poikkeuksellisen suurikokoinen, ja se oli kolmannessa aivokammiossa. Kasvain tukki aivoselkäydinnesteen virtauksen ja aivopaine kasvoi siksi liian suureksi.

Minun rakkaallani oli aivokasvain. Kammottava sana. Vielä kammottavampi kohtalo.

Tuo sairaus on lausunnon mukaan harvinainen. Näköjään N oli niin erityislaatuinen, että onnistui nappaamaan jonkun harvinaisen sairaudenkin itselleen.

Lausunto ei kerro sitä, olisiko N voitu pelastaa, jos hoito olisi aloitettu heti hänen mentyä sairaalaan. Lausunto ei kerro, olisiko jotain voitu tehdä toisin. Sitä selvittää poliisi ja Valvira. Sillä tässä tapauksessa tutkitaan myös hoitovirhettä. Selvitetään, jätettiinkö N tutkimatta vääristä syistä ja olisiko häntä pitänyt tarkkailla nukkuessa useammin. Poliisin tulokset tulevat joskus myöhemmin. Odotan myös niitä. Haluan tietää, johtuiko N:n kuolema hoitovirheestä tai hoitamatta jättämisestä, vaikka se onkin erittäin lohduton vaihtoehto. Se kertoo, että hänet olisi ehkä voitu pelastaa.

Helpottavaa silti tietää tämän verran. Sain tänään monin verroin uutta tietoa. N kärsi migreenistä useamman vuoden, mutta nyt on selvää, ettei hänellä mitään oikeaa migreeniä ollut, vaan kaikki johtui tuosta kasvaimesta. Miksei häntä tutkittu aiemmin? Miksi tässä piti käydä näin?

Onneksi nyt tiedän. Nyt voin selittää lyhyesti, mihin N kuoli. Hänellä oli aivokasvain. Minun rakkaallani oli aivoissa kasvain, joka otti vallan. Aivokasvain.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Kelpaat kelle vaan. Tai sitten et.

"Aika karu toi sun tilanne. Kai sä itekin tajuat, ettei toi tuu olemaan kenellekään miehelle ok? Aikamoinen kusipää ja idiootti saa mies olla, et haluais tollaseen suhteeseen ryhtyä."

Nämä sanat kuulin hetki sitten yhdeltä henkilöltä, johon olin tutustunut tuntia aiemmin. Kerroin hänelle tilanteeni, ja sain vastaukseksi tuon. Hänen mielestään kukaan mies ei enää halua olla kanssani, koska minun avomieheni on kuollut. Hänen mielestään kukaan mies ei voisi vilpittömästi olla onnellinen kanssani, koska tilanne on mikä on.

Vedin tuolle tyypille todella aikuismaiset raivarit. Haukuin hänen ulkonäkönsä, vaatteensa, luonteensa, käytöksensä ja ihan kaiken, mitä sillä hetkellä sattui tulemaan mieleen. Sen hän ansaitsi. Pelle.

Olen tapahtuneen jälkeen pohtinut paljon hänen sanojaan. Ne loukkasivat. Ne loukkasivat todella paljon siksi, että hän saattoi olla oikeassa. Kenellekään ei tulisi missään nimessä sanoa tuollaisia asioita, mutta valitettavasti tuo on totta. Hän vain sanoi sen ääneen, koska oli idiootti. Mutta hän oli oikeassa.

Fakta on se, että tulevaisuuden poikaystäväni tulee olemaan ikuinen kakkosvaihtoehto. Se kuulostaa pahalta, mutta niinhän se on. En ikinä olisi etsimässä uutta suhdetta, jos N olisi elossa. Olisin ollut hänen kanssaan todennäköisesti loppuelämäni. Hän oli ensimmäinen valintani. Kaikki tulevat suhteeni ovat varavalintoja. Seuraava poikaystäväni on Plan B. Tuo ääliö oli aivan oikeassa, ettei se ole kenellekään ok. Ja ymmärrän sen ihan täysin, ei olisi ok minullekaan!

Miten hitossa minä voin ikinä kelvata kenellekään? Miten kukaan voi haluta tällaisen naisen? Kenelle on ok, että olen tatuoinut edellisen avomieheni kuolinpäivän käsivarteeni, että käytän meidän kihlasormuksiamme, että käyn hänen haudallaan, että olen viikoittain tekemisissä hänen vanhempiensa kanssa, että kaikki sosiaalisen median tilini ovat täynnä meidän yhteiskuviamme, että nukun hänen t-paita päälläni, että kannan hänen käyntikorttiaan edelleen lompakossani, että pidän hänen valokuviaan esillä tulevassa kodissani, että minun piti mennä naimisiin hänen kanssaan?

Ei kenellekään. Se ei ole kenellekään ok.

Muistan ikuisesti yhden illan minun ja N:n suhteen alusta. Asuimme jo yhdessä ja meillä oli ollut joku typerä riita. Olin mennyt makuuhuoneeseen mököttämään ja makasin jo peiton alla menossa nukkumaan, kasvot seinään päin. N tuli huoneeseen, tuli sängylle ja laittoi nappikuulokkeen minun korvaani. Sieltä soi Juha Tapion kappale "En mitään, en ketään". Makasin sängyllä kyyneleet silmissä enkä osannut sanoa mitään. N antoi musiikin vain soida. Seuraava kappale oli "Kelpaat kelle vaan". Makasimme pimeässä huoneessa, emme sanoneet sanaakaan, pelkkä musiikki soi kuulokkeista. Se oli yksi N:n ihanimmista teoista. Ja sitä muistelen tällaisina hetkinä. N:n mielestä minä kelpasin kelle vaan. Yritän pitää sen ajatuksen mielessäni. Se on vaikeaa, koska tiedän totuuden, ja totuus ei ole se, että kelpaisin kelle vaan. Mutta on aivan liian surullinen ajatus, että olisin koko loppuelämäni yksin. Sitten, kun aika on valmis, haluan löytää miehen, joka hyväksyy minut tästä huolimatta. Se on suuri pyyntö ja vaatimus. Mutta ehkäpä sellaisia aarteita on vielä olemassa. Kuka tietää. Ehkäpä kappaleen kertosäkeistö muuttuu vielä todeksi.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu, mä tiedän sen
Sä heräät huomaamaan
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Asunnon metsästystä

Puoli vuotta sitten selasin netin asuntosivuja päivittäin. Tavoitteena oli löytää meille ensimmäinen yhteinen, ikioma koti. Maksimihinta 160 000 euroa, kaksio tai mielellään kolmio, kerrostalo tai mielellään rivitalo, lähellä keskustaa.

Viime viikot olen selannut asuntosivuja edelleenkin päivittäin. Kohde vain on hieman muuttunut. Yksiö, alle 30 neliötä riittää, mahdollisimman halpa, maksimivuokra 500 euroa kuukaudessa, kaupungin keskustassa, sillä en pääse yksin autottomana liikkumaan mihinkään (kyseisen kaupungin bussiliikenne on yksi iso vitsi).

Melkein naurattaa. Mutta ei ihan. Puolessa vuodessa on elämä mennyt kyllä totaalisen uusiksi. Muistan edelleen yhden ihanan rivarinpätkän, jota kävimme katsomassa. Siinä oli oma piha ja pieni takka. Näin jo mielessäni pimeät syysillat, kun olisimme istuneet takan edessä villasukat jalassa, glögimukit kädessä. Teimme tarjouksen siitä asunnosta. Sitä ei hyväksytty, luojan kiitos. Se nyt tästä vielä puuttuisi, että olisin yksinäni velkaloukussa ylisuuren asunnon kanssa.

Tällä hetkellä näen mielessäni hieman erilaiset syysillat. Istun yksinäni surkean pikkuyksiön sohvalla vääntämässä opinnäytetyötä ja katsomassa läpi kaikkia Netflixistä löytyviä sarjoja, kun ei ole muutakaan tekemistä. Ruokavalio koostuu varmaan pääasiassa muroista ja leivästä, kun ei yksinään jaksa tehdä kunnollista ruokaa. Otan vastaan jokaisen liikenevän työvuoron, jotta olisi varaa elämiseen, mutta en tokikaan voi tienata enempää kuin 660 euroa kuussa, jos haluan pitää opintotukeni. Kyllä on ihanaa olla opiskelija.

Todellisuudessa on kyllä ihan jees olla opiskelija. Minulla on jo nyt hirvittävä ikävä koulukavereitani, ja parasta koulun alkamisessa onkin, että näkee heidät taas. Kiva päästä käyttämään haalareita opiskelijabileissä. Kiva juoruta ruokalassa, mitä kaikkea hölmöt opettajat ovat taas keksineet.

Ja oikeasti odotan jo sitä, että löydän oman pienen kodin. Pääsen sisustamaan sen mieleisekseni, saan tehdä kodissani ihan mitä ikinä haluan, ihan omassa rytmissäni. Viihdyn yksinäni. Yhdessä asuessa rakastin niitä hetkiä, kun tulin töistä tai koulusta kotiin, eikä N ollut vielä kotona. Kun sai rojahtaa sohvalle läppärin kanssa ja vain hetken aikaa olla. Rakastin tosin sitäkin hetkeä, kun avain kävi lukossa, ja hän tuli kotiin joka kerta yhtä aurinkoisena. Nyt en saa sitä hetkeä enää koskaan. Kenenkään avain ei käänny lukossa eikä ovi aukea. Olen aivan totaalisen yksin.

Mutta en lannistu. Omistusasuntohaaveet kaatuivat ryminällä, eikä minulla ole nyt mahdollisuutta mihinkään muuhun, kuin kaikista halvimpaan luukkuun. Joskus elämässä käy niin. Se on epäreilua, mutta sille ei voi mitään. Uusi koti on uusi alku. Alku minun loppuelämän mittaisella polulla, joka toivon mukaan tulee olemaan vielä täynnä uusia ilon hetkiä.

Muuttopäivä neljä vuotta sitten

Ainiin, melkein unohdin! Torstaina menen ensimmäiseen asuntonäyttöön. Asunnossa on kiva keittiö, se on hyvällä paikalla ja ihan kohtuuhintainen. Peukut pystyyn, että saisin sen!

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Kaunista ja rumaa


Kävimme eilen Saarenmaan eteläkärjessä. Paikka oli ihan uskomattoman lumoava. Olimme paikalla vasta kymmenen aikaan illalla, joten siellä ei ollut ketään muita. Aurinko laski. Oli ihan mielettömän kaunista. Ja rauhallista.



Kotimatkalla saimme todistaa ehkä kauneinta auringonlaskua, mitä olen koskaan nähnyt.

Koko eilisillan päässäni pyöri yksi ajatus. Miten maailmassa, joka on näin kaunis, voi tapahtua niin paljon pahaa? Miten kaikki tämä kauneus voi mahtua samalle maapallolle pahuuden ja rumuuden kanssa? Miten voi olla mahdollista, että maapallolla on näin liikuttavan kaunis ja rauhallinen kolkka, mutta minun poikaystäväni on kuollut?

Aamulla uutiset luettuani ajatus pyöri päässäni entistä enemmän. Nizzan terrori-isku aiheutti kylmiä väreitä. Kyllä on karua tämä ihmiselämä. Koskaan ei tiedä, mikä hengenveto jää viimeiseksi. Sairaus voi viedä, rekka ajaa päälle tai aalto hukuttaa alleen. Mistään muusta ei ole takuita, kuin tästä hetkestä. Mitään muuta ei loppujen lopuksi ole.

Mutta ehkäpä kauneutta ei osaa nähdä, ellei ole ensin nähnyt todellista rumuutta. Pieniä onnenhetkiä ei osaa arvostaa, ellei ole ensin käynyt pohjalla. Ja pienet onnenhetkethän lopulta tekevät elämän. Pieniä onnenhetkiä ovat autio ranta. Onnistunut valokuva. Halaus. Hymy. Tuulenvire. Aaltojen silottamat kivet. Hyvä biisi. Illat. Aamut. Ystävälliset tarjoilijat. Suloiset vanhat pariskunnat. Ja metsätiellä auton eteen juossut valtava villisika (ei ole muuten sydänkohtaus ollut yhtä lähellä hetkeen!)


tiistai 12. heinäkuuta 2016

Unta

Näin viime yönä hänestä unta. En olekaan nähnyt tosi pitkään aikaan. Unessa N näytti ihan samalta, kuin aina ennenkin. Ihan itseltään. Ainoastaan hiukset olivat pidemmät. Ehkäpä ne nyt olisivatkin pidemmät, jos N eläisi.

Yleensä häneen liittyvissä unissa hän on poissa. Ymmärrän jo unta nähdessäni, ettei se ole totta, eikä hän ole todellinen. Tai hän on unessa jotenkin minun tavoittamattomissani. Tämä uni oli erilainen. Tässä juttelin hänen kanssaan ja sain halata. Hän oli siinä. Hän katsoi minua silmiin.

Jokainen voi kuvitella, millaista on herätä tuollaisesta unesta. Se on helvettiä. Tänään oli aamu, kun en olisi välttämättä halunnut avata silmiä. Välillä totuuden kohtaaminen tuntuu aivan liian sietämättömältä. Vaan minkäs teet. Jokaisen päivän ja yön yli on mentävä. Mentävä kohti jotakin parempaa ja helpompaa, vaikka välillä tuntuu, ettei sellaista ikinä tule. Muuttuuko elämä koskaan tämän helpommaksi? Toivottavasti kyllä, sillä tuskan täyttämä elämä ei ole elämää ollenkaan.

Unia olisi kiva nähdä, jos niistä ei tarvitsisi herätä. Tai jos se herääminen olisi edes hieman vähemmän tuskallista. Unet ovat mielikuvitukseni lisäksi ainoa paikka, jossa saan olla hänen kanssaan. Tavallaan se on kiva ajatus. Viettää unessa aikaa hänen kanssaan, koskea ja kuulla hänen äänensä. En saa häntä enää koskaan sen elävämpänä, kuin unessa. Ja se on käsittämätön ajatus. Vielä melkein viiden kuukauden jälkeenkin on käsittämätön ajatus, ettei hän enää elä. Ei. Enää. Elä. Eihän se voi olla mahdollista. Vastahan hänen sydämensä löi kiivaasti, hän hengitti tätä samaa ilmaa kuin minäkin, ja oli enemmän elossa kuin ikinä. Hänellä oli niin paljon haaveita, hän oli aina menossa ja aina tapaamassa ystäviä. Ja yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, sitä ei mukamas enää ole. Viisi kuukautta ei toden totta ole riittävä aika sen asian tajuamiseen. En tiedä, onko yksi elämäkään riittävä aika. Voi olla, etten ikinä koskaan sisäistä tätä.


sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Terveisiä Latviasta

Muutama päivä lomaa takana täällä. Ai että, minä nautin. Ihanaa olla pois kotoa. Tekee niin hyvää irrottautua kaikesta siitä, mikä kotona odottaa. Tai ei odota.

Vanhemmillani on jo vuosia ollut tapana reissata Virossa ja Latviassa kesäisin. Minäkin olen ollut monta kertaa mukana. Ensimmäistä kertaa lähdin mukaan sinä kesänä, kun olimme N:n kanssa tavanneet. Näihin reissuihin liittyy aina tietyllä tavalla ikävä. Kun se toinen on odottanut kotona, ja itse on kuitenkin aina odottanut kotiinpaluuta. On odottanut sitä, että näkee toisen. Tälläkin kertaa tähän reissuun liittyy ikävä. Hyvin erilainen ikävä tosin, kuin aiemmin. Tavallaan ikävöi kotiin, mutta ei sitten kuitenkaan, koska ei kotona ole mitään. Hassua, kun ei tarvitse ikävöidä kotiin samanlailla, kuin aiemmin. Voi vain nauttia lomasta ja reissusta ja kaikesta, eikä ole kiire tai ikävä mihinkään. Ikävä tietysti on, mutta siihen en löydä helpotusta kotoa. Enkä mistään muualtakaan.

Latvia on mukava paikka. Yövymme Jurmalassa, mutta olemme käyneet myös Riiassa. Latvia on jännä sekoitus uutta ja vanhaa. Suomalaisena sitä on aivan ihmeissään, miten näin rähjäisissä ja vanhoissa taloissa voi asua! Minun näkökulmastani nämä mörskät ovat asuinkelvottomia. Mutta siitä juuri huomaa, miten hyvään on tottunut. Miten paljon sitä vaatii. Vaikka välillä ajattelee, ettei minulla ole mitään ja menetin kaiken, ei se ole totta. Minullahan on vaikka mitä. Olen jokatapauksessa onnekas.

Rumien talojen lisäksi Latviassa on todella kuumia miesmyyjiä ruoka- ja vaatekaupoissa! Huhhuh, miksei Suomessa ole? Jurmalassa on upea hiekkaranta ja säätkin ovat suosineet meitä. Olemme käyneet eläintarhassa ja shoppailleet. Ja nauraneet äidin kanssa ihan hillittömästi tyhmille vitseille. Tämä on juuri sitä, minkä tarpeessa olin.

Huomenna ajamme Viroon ja jatkamme lomaa Pärnussa. Onneksi kotiinpaluuseen on vielä aikaa. Täällä on hyvä. Täällä jokainen kadunkulma ei huuda hänen nimeään ja yhteisiä muistoja.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Vuosipäivä

Tänään, 7.7, on minun ja N:n vuosipäivä. Tänään tulisi täyteen taas yksi vuosi seurustelua lisää. Mutta minä vietän sitä nyt yksinäni. Surullista.

Muistan, kun N kysyi minulta, seurustellaanko. "Mitä sä oot mieltä: saisinks mä kutsua sua mun tyttöystäväks?" Se kysymys tuli hieman ujosti ja arastellen. Ja minä olin maailman onnellisin tyttö. Olimme juuri viettäneet iltaa N:n kavereiden kanssa, ja olimme tulleet N:n luo yöksi. Makasimme keskellä yötä peiton alla ja ennen nukkumaanmenoa hän kysyi sen. Siitä lähtien hän sai kutsua minua tyttöystäväkseen, myöhemmin avovaimoksi ja kihlatuksi.

Olisimme menneet naimisiin 7.7.2018. "Ai miksei 2017, se sointuu päivämäärään paremmin?" ovat ihmiset usein kysyneet. No koska vuonna 2018 tuo päivämäärä on lauantai. Jo hyvin aikaisessa vaiheessa suhdettamme juttelimme vitsillä, että menisimme naimisiin 7.7, koska se on niin hyvä päivämäärä. Ja samalla vuosipäivä. Selvitimme jo ensimmäisenä seurusteluvuotenamme kalenterista, minä vuonna se päivä sattuu lauantaille. Ja sitten, kun häiden miettiminen oikeasti tuli ajankohtaiseksi, tuntui tuo kauan mielessä ollut päiväys hyvältä edelleen. Mitä ihmettä minä teen, kun 7.7.2018 koittaa? Sen piti olla minun hääpäiväni. Joudun viettämään senkin ilman häntä. Joudun viettämään kaikki loppuelämäni päivät ilman häntä. 

Minun oma pieni perinteeni. Haudalla käydessäni kirjoitan viestin hautakynttilään. Silloin N:n perhekin näkee, milloin olen käynyt moikkaamassa. Tämä on nyt minun ja N:n oma juttu. Mehän jätimme usein toisillemme pieniä lappusia luettavaksi ympäri asuntoa. Nyt jatkan samaa. Vien N:lle rakkausviestejä luettavaksi edelleen 

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Kesäkiireitä

Heinäkuu tulee varmaan olemaan melko hiljaista aikaa täällä blogissa. Lähden ylihuomenna reiluksi viikoksi Latviaan ja Viroon perheeni kanssa. Sen jälkeen on minulla vielä vähän lomaa jäljellä, ja aion käydä mummolassa ja muuta pientä. Nämä reissut ovatkin sitten varmaan viimeisiä vähään aikaan. Syksyllä jatkuu opiskelu ja työt. Ja mihin minä yksin edes lähtisin. Meillä oli aina syksyisin tapana käydä N:n kanssa etelänmatkalla, mutta tänä syksynä ei ole tiedossa minkäänlaista lomaa. Täytyy nauttia kesästä mahdollisimman paljon siis.

Viimepäivinä olen nähnyt kavereitani. Ja viikonloppuna olin työkavereideni kanssa laivalla. Voi jestas, miten hauska reissu oli! Nyt on taas naurettu varastoon pitkäksi aikaa. Mikä onni on omistaa tuollaisia ystäviä! Mikä onni on, että saan kutsua työkavereitani ystävikseni. Se ei ole itsestäänselvää. Mutta se on ihan parasta. On ihan parasta, kun ystävien kanssa saa tehdä töitä, mutta sen lisäksi nauraa kippurassa ja heti perään itkeä. Tanssia yökerhossa tai istua jonkun kotisohvalla keskellä yötä puimassa elämää. Maailman parasta.

Syksyä kohti mentäessä tämä blogi muodostuu minulle varmaan entistä tärkeämmäksi. Syksy tuo tullessaan niin paljon uutta. Muutto yksin pois kotikaupungistani, vertaistukiryhmän aloitus, yksinäiset pimeät illat. Tulen tarvitsemaan tätä blogia silloin. Tämä blogi oli minulle hirmuisen tärkeä alkuvaiheessa, kun mitään muuta ei oikeastaan ollut. Tämä oli henkireikä. Ja henkireikää tulen tarvitsemaan syksylläkin.

Selailin tänään vuokra-asuntojen ilmoituksia. Vaikka yksin muuttaminen pelottaa, odotan sitä jo kuitenkin. Odotan kaikkea muutakin, mitä elämällä on tarjottavana. Pakkohan minullekin on tapahtua jotakin hienoa! N:n kuolema tosin opetti sen, etten odota kuuta taivaalta. Kaiken ei elämässä tarvitse olla täydellistä. En tarvitse kaikista hienointa kotia, parhainta palkkaa ja upeita luksuslomia. Tavallinen elämä riittää. Onnellisuus riittää, ja onni on pieniä asioita sekä rakkaita ihmisiä. Pitäisi muistaa, ettei aina tarvitse tavoitella parempaa, isompaa ja hienompaa. Tyydy siihen, mitä sinulla on nyt. Voit menettää sen kaiken huomenna. Ja arvostat kaikkea omistamaasi vasta, kun menetät sen. Tee muutos, ja arvosta sitä kaikkea jo nyt. Koska sinä omistat ihan valtavan paljon, ihan varmasti.

Arvokkain asia, mitä koskaan olen omistanut.