Muistan tasan vuosi sitten, kun selailin puhelimestani vuoden 2021 aikana otettuja kuvia, ja totesin niitä olevan hirvittävän vähän. Vuosi oli koostunut lähinnä töistä ja koronasta. Toivoin silloin, että tämä tuleva vuosi pitäisi sisällään vähän jotain muutakin. Tässä vaiheessa voin todeta ihan saman kuin vuosi sitten: kuvia on puhelimessani edelleen todella vähän. Tänä vuonna se tosin ei johdu siitä, etten olisi tehnyt mitään, vaan siitä, että olen tehnyt valtavan paljon, mutta elänyt hetkessä, jolloin kuvien ottaminen on jäänyt ihan toissijaiseksi.
Minulle tämän vuoden teema on selkeästi ollut livemusiikki. En edes jaksa laskea, kuinka monilla festareilla, konserteissa ja keikoilla olen vuoden aikana käynyt. Onpahan ollut hauskaa. Sitten on ollut reissuja maailmalla ja Suomessa. Keväällä kävin Teneriffalla ja yhdellä risteilylläkin pääsin käymään vuoden aikana. Takana on myös kahdet tanssikilpailut, jotka ovat olleet ehkä niitä kaikista jännittävimpiä hetkiä. Ennen kisasuoritusta on melkein jopa huono olo siitä jännittämisestä, ja aina mietin, miksi ihmeessä teen tämän itselleni vapaaehtoisesti. Mutta on se vaan samaan aikaan niiiin siistiä. Se fiilis, kun pääsee haastamaan itseään ja ylittämään itsensä, on loppujen lopuksi ihan mahtava. Ihanaa, että se palkittiin kevään kisoissa kultamitalilla. Ja onpa tänä vuonna juhlittukin. Häitä, polttareita, babyshowereita, kesäjuhlia, synttäreitä. Ainiin, ja muutinhan minä alkuvuodesta ostamaani asuntoon!
Silti kaikista paras juttu on hän. En ikipäivänä olisi uskonut, että tämä on se vuosi, kun näin käy. Että tänä jouluna istun myös toisen perheen joulupöydässä. En voi sanoa, että hän olisi tullut elämääni täysin yllättäen, sillä olemmehan tavanneet Tinderissä. Olen siis ihan tarkoituksella etsinyt kumppania. Mutta täytyy sanoa, että lähdin tapaamaan häntä ihan takki auki. En laittanut häneen tai tapaamiseemme minkäänlaisia odotuksia tai toiveita. Olimme viestitelleet muutaman päivän ja hän vaikutti kivalta, juttu luisti hyvin. Mutta silti hän oli monella tapaa sellainen, jollaista en ikinä kuvitellut kumppanikseni. En edes tiedä, miksi lähdin tapaamaan häntä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä arempi olen käymään treffeillä. Jännitän niitä aina niin paljon, että ihmisestä täytyy tulla todella hyvä fiilis ennakkoon, jotta olisin valmis kärsimään sen jännityksen ja lähtemään treffeille. Nyt uskaltauduin lähtemään, vaikka olinkin vähän epävarma. Mikään ei ennakoinut, että tämä ihminen tulee elämääni pysyvästi. Mikään ei ennakoinut, että tämä on se ihminen, jota olen etsinyt.
Muutaman tapaamisen jälkeen olin jo ihastunut.
Hän pääsi kuin pääsikin yllättämään. Hän olikin jotain, mitä en olisi ikinä arvannut.
Palasimme alkuviikosta junalla kotiin hänen vanhempiensa luota joulunvietosta. Neljän tunnin ja kolmenkymmenenneljän minuutin junamatka on ajatuksena aika puuduttava, mutta hänen kanssaan sekin meni kuin siivillä. Junamatka, tai ehkä oikeastaan koko tämä vuosi, tiivistyi hetkeen, kun kesken matkaa pidin silmiä kiinni ja olin nukahtamisen rajamailla, ja tunsin, kun hän alkoi piirtää sormellaan kirjaimia reiteeni. Sain kiinni vasta puolesta välistä lausetta, joten pyysin häntä kirjoittamaan saman uudestaan. Ihan vaan, jotta voisin olla varma. Ja niin hän kirjain kerrallaan kirjoitti reiteeni maailman ihanimman lauseen:
"Rakastan sinuu".
Olen äärettömän kiitollinen koko tästä vuodesta. Niin niin järjettömän kiitollinen ja onnellinen.
