lauantai 30. joulukuuta 2017

Sairaan siisti 2017

Eletään vuoden viimeisiä päiviä. Tavallaan aika haikeaa. Otan ilolla vastaan uuden vuoden 2018, mutta samalla muistelen lämmöllä tätä mennyttä vuotta. Onpa ollut kertakaikkiaan aika ihana ja onnistunut vuosi.

Paljon matkoja. Vauhdikkaita risteilyjä Tallinnaan ja Tukholmaan ystävien kanssa. Paljon naurua ja liikaa juomia. Riemuloma Rodoksella tyttöporukalla. Ihan mahtava päätös raskaalle kouluvuodelle. Loikoilimme päivät rannalla ja illat biletimme baarikadulla. Ja sitten se ihana ihana Floridan matka perheeni kanssa. Aivan mielettömiä kohteita on siis tänä vuonna kertynyt listalle. Täytyy kyllä olla onnellinen, että oli opiskelijabudjetillakin mahdollisuus reissata näin paljon! Ja eritoten kiitollinen siitä, että on ollut ihanaa matkaseuraa. Sinkkuna reissukaverin löytäminen ei ole itsestäänselvää ja olenkin pelännyt, että N:n kuoleman jälkeen matkustelu loppuu kokonaan, kun ei ole seuraa. Onneksi olin väärässä.

Valmistuin koulusta. Tein hurjan työn koulun kanssa, vaikka viimeinen vuosi oli äärimmäisen rankka. Mutta minä tein sen! Se on ehkä kaikista hienoin juttu, mitä koskaan olen saanut aikaan.

Työasiat järjestyivät loppujen lopuksi ja olenkin tämän vuoden aikana työskennellyt useammassa kivassa firmassa. Keväällä irtisanouduin pitkäaikaisesta työpaikastani korukaupasta, kesällä tein vaatemyyjän hommia ja syksyllä löytyi onneksi työpaikka omalta alalta, mielenterveyskuntoutujien parista. Nyt tuntuu, että teen työtä, jolla on oikeasti merkitystä. Muutama kuukausi meni epätoivoisena etsiessä työpaikkaa, mutta lopulta kaikki järjestyi. Niin kuin asiat aina järjestyvät.

Muutin pois minun ja N:n kotikaupungista, koska ei vain enää tuntunut siltä, että haluaisin jäädä sinne. Ei siellä ollut minulle enää mitään. Jos ei löydä ainuttakaan syytä jäädä, on parempi lähteä. Mutkien kautta päädyin minulle ihan uuteen kaupunkiin asumaan. Tämä on tosin niin lähellä vanhempiani, ystäviäni ja kaikkea muuta tärkeää, että ei tunnu yksinäiseltä, vaikka ihan yksin tässä paikassa olenkin. Siistiä päästä aloittamaan uusi vuosi tässä uudessa kaupungissa. Uudet kadut, uudet lähikaupat ja uudet vastaantulijat kadulla. Sen tarpeessa taisin ollakin. 

Ja lisäksi aloitin autokoulun, laskettelin ekaa kertaa, sain rakkaan siskoni takaisin Amerikasta, mökkeilin tyttöjen kanssa, blogini saavutti 110 000 kävijää mikä on minulle aivan jumalaton määrä, kävin keväällä muutamissa viimeisissä opiskelijabileissä, otin tatuoinnin, leikkasin hiuksista puoli metriä pois, kävin muutamassa konsertissa ja tänään on vuorossa vuoden viimeinen, Vain elämää. Ja lisäksi olen ollut onnellinen suurimman osan ajasta tänä vuonna. Jos elämässä on näin paljon hyvää, miten edes voisi olla mitään muuta kuin onnellinen? Onhan minulla nyt ollut ihan sairaan siisti vuosi! Ihan tosi. Elämä kohtelee tosi hyvin juuri nyt.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Maailman surullisin näky

Kävimme joulupäivänä Keski-Suomessa isovanhempieni luona. Pappani on hyväkuntoinen ja asuu vielä kotona, mutta mummoni on jo vuosia asunut vanhainkodissa. Pappa kävi kesällä valmistujaisjuhlissani, mutta mummon olin nähnyt viimeksi vuosi sitten jouluna. Silloinkin hän oli jo täysin sänkypotilas, eikä kyennyt tekemään mitään itse. Hän kuitenkin ymmärsi puhetta ja puhui vielä itsekin muutamia lauseita.

Nyt hän ei ollut enää lainkaan tässä maailmassa. En tiedä nukkuiko hän vai oliko valveilla, kun menimme käymään hänen luonaan. Mummo on kuulemma nykyään aina silmät kiinni eikä hän reagoi oikeastaan mihinkään. Ei puhu eikä elehdi. Sitä oli suoraan sanottuna kamalaa katsoa. Minulla on vielä kaikki neljä isovanhempaa elossa, mutta ei ole kauaa. Tämä saattoi hyvinkin olla viimeinen kerta, kun näin mummoni.

Kaikista kamalinta oli katsoa pappaa siinä pienessä huoneessa. Kun astuimme sisään, hän otti hatun pois päästään, laski sen mummon sängyn viereiselle pöydälle ja otti mummoa kädestä. "Heippa, me tultiin kaikki tänne moikkaamaan sua. Lapsetkin on mukana." Hetken oli hiljaista ja sitten pappa kääntyi meihin päin ja sanoi: "Ei se enää oikein ymmärrä."

Sillä hetkellä minä meinasin hajota miljooniin osiin. Miten tuollaista voi katsoa kuivin silmin? Tuijotin katonrajaan vaaleankeltaisiin verhoihin ja yritin nieleskellä itkua johonkin kauemmas. Se oli surullisin näky, mitä olen hetkeen joutunut todistamaan. Vaikka ei pappa itse ollut mitenkään surullisen oloinen. Hänhän käy mummon luona joka ikinen päivä ja on nähnyt, kun mummo on hiljalleen mennyt heikompaan kuntoon. Kyllä hän siihen on tottunut ja sopeutunut. Minä en ollut. En ollut varautunut tällaiseen. Kyllähän minä toki tiesin, ettei mummo ole hyvässä kunnossa enää, mutten tajunnut papan näyttävän niin säälittävältä siinä sängyn vierellä.

Mahdoinko minä näyttää samalta, kun olin viimeistä kertaa N:n luona sanomassa hyvästejä? Toisaalta meidän tilanteemme ei ollut millään lailla luonnollinen. Vanhoilla ihmisillä tämä on täysin normaalia ja väistämätöntä. Meidän tilanteemme oli epäreilu ja kohtuuton. Siinä mummon sängyn vierellä muistin taas elävästi meidän hetkemme sairaalassa. Muistan, kun tulin sairaalaan N:n siskon ja veljen kyydillä ja heti perille päästyämme N:n äiti liittyi meidän seuraamme ja menimme yhdessä huoneeseen, jossa N oli. Makasi letkuissa täysin tiedottomana, mutta elävän näköisenä. Me kaikki itkimme. Hoitaja sanoi, että voi sitä ottaa kädestä kiinni, jolloin N:n äiti työnsi minua kohti sänkyä, kun en itse osannut tehdä mitään. Käsi oli lämmin, mutta ei puristanut takaisin. "Tunteeko se?" kysyi N:n sisko. "Tottakai se tuntee", vastasi N:n äiti, vaikka taisimme aavistaa koko porukka, ettei hän ollut enää täällä.

Minä ehdin käydä N:n sängyn vierellä vuorokauden. Sitten kaikki oli ohitse. Pappa on tehnyt tätä samaa jo vuosia. Mennyt joka päivä katsomaan. Viimeisen vuoden ajan jutellut ja silittänyt poskea ilman mitään vastausta tai reagointia. Ja silti mennyt, aina vaan.

Sitä se rakkaus on. Viimeiseen asti vierellä seisomista. Ja viiltävää kipua, tuskaista ikävää.

lauantai 23. joulukuuta 2017

Toinen joulu yksin

Viestittelin N:n äidin kanssa tällä viikolla. Hän kyseli kuulumisiani ja joulunviettosuunnitelmiani ja kirjoitin, että ihanaa kun on joulu ja pääsee perheen luokse ja olemme sisarusteni kanssa piiiitkästä aikaa kaikki samassa paikassa. Sitten pyyhin lauseen pois ja muotoilin sen jotenkin toisin. En minä voi sanoa N:n äidille noin, en kerta kaikkiaan voi. N:n perheessä ei enää koskaan tule hetkeä, jolloin kaikki sisarukset saavat viettää aikaa saman katon alla. N:n perheessä joulu tulee varmasti olemaan aina surullista aikaa ja N:n äiti sanoikin, ettei joulu tule heidän kotiinsa enää koskaan. En minä voi silloin riemuita siitä, että meilläpä on kaikki ihanat sukulaiset paikalla. En millään voi tehdä niin, en halua varta vasten aiheuttaa pahaa mieltä, kun voin yhtä hyvin sanoa asian jollakin muulla tavalla.

Mutta sanon sen nyt täällä. Odotan joulussa kaikista eniten sitä, että minä ja kolme sisarustani olemme vihdoin taas samassa paikassa samaan aikaan. Näitä hetkiä on harvoin ja tiedän, että vanhemmiten niitä tulee entistä vähemmän. Elämä vie eri kaupunkeihin ja maihin. Viime joulu oli minulle tosi haikea, koska se oli ensimmäinen jouluni N:n kuoleman jälkeen ja siskoni oli vaihdossa toisella puolella maapalloa. N ei tule enää koskaan takaisin, mutta onneksi sisko tuli. Tämän vuotinen joulu tuntuu huomattavasti helpommalta. Suru on hiipinyt mieleen oikeastaan vain silloin, kun olen kuunnellut kavereiden puhuvan yhteisistä joulusuunnitelmista ja lahjojen ostamisesta. Mielellään minäkin viettäisin sellaisen joulun ja pyörisin kaupoilla miettimässä lahjoja hänelle. Mutta ehkä tämäkin täytyy vaan yrittää kääntää positiiviseksi ja ajatella, että onpa helppoa ja lompakolle mukavaa, kun yhden henkilön lahjat jäävät ostamatta.

Olen kyllä tosi onnellinen siitä, mitä minulla on. Olen kiitollinen työpaikasta, mutta myös onnellinen siitä, että joulunpyhinä minulla on neljä vapaapäivää. Kiitollinen perheestä ja isovanhemmista ja siitä, kuinka suuren panostuksen he tekevät onnistuneen joulun eteen. Kiitollinen siitä, että olen terve ja elossa. Että saan nähdä tämänkin joulun.

Haluaisin jo mennä nukkumaan, jotta huominen tulisi nopeammin. Olen jostain syystä odottanut joulua tänä vuonna tosi paljon. En pääse huomenna käymään N:n haudalla, mikä vähän harmittaa, koska kyllähän siellä jouluna pitäisi käydä. Mutta sytytän hänelle kynttilän joulukirkossa. Perheemme ei ole mitenkään erityisen uskonnollinen, mutta joulukirkko on ollut perinne jo pitkään. Ja minun omaksi perinteeksi on tullut se, että jokaisella kirkossa käynnillä käyn sytyttämässä oman kynttilän suureen kynttilänjalkaan. Käsittämättömän surullista, että joudun tekemään niin. Mutta siten N:n on edes hieman läsnä tärkeissä hetkissä. 

tiistai 19. joulukuuta 2017

Elämää suurempi kiitos

"Mun mielestä on ihanaa, että N:n kuolema ei muuttanut sua".

Ystäväni sanoi minulle näin jokin aika sitten, kun olimme viettämässä iltaa kaveriporukalla. Ja minusta se oli ihanasti sanottu. Vaikka tottakai se muutti minua. Muutti ihan lopullisesti ja muutti enemmän kuin mikään muu kokemus on koskaan tehnyt, mutta ymmärrän mitä ystäväni tarkoitti. Olen edelleen se sama spontaani S, kuin aina ennenkin. Se ei muuttanut naurua, huonoja vitsejä, liian vahvoja drinkkejä, heilumista tanssilattialla ja valomerkkiin asti bailaamista. Se ei vienyt niitä pois. Koska sekin voisi olla vaihtoehto. Että olisin masentunut vuosiksi ja lakannut pitämästä yhteyttä kavereihin. Nähnyt heitä korkeintaan kahvikupin äärellä ja unohtanut, miten pidetään hauskaa.

En antanut sen tapahtua. Olen käynyt N:n kuoleman jälkeen paljon ulkona. Varmasti enemmän, kuin N:n vielä eläessä. Aiemmin mietin paljonkin, mitä ihmiset ajattelevat ja onko se väärin. Aika nopeasti kuitenkin tulin siihen tulokseen, että mikä tahansa viekään minua eteenpäin, on hyväksi ja on oikein. Ihan sama mitä muut sanovat. Voin ottaa neuvoja vastaan ainoastaan sellaiselta henkilöltä, joka on itse kokenut tämän saman. En keltään muulta.

Olen kyllä ystävilleni koko elämäni velkaa siitä hyvästä, että he eivät ole jättäneet minua. N:n kuoleman jälkeisenä kesänä kävin kahden tyttökaverini kanssa seitsemänä viikonloppuna peräkkäin juhlimassa. Ja välillä viikollakin. Enkä oikeastaan ole edes varma, oliko se juhlimista vai murheiden pakenemista, mutta hyvää se teki. Onneksi sain kokea sen kesän. Ja onneksi olen saanut kokea kaikki muut risteilyt, reissut ja bileet. Eikä pidä unohtaa niitäkään kertoja, kun olen saanut vain jutella ystävien kanssa ilman sitä siideritölkkiä kädessä. Ne ovat olleet ihan yhtä tärkeitä hetkiä. Olen miettinyt, että haluaisin järjestää ystävilleni jonkin illanvieton tai jotakin muuta kiitoksena kaikesta tästä, kiitoksena tästä vuodesta ja kymmenestä kuukaudesta. Pelkkä "kiitos" tuntuu liian vähältä. He ansaitsisivat niin paljon enemmän.

Ystäväni kommentti oli minulle muistutus siitä, että vaikka minä olen kiitollinen ystävistäni ja heidän tuestaan, ovat myös kaverini onnellisia, että olen tässä. Ettei minun olemassaoloni ja jaksamiseni ole heille merkityksetöntä. Välillä tuntuu, että kavereilla on niin paljon kaikkea sisältöä elämässään; täytyy suunnitella lomamatkaa poikaystävän kanssa ja miettiä, millaisesta joululahjasta se kumppani tykkäisi ja millaiset lattiat rempataan uuteen kotiin. Mutta heillä kuitenkin on aikaa minulle! He ovat valmiita järjestämään minulle aikaa. Siitä olen valtavan kiitollinen. Voin sanoa ihan sataprosenttisen varmasti, etten olisi tässä ilman sitä joukkoa, joka minun takanani seisoo, tanssii pilkkuun asti baarissa ja itkee kanssani silloin kun itkettää.

N:n kuolema muutti ja vei mukanaan monia asioita. Mutta ei kahta: sitä iloa mikä minussa on ja ystävieni suhtautumista minuun. Jo pelkästään niillä olen päässyt ihan helkkarin pitkälle.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Poikkeuksellisen miehen kaipuu

Olen ensimmäistä yötä uudessa kodissani. Ei väsytä. Kello herättää aamulla 5.30 eikä väsytä lainkaan. Toivottavasti viihdyn täällä. Toivon, että täällä tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Kodilta.

N tuli taas mieleeni, kun purin tavaroitani. Minulla on yksi pieni kassillinen muistoja hänestä. Muutamia vaatteita, koruja, kelloja, hajuvesiä ja muita häneen liittyviä juttuja. Vaikka tiedän täsmälleen mitä kassi pitää sisällään, oli minun pakko tutkia sen sisältö tänään. Istuin eteiseni lattialla ja kävin läpi jokaisen esineen. Itku tuli. Minun ei pitäisi asua yksinäni tässä pikkuisessa vuokrayksiössä. Meidän piti ostaa asunto! Minulla pitäisi nyt olla jokin kiva rivitalonpätkä, oma piha ja sauna. Ja minulla pitäisi olla N. En voinut pari vuotta sitten kuvitellakaan, että joudun vielä joskus asua yksin. Mitä jos en enää koskaan löydä ketään?

N oli poikkeuksellisen hyvä. Poikkeuksellinen mies. N oli mies, joka vapaaehtoisesti ja pyytämättä teki ruoan ja siivosi kodin minun ollessa iltavuorossa. Kun astuin kotiovesta sisään, N hääräsi keittiössä kattiloiden ja patojen äärellä, tiskit oli hoidettu ja likaiset vaatteet kerätty pyykkikoriin, kaikki meidän yhteiset televisio-ohjelmat oli laitettu tallennukseen. 

"Moi rakas, oliko kiva työpäivä? Sä varmaan haluut käydä suihkussa heti, mee sä vaan sinne niin mä laitan tän ruoan valmiiksi ja sit katotaan Salkkarit ja syödään".

Tajuan vasta nyt, kuinka onnekas ja etuoikeutettu olin.

Ja tajuan myös, etten saa vastaavaa enää koskaan. En tokikaan edes etsi mitään kopiota hänestä, mutta olisi vain niin ihanaa saada yhtä hyvää kohtelua osakseen. Ehkä eniten pelkään, että jään yksin. Toiseksi eniten pelkään, että löydän jonkun ihan ok:n tyypin, mutta hänen kanssaan mietin, että N olisi ollut parempi. En halua tyytyä kehenkään. Mutta jos kerran oli jo täydellinen, miten siitä voi laittaa paremmaksi?

En ole pitkään aikaan tapaillut ketään. Yhdessä vaiheessa kävin treffeillä useammin ja pyörin aktiivisesti Tinderissä. Juttelin ihmisten kanssa ja näinkin heitä. Nyt en ole pitkään aikaan tehnyt niin. Siihen on kasvanut jokin kynnys. Ehkä en jaksa tai uskalla edes yrittää, kun pelkään pettyväni kuitenkin. Tavallaan olen jo luovuttanut valmiiksi. Kukaan ei halua minua ja minä en halua ketään. Ja samaan aikaan haluan kenet tahansa.

Koska oikeasti olisi niin kiva mennä nukkumaan jonkun viereen tänä iltana.

torstai 30. marraskuuta 2017

Kaikki järjestyy

Siitä on iäisyys, kun olen kirjoitellut viimeksi. Syksy on mennyt valtavan nopeasti. En voi uskoa, että pian on taas joulu! Toinen jouluni yksin. Tuntuu oudolta, että N:n kuolemasta on jo mukamas pian kaksi vuotta. Olen nyt ollut yksin puolet siitä ajasta, kuinka kauan meidän suhteemme kesti. En voi ymmärtää, että siitä ihan tosi on jo niin kauan. Aina ei tunnu siltä. Tai sekin vähän riippuu päivästä.

Viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut paljon. Kävimme tyttökavereiden kanssa risteilyllä ja koulukavereiden kanssa viettämässä yhden tupaantuliaisia toisessa kaupungissa. Ja minä olen saanut työpaikan. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen jotakin muuta kuin myyjä. Olen ohjaaja mielenterveyskuntoutujien asumisyksikössä. Se kuulostaa tärkeältä ja siltä, kuin oikeasti olisin jotakin. Sain sopimuksen vuoden loppuun ja olen ehtinyt olla uudessa työpaikassa nyt kolme viikkoa.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet jotenkin poikkeuksellisen hyviä. On ollut tosi onnekas olo. Sellainen, että kaikki vielä järjestyy. Ensinnäkin, onnistuin saamaan minulle ja siskolleni liput Cheekin viimeiselle keikalle. Liput myytiin loppuun alle minuutissa, enkä voi uskoa, että minä sain omani. Minä, jolla on maailman surkein onni ja tuuri ihan kaikessa. Toiseksi, minulle soitettiin viime viikolla kesken työpäivän ja tarjottiin jatkoa nykyisen työpaikkani toisessa toimipisteessä. Hyvä etten ruvennut itkemään sillä sekunnilla. Ei minulle voi tapahtua näin! Ties kuinka pitkään olen lähetellyt työhakemuksia ja anellut, että ottakaa nyt herranjestas joku minut töihin. Ja nyt minulle soitetaan ja sanotaan, että toivoisimme kovasti sinun jatkavan meillä. Että me haluamme sinut. Minut halutaan paikkaan, jota en edes hakenut. Se kieltämättä tuntui tällaisesta elämän potkimasta yksilöstä aika kivalta. Tuntuu niin onnekkaalta, että mietin taas, mitä kamalaa nurkan takana mahtaa odottaa.

Ehkä siellä ei odota mitään kamalaa. Ehkä kaikki ihan tosissaan järjestyy. Sain nimittäin tällä viikolla asunnon. Viikonloppuna minulla on vihdoin taas oma koti. Ihanaa päästä purkamaan omaisuus pahvilaatikoista kaappeihin ja oikeasti elää taas normaalia elämää. Tämä on tavallaan jälleen uusi alku. Muutan kaupunkiin, jossa en ole koskaan asunut. Mutta silti se on ihan vanhempieni naapurissa. Perheeni on vain kuuden minuutin junamatkan päässä. Asunto on ihan tavallinen yksiö, jossa on tilava keittiö ja samanlaiset tummat lattiat, kuin minun ja N:n yhteisessä kodissa oli. En ole varma, mahtuuko meidän vanha sohvamme asuntoon, mutta toisaalta tuntuu, että voin jo luopua siitä. Voin luopua meidän yhteisistä jutuista ja hommata tilalle asioita ja tavaroita, jotka ovat ihan vain minun. Eikä se tunnu enää pahalta. Olen ihan sinut sen kanssa, että minulla on nyt uusi, oma elämä.

Kunpa N näkisi tämän kaiken. Että minä pärjään ja elän. Tänään on N:n syntymäpäivä ja se tuntuu tosi haikealta. N täyttäisi 29 vuotta. On maailman suurin vääryys, ettei hän saanut nähdä tätä päivää, eikä mitään tuleviakaan syntymäpäiviään. Tuleekohan koskaan enää sellaista marraskuun viimeistä päivää, kun en miettisi N:n syntymäpäivää? Tuskin. Eikä kai tarvitsekaan tulla. Ei kai ole mitään väliä, kuinka usein häntä muistelen, jos osaan kuitenkin suunnata ajatukseni myös tulevaisuuteen. Ja osaanhan minä. En tiedä, mitä siellä on luvassa, mutta en voi muuta kuin luottaa.


tiistai 31. lokakuuta 2017

Kateudesta

Katselin muutama päivä sitten valokuvia tietokoneeltani. Törmäsin yhteen kuvaan, jossa olen yhdessä sisarusteni kanssa. Tajusin olevani kateellinen heille kaikille. Minun rakkaat sisarukseni, rakkaimmat ihmiset ikinä! Tunnen kateutta jopa heitä kohtaan, vaikka olen aina vilpittömästi iloinen heidän onnistumisistaan. Silti en voi olla miettimättä, kunpa minullakin menisi yhtä hyvin. Veljeni muutti toiselle puolelle Suomea päästessään yliopistoon ja pärjää opinnoissaan hyvin. Siskoni vietti unelmiensa vuoden Amerikassa ja palasi Suomeen opiskellakseen lukion loppuun ja hakeakseen sitten oikeustieteelliseen. Autokoulun opettaja kutsui siskoani luonnonoikuksi, koska hän on oppinut ajamaan ilmiömäisen nopeasti. Minulle ajo-ope suosittelee lisätunteja, jotta pääsen joskus inssin läpi. Toinen siskoni taas on harrastamansa lajin hallitseva Suomen mestari, Euroopan mestari ja koko maailman toiseksi paras. Että sillä lailla.

Suoraan sanoen välillä minua itkettää ja tunnen itseni luuseriksi. Minä olen meistä vanhin ja minusta vanhempieni pitäisi vähiten olla huolissaan. Mutta silti se olen minä, joka taidan meidän sisaruskatraastamme olla kaikista heikoimmassa tilanteessa. Minun tilanteessani ei ole mitään, mistä olla ylpeä. Sisarukseni saavuttavat koko ajan jotakin, josta vanhempamme voivat kertoa ylpeinä eteenpäin. Mitä sellaista minä olen tehnyt tai saanut aikaan? En mitään. En niin mitään. Tunnen olevani se esikoinen, jonka elämästä vanhemmat varmaan vaikenevat puhuessaan tuttujen kanssa. Kannattaa mieluummin kertoa pikkusisarusten saavutuksista, sillä niistä voi olla ylpeä. Minun tarinani saa ihmisissä aikaan vain sääliviä sanoja, eikä kukaan vanhempi halua kuulla sellaisia omasta lapsestaan. Parempi puhua niistä lapsista, jotka pärjäävät.

Sisarusteni lisäksi olen toki kateellinen suunnilleen jokaiselle ystävälleni. Olen kateellinen heille, joilla on korkeampi koulutus kuin minulla. Jotka lähtevät ulkomaanmatkoille poikaystäviensä kanssa. Joilla on parisuhde. Jotka suunnittelevat joululahjoja poikaystävilleen. Joilla on kiva oman alan työpaikka. Jotka menestyvät opinnoissaan. Jotka näyttävät upeilta. Jotka ovat hyviä jossakin. Joilla on kihlasormukset, hienot autot ja kauniit kodit. Joilla on mahdollisuus kaikkeen, mihin minulla ei tällä hetkellä ole. Olen ihan pirun kateellinen.

Kuuntelin yhtenä aamuna äitini ja isäni keskustelua, kun he luulivat olevansa kahden ja kaikkien muiden vielä nukkuvan. En voi sanoin kuvailla, kuinka paha mieli minulle tuli. He puhuivat, kuinka en ole oikeasti edes yrittänyt päästä mihinkään töihin ja saada elämääni järjestykseen ja että taidan haluta olla vaatemyyjä koko loppuelämäni. Jaa että en ole yrittänyt? Ihanko totta? Mitään muuta en ole tehnytkään viimeiseen vuoteen ja yhdeksään kuukauteen, kuin yrittänyt päästä eteenpäin ja pysyä pinnalla. Harmittaa, etteivät vanhemmat näe sitä vaivaa, jonka olen jo nähnyt ja matkaa, jonka olen jo kulkenut. Mutta ei kai se sitten ole niin iso asia...

Toisinaan sitä vaan toivoo, että olisipa joku toinen elämä. Edes parina päivänä viikossa. Edes välillä.

torstai 5. lokakuuta 2017

Erilaiset elämät

On kausia, kun mietin tosi usein, miksi elämäni meni näin. Ja mietin sitä, millaista elämä olisi, jos N vielä eläisi. Mietin, olisivatko yhteiset unelmamme toteutuneet ja mietin, tulenko koskaan enää löytämään ketään, kenen kanssa rakentaa uusia unelmia. Koska totta puhuakseni, en enää edes tiedä, mistä haaveilen. Minulla ei ole liiemmin unelmia tai suunnitelmia tulevaisuuteni varalle. En oikeastaan uskalla unelmoida ja vaikka uskaltaisinkin, en enää tiedä, mitkä unelmat ovat realistisia. Ehkä ajattelen, että parempi jättää haaveilut sikseen, etten taas kohtaa pettymyksiä.

Mutta on ollut kerta kaikkiaan musertavaa heittää hyvästit vanhoille unelmilleni. Ajattelin aina, että haluan mennä naimisiin ennen kuin täytän 30 vuotta. Hölmö juttu, mutta niin minä toivoin tapahtuvan. Nyt olen joutunut toteamaan itselleni, että niin ei luultavasti tule tapahtumaan. Muistan, kun mummini sanoi minulle ollessani ihan pieni, että hän toivoo elävänsä niin vanhaksi, että ehtii näkemään minun hääpäiväni. Olen jälleen joutunut toteamaan, että tämäkään ei todennäköisesti toteudu. Ystävät ympärillä ostavat asuntoja, menevät kihloihin ja saavat lapsia. Tekevät elämänsä suurimpia ja hienoimpia päätöksiä ja valintoja. Minun viikkoni suurin päätös on se, mitä ostan evääksi töihin.

Juttelin yhtenä päivänä työkaverini kanssa. Hän on minua useamman vuoden nuorempi tyttö, ja hän kertoi seurustelleensa poikaystävänsä kanssa kymmenen vuotta. Silmäni levisivät varmaan lautasen kokoisiksi. Kymmenen vuotta?!!? Oletteko alkaneet seurustella päiväkodissa?? Sitten hän kertoi, että he olivat poikaystävänsä kanssa ostaneet hiljattain asunnon ja remontoineet sen lattiasta kattoon. Kuuntelin selostusta pää pyörällä. Miten noin nuorella tytöllä voi olla jo kaikki? Miten elämät voivat mennä näin eri tavalla?

Keskustelun päätteeksi työkaverini kysyi: "Niin, seurusteletko sä?" En melkein edes tiennyt mitä sanoa. Olin niin hämmästynyt hänen elämästään, etten saanut sanaa suustani. Tunsin itseni taas joksikin pikkuruiseksi ja säälittäväksi. Kaiken tuon hienon päätteeksi jouduin toteamaan hänelle, etten minä edes seurustele. Eikä minulla ole omaa asuntoa vaan punkkaan vanhempieni nurkissa. Eikä minulla ole edes kunnollista työpaikkaa. En ole hetkeen hävennyt yhtä paljon. Oikeasti häpeän elämääni tällä hetkellä.

Mutta mitä työkaverini ei tiedä, on se, että kaiken tuon lisäksi olen leski. Se ehkä selittää joitakin asioita. Tai antaa anteeksi, että 26-vuotiaana elää näin. Siihen taustaan peilaten minulla menee ehkä ihan hyvin. Tai voisi mennä huonomminkin. Olisin voinut luovuttaa koulun kanssa ja maata vaan kotona nostaen joka ikistä tukea, mitä Kelasta ja sossusta saa. Mutta minä todella yritän. Kävin sen hemmetin koulun loppuun ja yritän saada elämäni taas raiteilleen.

Oli lähellä, etten minäkin saanut tuota kaikkea, mitä työkaverillani jo on. Pitkää parisuhdetta ja omistusasuntoa. Niin vaan ei ollut tarkoitettu, ainakaan vielä. Samaan aikaan on katkeraa ja ihanaa kuulla muilta ihmisiltä heidän onnellisia tarinoitaan. Ne muistuttavat kaikesta siitä, mitä minulla ei ole. Tuonkin tytön kertoessa silmät loistaen asunnostaan ja poikaystävästään huomasin ajattelevani, että kunpa elämä kohtelisi sinua hyvin. Kunpa et koskaan joutuisi luopumaan asioista, joita rakastat.

Keskustelun jälkeen olen miettinyt paljon erilaisia elämiä ja kohtaloita. Ja tajusin taas kerran, että jos minä olisin saanut N:n kanssa tuon kaiken, osaisinko olla siitä kiitollinen? Todennäköisesti en. Se olisi ollut minulle itsestään selvää. Jos N:n kuolemasta mitään "hyvää" on seurannut, on se todellakin se, että arvostan pienempiä asioita nykyään ja tajuan kaiken katoavaisuuden. Ei elämä ole mikään kilpailu. Kunpa itsekin muistaisin sen useammin.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Tyhjä asunto ja mieli

Viisi vuotta sitten, vuonna 2012 näinä päivinä muutin ensimmäistä kertaa pois kotikaupungistani. En ollut koskaan aiemmin asunut missään muualla, kuin siinä parin kilometrin säteellä. Kun tapasin N:n ja päätimme muuttaa yhteen, halusin ehdottomasti muuttaa hänen kotikaupunkiinsa. Olin nuori, kokematon ja innoissani. Odotin kaikkea sitä, mikä oli edessä. Odotin, että uusi kaupunki ja uudet tuulet muuttavat koko loppuelämäni. Niinhän ne tekivätkin. Kerroin muutosta vanhemmilleni vasta, kun olimme allekirjoittaneet vuokrasopimuksen. Olimme tunteneet N:n kanssa tuolloin vasta alle kolme kuukautta. Vanhempani eivät silti olleet huolissaan. Tai ehkä olivatkin, mutta eivät koskaan kyseenalaistaneet, varoitelleet tai estelleet. Olin ihan käsittämättömän luottavainen, että kaikki menee hyvin. Ehkä se johtui siitä, että olin niin nuori. Tai rakastunut. Olin molempia.

Tällä viikolla, tasan viisi vuotta myöhemmin, muutan siitä kaupungista pois. Uusi kaupunki ja uudet tuulet todella muuttivat koko loppuelämäni, mutta täysin eri tavalla, kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan. Muutan siitä kaupungista pois kaikki unelmat särjettyinä ja oikeastaan aika surullisena. Ei tämän pitänyt mennä näin. Vaikka viisi vuotta on toki pitkä aika nuoren ihmisen elämässä, tuntuu minusta, että olen todella vanhentunut ja kasvanut valovuosia enemmän. En ole enää lainkaan sama, kuin aiemmin. Toki olen näiden vuosien aikana muun muassa opiskellut itselleni uuden ammatin ja kasvanut sitäkin kautta, mutta kyllä kaikista suurin oppi on silti ollut, ettei mikään ole itsestäänselvää ja pysyvää. Ettei meillä ihan oikeasti ole mitään muuta kuin tämä hetki.

Katsoimme taannoin N:n äidin kanssa valokuvia N:n hautajaisten muistotilaisuudesta. Kuvat olivat aika karua katsottavaa. Joukko mustiinpukeutuneita, kalpeita ja ilmeettömiä ihmisiä. Ihmiset näyttivät kuvissa vain tyhjiltä kuorilta. Ja totesimme lähes yhteen ääneen, että kaikki kuvien henkilöt ovat vanhentuneet aivan valtavasti. Kuvien otosta oli vain puolitoista vuotta! Siinä ajassa olemme saaneet ilmeeseemme useita vuosia lisää. Näytin itsekin niin hirvittävän nuorelta tytöltä, hyvä jos tunnistin itseäni. Olen aina näyttänyt itseni ja muidenkin mielestä ikäistäni nuoremmalta. Enää en koe niin. Kun katson itseäni peilistä, näen pikemminkin vanhemmat kasvot, kuin 26-vuotiaan. Ehkä tämän kokemuksen takia en ajattele olevani mikään nuori tyttö enää. Kun ei tällainen kokemus kuulu nuorelle tytölle. En oikein osaa lokeroida mikä minä olen. Osa ajatuksistani on yhä kuin teinitytöllä enkä edelleenkään osaa hoitaa veroilmoituksia sun muita aikuisten juttuja ilman apua, mutta osa ajatuksistani on kuin eläkeläisellä. Sellainen pieni identiteettikriisi.

Muutto on saanut selvästi ajatukseni taas tähän. N on ollut mielessäni useammin, kuin normaalisti. Nyt se kaikki sitten todella on ohi. Kaikki huonekaluni on jo kannettu pois. Asunto on tyhjä. Niin kuin on mielikin. Huomenna menemme vanhempieni kanssa vielä siivoamaan asunnon ja sitten se on siinä. Sitten elämä N:n kotikaupungissa oli siinä. Haluan käydä huomenna vielä haudalla. Minulla on sellainen tunne, kuin menisin sinne viimeistä kertaa. Vaikka en takuulla mene, aion yhä käydä siellä vaikka matka onkin jatkossa pidempi eikä käyntejä tulisi vuodessa yhtä paljon. Mutta tunne pääni sisällä on silti sellainen, kuin tämä olisi viimeinen kerta. Tosi hassua ja omituista. Lähden hänen luotaan viimeistä kertaa toistamiseen.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Toivon sulle niin paljon hyvää

Eilen oli minun syntymäpäiväni. Täytin 26 vuotta. Tämä oli jo toinen syntymäpäivä, jonka vietin yksin. Tai en kai voi sanoa viettäneeni sitä yksin, kun aamupäivällä kävin shoppailureissulla vanhempien kanssa, sitten näin ystävääni kahvilassa ja loppuilta meni siskojen kanssa lentopallo-ottelussa. Mutta N ei ollut minun kanssani. Ja on tosi outoa, miten aika menee näin nopeasti. Minä olin 24-vuotias, kun N kuoli! Olin tosi nuori. Ei niin nuoren kuulu saada tällaista taakkaa.

Tavallaan ahdistaa tulla koko ajan vanhemmaksi, kun elämä ottaa vaan jatkuvasti takapakkia. Eihän tämä tilanne ole millään tavalla normaali 26-vuotiaalle ihmiselle. Teen osa-aikaista työtä vaatekaupassa, ja oman alan työpaikan saaminen tuntuu lähinnä mahdottomuudelta, kun minulla ei ole kyseiseltä alalta päivääkään työkokemusta. Olen muuttamassa jälleen kerran takaisin vanhempieni luokse. Parisuhteesta ei tietoakaan. En tiedä, miten ajauduin tähän. En todellakaan suunnitellut elämääni näin. Minun piti 26-vuotiaana elää ihan erilaista elämää.

Mutta voisi minulla mennä huonomminkin. Istuin eilen junassa ja konduktöörit tulivat tarkastamaan liput. Samassa vaunussa istui tyttö, jolla ei ollut lippua. Puheesta päätellen hän oli kännissä keskellä päivää ja vaatteetkin olivat likaiset. Tyttö aneli, että saisi jatkaa matkaa, kun hänellä ei ole yhtään rahaa ostaa lippua. Tytön jäädessä junasta pois tajusin, että minähän olin tuon kanssa samalla luokalla kymmenen vuotta sitten. Tyttö jäi asemalle kaivamaan tupakka-askia laukustaan ja minä jatkoin junalla matkaa. Silloin tajusin, että voisi mennä huonomminkin. Onneksi minä en koskaan ole antanut itseni lipua tuohon. Vaikka kuinka olisi tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa tämän elämän kanssa, olen silti huolehtinut koulusta ja töistä ja yrittänyt nähdä aina vähän pidemmälle. Ja aina olen jaksanut uskoa parempaan huomiseen.

Minun täytyy pitää itsestäni huolta. Minun täytyy hoitaa asiani kuntoon. Tällä viikolla aion kirjoittaa CV:ni ja työhakemukseni alusta alkaen uudelleen ja yritän saada niistä niin houkuttelevat, että minut kutsuttaisiin edes johonkin työhaastatteluun. Aion hakea kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiinkin työpaikkoihin. Soitin yhdelle välittäjälle huippupaikalla sijaitsevasta asunnosta, mutta se oli jo ehtinyt mennä. Mutta en lannistu. Soitan seuraavalle. Aion saada tämän elämän jonkinlaiseen järjestykseen.


Herättyäni tänä aamuna oli puhelimessani tämä viesti N:n siskolta. Tajusin, että kaikki läheiseni toivovat minulle vain hyvää. Minun täytyy toivoa sitä itsellenikin. Välillä harmittelen sitä, miten asiat lähtivät syöksykierteeseen N:n kuoleman jälkeen. Jos hän eläisi, olisimme ostaneet oman asunnon ja suunnittelisimme häitä ensi kesälle. Ajattelen liian usein, että kaikki epäonnistumiseni johtuvat siitä. Että sen takia muutan vanhemmilleni, sen takia en ole kunnon töissä, sen takia valmistuin huonoilla arvosanoilla... Mutta minä olen jo 26-vuotias ja minun on otettava vastuu omasta elämästäni. Vain minä itse voin siihen vaikuttaa ja tehdä päätöksiä ja valintoja. Ja nyt minä valitsen tästä päivästä eteenpäin olla kaikesta huolimatta ylpeä itsestäni ja tehdä töitä oman hyvinvointini eteen. Minä toivon itselleni niin paljon hyvää, ja aion sen hyvän vielä saavuttaa.

torstai 21. syyskuuta 2017

Ajatuksia muutosta

Jos on mahdollista olla jostain asiasta samaan aikaan onnellinen ja surullinen, niin tämä muutto on kyllä sellainen. Fiilikset vaihtelevat ihan koko ajan. Nyt olen ollut täällä asunnollani monta päivää pakkailemassa. Kun olen muualla, en ikävöi tänne lainkaan. Kun tulen tänne, voisin itkeä ihan vaan siksi, etten tiedä oliko muutto sittenkään hyvä ratkaisu.

Olen asunut lähes koko elämäni pääkaupunkiseudulla. Muutin tähän pieneen Uudellamaalla sijaitsevaan radanvarsikaupunkiin N:n takia viisi vuotta sitten. Kaupunki tuntui silloin tosi pieneltä ja kaikki ihmiset tunsivat toisensa. Meni aikaa, että kaupunki alkoi tuntua hyvältä. Oikeastaan se alkoi tuntua hyvältä vasta sitten, kun sain rakennettua oman elämäni tänne. Työpaikka ja opiskelut ja sitä kautta ystävät. Siihen päälle avomies ja hänen perheensä, joka tuntui melkein omalta. Minulla oli loppujen lopuksi tässä kaupungissa ihan valtavasti. Koko elämä melkeinpä. Ei ihme, että aloin viihtyä.

Paljon ovat asiat muuttuneet. Nyt minulla on täällä enää yksi ystävä ja toki N:n perhe, mutta emme näe enää viikottain. Tämä kaupunki ei tunnu enää hyvältä. Tämä on niin pieni paikka, että työpaikkoja on vähän. Kesän ajan pääkaupunkiseutu tuntui taas niin paljon enemmän omalta. Kotoisalta. Kesän aikana kävin täällä kotona harvakseltaan, ja joka kerta ajattelin, ettei tämä ole enää koti. Tämä on asunto, jossa on kaikki tutut huonekaluni ja muut tavarani, mutta ihan kuin täällä ei enää asuisi kukaan. Tämä ei ole enää koti.

Niinpä minä irtisanoin tämän kämpän. Sen jälkeen oli hassua tulla tänne. Kun astuin ovesta sisään, ensimmäinen ajatus oli että "mitä ihmettä menin tekemään?". Pidin tästä asunnosta ihan valtavasti. Sijainti on ollut minun tarpeilleni ehkä kaupungin paras. Kylpyhuone on kiva ja tässä on melko iso vaatehuone. Yksiöksi tämä on niin tilava, että sain tänne mahtumaan meidän ison sohvan sekä sängyn. Yhtäkkiä tulikin paniikki, etten haluaisi sittenkään luopua tästä. Huoli, löydänkö enää mistään yhtä viihtyisää asuntoa. Tämä on ollut kuitenkin ensimmäinen asunto, jossa olen asunut yksin. Tämä oli pohja ja tukikohta, kun aloin rakentaa ihan omaa elämääni palanen kerrallaan alusta.

Ja se kaikista suurin surun aihe, mikä muuttoon liittyy. Minä jätän N:n tänne. Tästä asunnosta on kävelymatka N:n haudalle ja minut todellakin rikkoo ajatus, etten tulevaisuudessa asu enää näin lähellä häntä. Eikä pelkästään se hauta. Kun muutan pois, on tämä ajanjakso tässä kaupungissa lopullisesti ohi. Sitten kaikki on ohi minun ja N:n yhteisestä elämästä. Täällä asuessani olen jotenkin saanut pidettyä hengissä N:n perintöä, sillä en olisi koskaan muuttanut tähän kaupunkiin ilman häntä. Kun olen asunut täällä yksin, on N tietyllä tavalla silti vaikuttanut elämääni. Kun muutan pois, olen taas yhden askeleen kauempana hänestä ja kaikesta yhdessä kokemastamme. Vaikea selittää. Vaikka asuisin Kiinassa, ei se poistaisi yhteisiä vuosia N:n kanssa. Mutta silti tuntuu haikealta ja vaikealta jättää taakse tämä kaupunki, meidän yhteinen kaupunkimme ja vuodet täällä. Kun joku on aiemmin kysynyt asuinpaikkaani ja olen sen kertonut, on jatkokysymyksenä tullut aina se, miten olen oikein päätynyt tähän kaupunkiin. Ja olen vastannut, että miehen takia. Tästä eteenpäin kukaan ei enää kysy. Enkä minä kerro. Ihan kuin näitä viittä vuotta ei ikinä olisi ollutkaan.

Sänkyni yläpuolella on taulu, johon olen kerännyt mustavalkoisia kuvia tärkeistä ihmisistä ja ihanista hetkistä. Kun nyt tätä postausta kirjoittaessani katselen noita kuvia, en voi olla mitään muuta kuin onnellinen, että päädyin aikoinaan tähän tuppukylään. Sain täältä loppujen lopuksi aivan ihania ystäviä. Tässä kaupungissa on koettu huikeita hetkiä. Tylsiä luentoja koulussa, opiskelijabileitä, hauskoja iltoja työkavereiden kanssa, ihania vakiasiakkaita työpaikalla, yökyläilyjä, kuntosalikäyntejä, shoppailureissuja. Tämä kaupunki otti paljon, mutta ehkä lopulta antoi enemmän. Olen niin kiitollinen, että minulla oli aikanaan rohkeutta muuttaa tänne. Olisin jäänyt paljosta paitsi, jos en olisi tehnyt tätä viiden vuoden reissua, vaan asunut koko tämänkin ajan tutussa lapsuuden kaupungissani. Joskus pitää ottaa riskejä. Tämä riski kannatti, olen kaikesta huolimatta sitä mieltä että kannatti. Ja nyt tiedän, että on hyvä ratkaisu muuttaa pois. Vaikka se kuinka haikealta tuntuukin. Nyt vain sydän sanoo niin. Ainahan tänne pääsee takaisin, jos niikseen tulee.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Jotain uutta. Ja vanhaa.

En edes muista, milloin olen kirjoitellut viimeksi. Ja mitä kaikkea sen jälkeen on tapahtunut!

Suurimpana asiana on varmaan se, että irtisanoin asuntoni. Kolmen viikon päästä en enää asu minun ja N:n kotikaupungissa. Olin kypsytellyt asiaa jo jonkin aikaa mielessäni. Tiesin, etten halunnut enää jäädä siihen kaupunkiin. Lopullisen päätöksen tein kuitenkin hyvin pikaisesti asiaa sen pidemmälle miettimättä. Minulla ei ole tiedossa uutta asuntoa, mutta jos en ehdi sellaista löytää, muutan taas jälleen kerran vanhempieni nurkkiin. Väliäkös tuolla, olen joutunut muuttamaan takaisin kotiin aiemminkin. Ja nyt olen taas koko kesän viettänyt siellä. Helposti voin olla vielä kuukauden tai pari.

Uusia tuulia on tuonut myöskin autokoulu! Aloitin pikkusiskoni kanssa yhtäaikaa autokoulun. Suunnittelimme aikanaan N:n kanssa että hän olisi opettanut minut ajamaan, mutta se oli ikuisuusprojekti, jota emme koskaan ehtineet aloittaa. Nyt päätin, että on aika aloittaa autokoulu, tai en tule tehneeksi sitä ikinä. N olisi minusta hurjan ylpeä. Mutta kyllä hän varmaan nauraisi ja pyörittelisi päätään, jos olisi näkemässä minun säälittävät ajoyritykseni. Nyt toivoisin, että kun N alkoi jaaritella kaiken maailman autoihin liittyviä juttujaan, olisin jaksanut kuunnella hieman tarkemmin. Niistä olisi saattanut olla jotain hyötyä. Ajotunnit ovat olleet äärimmäisen mukavia, koska opettajanani on mies, jonka opetustyyli perustuu lähinnä vitsailuun ja sarkasmiin. Ainakin on saanut nauraa ihan hulluna. Eikä naurua voi koskaan olla elämässä liikaa.

Lisäksi kävin kampaajalla leikkaamassa aika pitkän pätkän hiuksista pois ja laittamassa uutta väriä. Ihanaa nähdä peilistä vähän freshimpi ilme, kun on ollut sama hiustyyli jo monta vuotta.

Töiden suhteen ei ole vielä mitään uutta kerrottavaa, mutta onneksi sain jatkaa kesätyöpaikassani siihen asti, että löydän oman alan hommia.

Tavallaan haluaisin jo tosi paljon, että elämäni olisi jollain tavalla vakaampaa ja ettei se muuttuisi jatkuvasti. Haluaisin työn, jossa olla pidempään ja asunnon, josta en muuttaisi vuoden päästä pois. Eihän elämää toki voi suunnitella kovin pitkälle, koska mitä vaan voi tapahtua, mutta edes teoriassa jonkinlainen ennustettavuus olisi ihan kiva. Ihmiset niin kovin usein valittavat arjesta ja siitä, miten asiat ovat aina samalla tavalla, elämä on tylsää eikä lainkaan yllätyksellistä. Minä alan jo kaivata sitä tylsää arkea. Sitä, että kaikki tavarani ovat yhdessä paikassa, eikä tarvitsisi elää tällaista matkalaukkuelämää. Sitä, ettei tarvitsisi reissata kahden kaupungin välillä. Sitä, että olisi taas paikka, joka tuntuisi kodilta.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Loppuja ja alkuja

Kesä on ohi. Siitä ovat merkkinä kylmät aamut sekä illat, jotka ovat jo pimeitä ja viileitä, kun pääsee iltavuorosta kotiin. Tuoksuu syksyltä. Eikä se oikeastaan ole edes paha asia. Alkusyksy on ehdottomasti lempivuodenaikojani. Yhtenä päivänä töissä järjestellessäni viimeisiä alennuksessa olevia kesätoppeja ja -shortseja tajusin kaipaavani jo syksyä. On ollut ihanaa kaivaa kuormasta viininpunaisia ja harmaita neuleita ja laittaa työpaikka syksyisen näköiseksi.

Viikon päästä kesätyöni on ohi. Viikot siellä menivät nopeasti. Nyt on käynnissä jälleen kerran työnhaku. Olisi jo korkea aika päästä oman alani hommiin. Harmittaa silti lähteä niin kivasta työpaikasta, jossa on tutustunut ihaniin tyttöihin ja oikeasti viihtynyt.

Tuntuu, että elämässäni on viime aikoina ollut enemmän loppuja kuin alkuja. Moni asia on loppunut, mutta tuntuu, etten ole saanut tilalle mitään. Olen sulkenut ovia, mutten avannut uusia. Olen kuin jossain välitilassa. Odottamassa. En edes tiedä mitä. Toivoisin uusia juttuja tapahtuvaksi. Toivoisin jotain hyvää tapahtuvaksi.

Toivottavasti tämä syksy on hyvä. Yleensä syksy on uuden alkua, joten ehkä loppuvuosi vielä tuo mukanaan jotain kivaa. Jotenkin haikeaa luopua kesästä, vaikka odotankin syksyä. Hassu fiilis. N:kin on ollut mielessäni tosi paljon viime viikkoina. Olen miettinyt, mitä hän ajattelisi nykyisestä elämästäni ja tekemistäni valinnoista. On ihan kamalan kova ikävä. Näin sattumalta yhtenä päivänä töissä vanhan luokkakaverini, jota en ollut nähnyt seitsemään vuoteen. Vaihdoimme kuulumiset. Hän oli mennyt naimisiin ja saanut lapsen. Minun saavutuksistani näiden vuosien aikana ei ole jäänyt paljoa jälkipolville kerrottavaa. Tuntuu, että joudun välillä selittelemään elämääni ja asioitani. Miksi olen näin vaatimattomassa työpaikassa enkä oman alan töissä, miksi en seurustele, miksi "asun" vanhemmillani ja miksi ylipäätään olen muuttanut niinkin pieneen kaupunkiin, kuin missä asuntoni on. Ei sitä ehkä tarvitsisi selitellä. Mutta en todellakaan voi olla erityisen ylpeä tämän hetkisestä elämäntilanteestani, kun vertaan itseäni ikätovereihin.

Ehkä pitäisi useammin muistuttaa itseään, että minä olen kuitenkin jäänyt leskeksi ja siinä elämäntilanteessa suorittanut ammattikorkeakoulun loppuun. Sitä ei kovin moni minun ikäiseni voi sanoa tehneensä. Minun saavutukseni ovat toki aika erilaisia ja kovin pieniäkin verrattuna ikäisiini, mutta ne ovat ikiomiani, minun voimillani ja työlläni saavutettuja asioita.

Ja pitäisi myös muistaa, että N:n kuolema oli elämäni toisen osan alku. Harvoin hyvässä kirjassakaan on hurjia juonenkäänteitä heti ensimmäisillä sivuilla. Pitäisi vain muistaa hengittää, nauttia elämästä ja antaa asioille aikaa tapahtua.

torstai 17. elokuuta 2017

Puolitoista vuotta

Tänään on kulunut puolitoista vuotta siitä, kun N kuoli. Se on loppujen lopuksi pitkä aika nuoren ihmisen elämässä. En silti osaa hahmottaa ajankulua kunnolla. Puolitoista vuotta sitten sairaalassa vietetyt hetket tuntuvat samaan aikaan eiliseltä ja valovuosia sitten koetuilta. Enemmän ehkä kuitenkin eiliseltä. Muistelimme taannoin ystävieni kanssa yksiä tupareita, joita vietettiin vain kymmenen päivää ennen N:n kuolemaa. Minusta tuntuu, että niistä on iäisyys. En muista yksityiskohtia tarkasti, en muista paikalla olleita ihmisiä. Kymmenen päivää siitä minun elämäni muuttui lopullisesti. Ja sen muistan viimeistä yksityiskohtaa myöten. En koskaan unohda päivää, kun lääkäri kehotti kaikkia istumaan alas ja etsi sen jälkeen itselleenkin tuolin. Kun ihmisiä kehotetaan istumaan alas, ei voi olla tiedossa hyviä uutisia.

Puolentoista vuoden aikana olen miettinyt häntä joka ikinen päivä. Toisinaan mietin häntä ihan tietoisesti ja tarkoituksella. Alan muistella ja miettiä ja katselen kuvia. Joskus hän tulee ajatuksiini huomaamatta. Jokin asia muistuttaa hänestä ja hän käy mielessäni lyhyen hetken ajan. Hänen miettiminen ei kuitenkaan yleensä enää ole mitään itkemistä ja parkumista. Saatan hymyillä, kun muistelen meidän yhteisiä juttujamme. Olen niin kiitollinen, että hän oli osa elämääni.

Tänään olen selaillut valokuvia hänestä ja muistellut kaikkia ihania hetkiä. Yhteisiä ulkomaanmatkoja. Sitä, kun Turkissa ollessamme pieni kissanpentu kiipesi hänen syliinsä eikä olisi halunnut millään lähteä. Sitä, miten hän rakasti vanilijajäätelöä ja kinuskikastiketta. Sitä, kun hän tuli usein iltavuoroni jälkeen hakemaan minut töistä ja saatoimme ajaa Mäkkärin kautta kotiin. Sitä, kun muutimme yhteen, ja hänen äitinsä sanoi olevansa niin onnellinen, että N on löytänyt minut.

Puolitoista vuotta sitten mietin, että tästä ei voi ikinä selvitä. Nyt totean, että kyllä voi. Ei menetyksen yli ikinä pääse, ja siksi välttelenkin jatkuvasti termiä "päästä yli". Ei menetyksen ja surun yli voi päästä, koska on mentävä sen läpi. Nämä puolitoista vuotta ovat taatusti olleet elämäni vaikeimmat, mutta ilonhetket ovat tuntuneet entistä suuremmilta ja merkityksellisimmiltä. Minulla on ikävä joka päivä, mutta en voi jäädä ikävän ja surun jalkoihin. Minun tehtäväni on elää. Surun alussa ainoa tehtävä on selvitä päivästä toiseen. Ei tarvitse jaksaa mitään muuta, kuin hengittää. Mutta jossain kohtaa selviytyminen muuttuu elämiseksi. Hiljalleen sitä ei enää pelkästään selviydy ja taistele päivästä toiseen, vaan oikeasti jo elää. Sen haluaisin sanoa jokaiselle, joka on vasta surupolkunsa ensimetreillä. Sinä selviät, kuten minäkin tein.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Eniten vituttaa kaikki

Perjantai oli pitkästä aikaa oikein todella huono päivä. Kaikki ärsytti. Se, että aamulla kun lähdin töihin, satoi kaatamalla vettä. Vaatteet aivan likomärät. Töistä päästyäni paistoi kuitenkin aurinko, ja jouduin loppupäivän kulkea ruma ja hiostava sadetakki päällä. Ärsytti työkaveri ja asiakkaiden typerät kysymykset ja äidin tylyt vastaukset viesteihin. Ärsytti katsella terassilla istuvia ihmisiä viettämässä perjantai-iltaa, kun itse jouduin lauantainakin töihin. Vitutti aivan kaikki. Kaverin hyvät uutiset, se että valitsin bussissa juuri sen puolen, jossa paistoi aurinko suoraan silmiin, se että olen alkanut taas kiroilla hirveästi, se että N on kuollut, se että puhelimen laturi ei toiminut kunnolla, se että laitoin huonot kengät töihin ja sekin että valitan aivan pienistä.

Rakastan istua bussissa. Aiemmin työmatkaani meni kävellen 10 minuuttia, joten oli hieman tottumista siihen, että kesätyöpaikkaani matka kestää vuorokaudenajasta riippuen lähemmäs tunninkin. Mutta enää se ei haittaa minua. Bussissa istuminen on minulle omaa aikaa, jolloin voin rauhoittua, kuunnella musiikkia ja vain ajatella. Minusta on ihanaa asua kesä tässä lapsuuden kotikaupungissani. Rakastan matkustaa bussilla näitä tuttuja katuja ja katsella ihmisiä. Silloin pääsee uppoutumaan sellaiseen omaan kuplaan, johon kukaan muu ei pääse ja jossa on kaikki hyvin.

Tuolloin perjantai-iltana bussimatka työpäivän päätteeksi teki todellakin hyvää. Sai vain istua alas, olla hiljaa ja miettiä, mikä nyt oikeasti on huonosti. Ja tulla siihen tulokseen, että ei mikään. Ei niin mikään. Kaikkihan on ihan hyvin. Mietin siinä istuessani myös, että tällaisia vitutuspäiviä on nykyään itse asiassa todella harvoin. Lyön vaikka vetoa, että ennen N:n kuolemaa vitutuspäiviä oli useammin. Taisin olla silloin sellainen, että pienetkin asiat ärsyttivät. Ihan pienestä asiasta saattoi mennä loppupäivä pilalle. Asiat ovat siinä mielessä muuttuneet tosi paljon. Tottakai minä edelleen ärsyynnyn milloin mistäkin, mutta juuri mikään ei tunnu enää niin isolta jutulta kuin aiemmin. Ja kyllä on edelleen päiviä, kun aivan kaikki vituttaa. Kuten tuo perjantai. Oli kuitenkin jotenkin avartavaa tajuta, ettei minulla oikeasti ole nykyisin huonoja päiviä juuri koskaan. Ehkä se juuri siksi tuntui niin maailmanlopulta, kun se ei ole arkipäivää enää nykyään.

Juuri nyt minua ei enää vituta mikään. Melkein hävettää lukea tuota listaa asioista, jotka vituttivat perjantaina. Maailman naurettavin lista. Jos tuossa on elämäni eniten ärsyttävät asiat, taidan olla ihan saakelin onnekas ihminen.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Kaikki rakkauslaulut kertovat sinusta

Minulla on ikävä. Ikävä ihan kaikkea sinussa. Minulla on ikävä nauruasi. Sitä, kun oikein purskahdit nauruun. Muistan yhden illan, kun olimme asuneet yhdessä vasta muutaman päivän. Katsoimme sängyssä peiton alla hauskoja Youtube-videoita ja nauroimme yhdessä vedet silmissä. Sitä minulla on ikävä. Ikävöin arkea kanssasi. Ihan oikeasti arkea, tiistai-iltoja ja jauhelihakastiketta. Sen ottaisin takaisin empimättä. Sinun kanssasi oli turvallista ja pystyin luottamaan siihen, että olet kanssani vielä vuodenkin päästä. Jos se vaan sinusta olisi ollut kiinni. Nyt en pysty edes sanomaan, missä kaupungissa asun kuukauden päästä. Kaipaan sitä vakautta, joka minulla kanssasi oli. Kaipaan sitä, kuinka ihanasti puhuit minulle. En ole koskaan tuntenut itseäni niin kauniiksi, kuin sinun kanssasi, koska sinä puhuit minusta nätisti. Kehuit ja puhuit niin, että uskoin kaikki kauniit sanasi minusta.

Minulla on huono omatunto, koska olen käynyt haudallasi niin harvoin. Vaikka tiedän, ettet pahastu siitä. Minusta vain tuntuu, että täytyisi käydä siellä useammin. Aion parantaa tapani. Haluaisin ostaa sinne jonkun tosi hienon ja erikoisen hautakynttilän, mutta marketeissa myydään vain tylsiä ja tavallisia. Sinä ansaitsisit jotain erilaista. Viimeksi haudalla käydessäni siellä oli hienoja liilanvärisiä pitkävartisia kukkia. Äitisi oli varmaan vienyt ne sinne. Kenenkään muun haudalla ei ollut niin kauniita kukkia.

Tajusin tänään, että kaikki rakkauslaulut kertovat sinusta. Ne kertoivat sinusta niinäkin hetkinä, kun kävin treffeillä muiden miesten kanssa tai kuvittelin olevani ihastunut. Sinä olet siltikin se suurin rakkauteni. Olit ja tulet olemaan.

Tuntuu että maailmassa on niin paljon, josta sinä jäät paitsi. Et koskaan tule näkemään vanhempiesi uutta kesämökkiä. Se näyttää tosi hienolta valokuvissa. Olisit osallistunut innokkaasti mökin rakennukseen, jos vielä eläisit. Mökkipaikan nimessä sattuu olemaan minun nimeni. Äitisi sanoi, että paikan nimeä ajatellessaan hän muistaa aina minut ja sinut. Se on jotenkin surullista. Hän muistaa sen, että me emme koskaan päässeet viettämään kesäpäiviä sinne mökille.

Etkä sinä nähnyt kun minä valmistuin koulusta. Tai en minä tiedä, ehkä näitkin sen jostain pilvesi reunalta, mutta et ollut viettämässä sitä päivää kanssani. Sinä olisit ollut todistuksestani ylpeä, vaikka itse en osannut olla. Se päivä oli yksi koko vuoden onnellisimmista. Ihanamman siitä olisi tehnyt vain se, että sinä olisit saanut olla mukana. Onneksi äitisi oli kuitenkin paikalla juhlissani. Se oli minulle hirvittävän tärkeää. Sinun perheesi on minulle kuin oma. Tajusin sen vasta sen jälkeen, kun sinua ei enää ollut.

Kunpa olisit tässä. Kunpa olisit tänä iltana tässä, että saisin nukahtaa sinun viereesi. Edes yhden kerran vielä. Vaikka minulla menee ihan hyvin ja olen suurimman osan ajasta onnellinen, ei se poista ikävää. Ei se poista sitä, että osa sydämestäni kuuluu yhä sinulle. En voi vieläkään uskoa, että olet todella poissa. Näin viime yönä unta, jossa olit elossa ja olimme tämän koko ajan pitkäneetkin vain taukoa seurustelusta. Unessa päätimme jatkaa yhdessä. Kunpa se olisikin niin. Kunpa kaikki olisikin niin helppoa. Kunpa sinä vain yhtäkkiä tulisit takaisin. 

Minä rakastan sinua, N. Sinuun minä jään.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Töitä ja ystäviä

Pitkästä aikaa blogin parissa. Tuli vain yhtäkkiä tunne, että haluan päästä kirjoittamaan. En oikeastaan edes tiedä mistä. Ei ole tapahtunut mitään ihmeellistä. Asutamme pikkusiskoni kanssa kahdestaan vanhempieni omakotitaloa muun perheen lomaillessa ja käyn töissä. Siinä se. Ei mitään sen kummallisempaa.

Mutta voi että, se riittää. Töihin on tosi kiva mennä. Työ itsessään on ehkä maailman helpointa eikä vaadi minkäänlaista ajatustyötä tai erityistä taitoakaan, mutta viihdyn silti. Töissä en ole kertonut kenellekään taustastani. En salaile sitä, mutta kukaan vain ei ole kysynyt seurustelenko, jolloin voisi olla luontevaa kertoakin. Välillä on oikeastaan kivaa olla seurassa, joka ei tiedä minusta kaikkea. Minä olen ihan vain 25-vuotias S, kesätyöntekijä. En ole leski tai se tyttö jonka mies kuoli tai maailman säälittävin ihminen. Nykyään koen itsekin olevani paljon muuta. Se ei ole asia, jota kertoisin ensimmäisenä itsestäni. Se on osa menneisyyttäni ja osa minua maailman tappiin saakka, mutta se ei ole kaikki mitä minä olen. Siltikin se tieto määrittelee minut hyvin pitkälti ihmisten silmissä. Ainakin tuntuu siltä. Töissä on kivaa, kun työkaverit eivät yhtään suodata sanomisiaan tai käyttämiään sanoja minun kohdallani. Jos he tietäisivät kaiken, he ehkä puhuisivat varovaisemmin eivätkä ehkä käyttäisi kuollut-sanaa niin herkästi. Minusta on aika kivaa olla heidän silmissään ihan tavallinen tyttö.

Selasin juuri iltani kuluksi läpi kaikki Instagram-kuvani. Aloin käyttää kyseistä sovellusta viikko N:n kuoleman jälkeen. Sieltä löytyykin melkoinen läpileikkaus kuluneesta reilusta vuodesta. Kuvien katselusta tuli hyvä olo. Viimeiseen vuoteen on loppujen lopuksi sisältynyt niin hauskoja hetkiä. Useita matkoja, perheen kanssa vietettyä aikaa, onnistumisia ja naurua. Kesän aikana olenkin yrittänyt nähdä ystäviäni mahdollisimman paljon, sillä heidän kanssaan vietetty aika on minulle tosi tärkeää.

Kuulun Facebookissa Nuoret lesket -ryhmään, jossa keskustellaan paljon puolison kuoleman jälkeisistä ystävyyssuhteista. Moni kertoo, että ystävät ovat hylänneet täysin. Kukaan ei pidä yhteyttä, kutsuja kylään ei enää tule eikä apua tarjota. Se tuntuu tosi surulliselta. Ja se saa minut olemaan entistä kiitollisempi siitä, kuinka minun ystäväni ovat pysyneet vierellä. Minua on alusta asti kutsuttu mukaan juttuihin ja tapahtumiin, lähetelty viestejä ja kysytty kuulumisia. Vaikka N:n kuolema ajoi ystävänikin täysin ennenkokemattomaan tilanteeseen, he eivät hylänneet minua. Se ei ole itsestään selvää. Koen olevani siinä suhteessa todella onnekas. Ja aika monessa muussakin suhteessa totta puhuakseni. Miten miehensä menettänyt tyttö voi ajatella olevansa onnekas? En tiedä, en todellakaan, mutta onhan minulla herranen aika sentään asiat ihan pirun hyvin. Välillä täytyy ihan pysähtyä miettimään, kuinka paljon hyvää minä omistan. On taas kerran tosi hyvä mieli.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Eteenpäin

"Hei mihin tää bussi oikeen olikaan menossa?"
"Emmä tiiä. Eteenpäin."

Kuuntelin kahden humalaisen miehen keskustelua bussissa sunnuntaiaamuna kello kolmen aikaan ja naurahdin. Minun elämääni voisi kuvailla juuri noin. Ei aavistustakaan minne olen matkalla, mutta eteenpäin. Mies suhtautui jotenkin niin huolettomasti siihen, ettei hänellä ollut mitään aavistusta, minne bussi on menossa. Minun tulisi ottaa hänestä mallia, eikä suotta olla huolissaan ja stressaantunut elämäni päämääristä tai niiden olemattomuudesta.

Mitä minulle oikeastaan kuuluu? Aika hyvää, sanoisin. Olen aloittanut uudessa kesätyöpaikassani ja olen siitä tosi iloinen. Paikka on mukava, työporukka siellä on tosi hauska ja olen tähän asti viihtynyt todella hyvin. Vaikka tulen olemaan siellä vain muutaman kuukauden, haikeus varmasti iskee, kun joudun syksyllä lähtemään. Työ on ehdottomasti tehnyt hyvää. Minulle on kaikista parasta, että on jonkinlaista rytmiä elämässä ja jokin syy nousta aamulla sängystä. Tekee hyvää nähdä ihmisiä ja touhuta jotakin. Kesä menee oikeastaan kokonaan töissä, mikä tosin ei haittaa lainkaan. Kevään aikana matkustelin ihan tarpeeksi, kun oli reissua Floridaan ja Rodokselle, joten nyt voi ihan hyvin keskittyä johonkin muuhun. Muutaman viikon päähän on tosin varattu risteily ystäväni kanssa, jota odotan jo paljon.

"Asun" tämän kesän vanhemmillani. Kesätyöpaikkani on täällä, joten minun on helpompi kulkea sinne vanhempieni luota. Käyn toki silloin tällöin kotonakin hakemassa vaatteita ja katsomassa postin, mutta suoraan sanottuna minulla ei juuri ole syitä mennä sinne. Siinä kaupungissa ei ole enää juuri mitään minulle. Kaikki hyvä mitä on ollut, on poissa. Oli aika, kun minulla oli siellä avomies, koulu, työpaikka ja monen monta ystävää. Kaikki ovat hiljalleen kadonneet. Mies on kuollut, koulu loppunut, työpaikasta olen irtisanoutunut ja kaverit ovat yksi kerrallaan muuttaneet pois. Tajusin hetki sitten, etten halua asua siellä enää. Olen viihtynyt täällä vanhassa kotikaupungissani nyt paljon paremmin, koska tämä on minulle aina koti. Toivon löytäväni syksyllä oman alani työpaikan jostakin täältä läheltä.

Olen viihtynyt vanhemmillani erityisen hyvin myös siksi, että siskoni palasi juuri takaisin vaihdosta Yhdysvalloista. En edes tajunnut, kuinka paljon olin kaivannut yhteistä aikaa sisarusteni kanssa. Kuinka ihanaa onkaan ollut taas istua porukalla jonkun meistä huoneessa iltaisin ja naureskella hölmöille jutuille. Se on tehnyt minut valtavan onnelliseksi viimeisen viikon aikana.

Tämä kesä muistuttaa minua viime vuodesta. Asuin silloinkin vanhempieni luona puolisen vuotta, ennen kuin vuokrasin oman asunnon. Muistot ovat saaneet minut ymmärtämään, kuinka paljon olen vuodessa mennyt eteenpäin. Olenhan minä nyt hyvänen aika edistynyt ihan valtavasti! Olen pääni sisällä ihan eri ihminen, kuin viime kesänä. Vaikka pohdinkin ihan samoja asioita kuin silloin. Mihin kaupunkiin haluaisin asettua ja mitähän sitä tekisi työkuvioiden kanssa. Mutta tämä kesä on sisältänyt paljon vähemmän kyyneliä kuin edellinen. Eteenpäin on menty. Ilman määränpäätä, mutkaisia ja kuoppaisia polkuja, välillä ylinopeutta ja toisinaan ryömien, mutta suunta on aina ollut sama.

Eteenpäin.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Hiton juhannus

Mikä on se syy, että minun avomieheni piti kuolla? Minkä takia niin kävi juuri minulle?

Juhannus tuo mieleen paljon muistoja hänestä. N oli niin juhannusihminen. En ole pitkään aikaan ollut surullinen, mutta tänään on kyllä ollut haikea päivä. En voi uskoa, että tämä on jo toinen juhannukseni ilman häntä! Miten aika voi mennä näin nopeasti? Vaikka aikaa on kulunut jo vuosi ja neljä kuukautta, tuntuu yksin olo tosi pahalta. En edes tiedä, onko tuo aika vähän vai paljon. Juuri nyt en ole ihan varma, olenko päässyt siinä ajassa pitkälle vai olenko jossain syvässä kuopassa edelleen.

Minulla ei ole mitään suunnitelmia juhannukseksi. Istun yksin kotona. Minulla ei ole yhtään mitään eikä yhtään ketään juuri nyt. Nyt on hetki, kun kaipaa parisuhdetta. Voisi lähteä yhdessä mökille tai järjestää festarireissun tuttavapariskuntien kanssa. Sinkkuna tämä on tosi hankalaa. Lähes tulkoon kaikki kaverini seurustelevat ja heillä on ihan omat kuvionsa juhannuksena. Ja minä en niihin kuvioihin kuulu. Olen vain seurannut sosiaalisen median kautta, miten muut viettävät juhannusta. Istunut kotona yksin ja katsonut ruudun läpi onnellisten ihmisten hauskanpitoa. Minun täytyy olla maailman säälittävin ihminen. Kukaan muu parikymppinen ei istu juhannuksena yksinään kotona. Nyt tunnen oloni yksinäiseksi, vaikka sellaista oloa ei ole ollut tosi pitkään aikaan. Antaisin nyt mitä vain, että N olisi elossa ja saisin olla hänen kanssaan mökillä. Vaikka minä en edes pidä mökkeilystä! Silti tekisin sitä nyt kaikista mieluiten.

Ehkä lähden huomenna vanhemmilleni. Eihän tästä tule muuten yhtään mitään. Yksikään sisaruksistani ei tosin ole kotona, mutta juuri nyt tuntuu, että mikä tahansa ihmiskontakti on parempi, kuin olla yksin. En edes ymmärrä, miksi teen tästä juhannuksesta niin ison numeron. Eihän minua ahdista muutkaan päivät tai viikonloput, kun olen yksin kotona! Miksi tämä sitten on niin eri asia? Ehkä juuri siksi, että tiedän kaikkien muiden viettävän tätä juhlaa rakkaidensa kanssa. Nyt ehkä korostuu se, etten minä kuulu mihinkään eikä kukaan kaipaa minua mihinkään. Saisi jo mennä koko juhannus! Eiköhän ensi viikko ole taas paljon parempi.

Viimeinen mökkijuhannus yhdessä, kaksi vuotta sitten. Niin kova ikävä...

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Valmis

Tasan viisi vuotta sitten tänäpäivänä tapasin N:n ensimmäistä kertaa. Se oli se yön yli kestävä Tallinnan risteily. Muistan itse asiassa tasan tarkkaan mitä minulla oli päällä silloin. Farkkushortsit ja musta pitsinen paita. Muistan tarkasti myös N:n päällä olleet vaatteet. En ole säästänyt kovinkaan montaa N:n vaatetta muistoksi, mutta tuona iltana päällä ollut t-paita on minulla tallessa. Hassua, miten välillä yksikin ilta voi muuttaa koko loppuelämän. En olisi silloin arvannut, mihin se ilta minut vie.

Nyt viisi vuotta myöhemmin, tänään, minä valmistuin ammattikorkeakoulusta. Ilman sitä risteilyä en olisi nyt tässä. En valmistuisi tästä nimenomaisesta koulusta tälle tietylle alalle, näiden tiettyjen ihmisten kanssa.

Opiskelu oli elämäni ihaninta ja kamalinta aikaa. Näissä kolmessa vuodessa on tapahtunut enemmän kuin koko muun elämäni aikana. Koulun aloitus oli ihanaa aikaa, koska sain niin paljon uusia kavereita. Olin pari vuotta aiemmin muuttanut N:n kotikaupunkiin, jossa minulla ei ollut omia kavereita lainkaan. Se oli ihan paras juttu koulussa! Samojen tyttöjen kanssa olen viihtynyt ihan ensimmäisestä koulupäivästä alkaen. Yhdessä olemme käyneet monissa opiskelijabileissä ja risteilyillä, jotka ovat olleet opiskelijaelämän parasta antia. Vuoden opiskelun jälkeen N kosi minua, mikä teki minusta maailman onnellisimman tytön. Toisena kouluvuotena, puoli vuotta kosinnan jälkeen, tapahtui se pahin. En ole koskaan ollut niin rikki. Mutta siitäkin on joten kuten selvitty. Voisin sanoa, että koulu on ollut jopa suuressa osassa selviytymistarinassani. Koulu on antanut muuta ajateltavaa ja tuonut niitä kaivattuja arkirutiineja. Ja ne koulukaverit. Tämä viimeinen kouluvuosi on ollut oikeastaan jo aika hyvä. Roppakaupalla onnellisia hetkiä.

Mutta se, että valmistun tänään puoli vuotta etuajassa, on ollut melkoisen taistelun takana. Ei ollut helppo tie. Ei tehty helpoksi minun opiskeluani. Mutta minä tein sen! Nyt minä olen valmistunut ja saanut itselleni toisen ammatin. Kaiken tämän jälkeen. Menee varmaan hetki ymmärtää tätä kaikkea. On tosi haikea olo. Ja samaan aikaan olen tosi ylpeä itsestäni. En ole ylpeä arvosanoistani, jotka eivät todellakaan ole loistavia, mutta voiko tämän kokemuksen jälkeen sellaista edes olettaa? Olen tehnyt aika hienon työn lyhyessä ajassa, enkä itse sitä varmaan vielä edes ymmärrä. N olisi minusta tosi ylpeä. Ehkä se on se syy, miksi halusin niin kovasti saada kouluhommat pakettiin ja valmistua tänään. N:n takia en luovuttanut kertaakaan. Tänään olen valmis ja onnellinen.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Sopivasti onnellinen

Palasin pari päivää sitten kotiin Rodokselta. Takana on täydellisesti onnistunut tyttöjen reissu. Nautin jokaisesta hetkestä. Okei, en ehkä toisen lomapäivämme järkyttävästä krapulasta, mutta sekin kertoi vain hulvattoman hauskasta illasta. Aurinko paistoi kuumasti, merivesi oli kirkasta, ruoka hyvää ja yöelämä villiä. Juuri sitä, mitä lähdimmekin hakemaan. En muista, milloin olisin viimeksi nauranut näin paljon.

En ole ihan varma, olisinko koskaan kokenut tätä reissua, jos N vielä eläisi. Vaikka olen joutunut luopumaan N:n kuoleman myötä paljosta, olen sen jälkeen saanutkin paljon. Olen saanut takaisin elämääni pari ystävää, joiden kanssa tiet olivat jo lähteneet erilleen. Ja olen saanut ihania matkoja, risteilyjä ja illanviettoja tyttöporukalla. Olen niistä niin kiitollinen! Olen kiitollinen ihmisille, jotka eivät ole jättäneet minua yksin.

Täydellinen lopetus matkalle oli, kun viimeisenä päivänä aamupalapöydässä katsoin netistä opintosuoritusotteeni, ja sinne olivat ilmestyneet kaikki mahdolliset opintopisteet. "Tutkinnosta puuttuu 0 opintopistettä". Nyt minä olen todella käynyt ammattikorkeakoulun. Kaikki on tehty. Kaikki kurssit ja harjoittelut ja opinnäytetyöt. Kaikki. Nyt se on ihan konkreettista. En voi uskoa, että tein sen. Nyt vain odottelemaan valmistujaisjuhlia, joita vietän parin viikon päästä.

Ainiin, juuri ennen reissuun lähtöä sain kuulla saaneeni kesätyöpaikan! Sen suhteen putosi melkoisen suuri taakka harteilta. Työpaikka ei valitettavasti ole sosiaalialalta, jolle valmistun, mutta luotan siihen, että ehdin tehdä niitä hommia loppuelämäni. Työ on samantyyppistä hommaa, jota olen koko tähän astisen työurani tehnyt, ja odotan jo kovasti sen alkamista. Kävin yhteensä neljässä työhaastattelussa juuri ennen Rodoksen matkaa, ja minut olisi valittu niistä jokaiseen. Harmitti sanoa kolmelle muulle kiinnostavalle työpaikalle ei, mutta samaan aikaan tuntuu aika helkkarin hyvältä, että niin moni olisi halunnut minut! Vielä muutama viikko sitten olin aivan varma, etten saa kesäksi töitä, sillä minua ei oltu kutsuttu yhteenkään haastatteluun. Onneksi asiat järjestyivät. Tuntuu aika hyvältä onnistua jossain. N:n kuoleman jälkeen vieraanani on käynyt usein fiilis, että olen ihan epäonnistunut ja luuseri, joka ei pärjää ikinä missään. Alan ehkä ymmärtää, ettei minulla ole pienintäkään syytä ajatella niin.

En voi olla mitään muuta kuin onnellinen nyt. Tuntuu oikeastaan vähän liiankin hyvältä. Kaikki menee juuri nyt niin hyvin. Nyt en edes pelkää, että jokin menee pieleen hyvän jakson jälkeen. En enää halua pelätä asioita etukäteen. En anna pelon viedä senttiäkään pois tästä hyvästä fiiliksestä. Olen jokaisen hymyn ja hyvän olon tunteen ansainnut. Olen niiden eteen raatanut ja tehnyt töitä, joten olen ne kaiken tapahtuneen jälkeen todellakin ansainnut.


tiistai 23. toukokuuta 2017

Minä valitsin elämän

Vietimme viikonloppuna valmistujaisia. Koulukavereistani ensimmäinen valmistui viime viikolla ammattiin. Onneksi ilman suhteen kävi tuuri, ja saimme viettää lauantaipäivää auringon paistaessa.

On haikeaa, että yksi kerrallaan me valmistumme. Koulu todella on pian ohi. On ollut huikeaa viettää opiskelijaelämää ihanien kavereiden kanssa. Mikä onni, että olen tutustunut heihin! Koulupäivät eivät ole olleet koskaan raskaita, kun luennoilla istuu ihmisiä, joita saan kutsua ystävikseni. Olemme käyneet kymmenissä opiskelijabileissä ja keränneet haalarimme täyteen merkkejä. Lähetelleet luennoilla toisillemme tekstiviestejä, vaikka istumme vierekkäin. Olen kyllä tosi onnellinen, kuinka nämä tytöt ovat olleet rinnallani kaiken sen jälkeen, mitä olen joutunut käymään läpi. Huomenna lähdemme kahden koulukaverini kanssa Rodoksen lämpöön nollaamaan aivot kaikista koulujutuista.

Lauantain valmistujaisjuhlat jatkuivat aamuun asti. Yökerhon tanssilattialla, kun musiikki soi aivan liian kovalla, oli kuuma ja ihmisiä vierivieressä hytkymässä, tulin ajatelleeksi. Minä valitsin elämän. Minä ihan todella valitsin elää. Millaista olisi, jos olisin vuosi sitten vain luovuttanut? Mitä, jos olisin jäänyt surun vangiksi, lyönyt hanskat tiskiin koulunkäynnin suhteen ja jäänyt neljän seinän sisään pyörimään itsesäälissä ja surussa?

Siinä tapauksessa en olisi lauantaina jaksanut tanssia ja valvoa koko yötä, hypätä viimeiseen junaan, joka lähtee rautatieasemalta kello 4.18 ja matkustaa kotiin, kun aurinko jo nousee. Siinä tapauksessa minun valmistujaisiani ei juhlittaisi kuukauden päästä. Siinä tapauksessa en matkustaisi huomenna Rodokselle bilettämään ja makaamaan uima-altaalla. Minulle surun läpi pääseminen on ollut jonkinlainen päätös. Minä olen kerta kaikkiaan päättänyt selvitä. Valitsin elämän. Valitsin lämpimät kesäillat, ystävät, koulun, myöhään valvomisen, matkustelun, naurun, päärynäsiiderin ja elämän.

Ja se on paras päätös, mitä koskaan olen tehnyt.

perjantai 12. toukokuuta 2017

Saako puhua

Olen huomannut yhden asian. Minun on jotenkin vaikea sanoa N:n nimeä ääneen keskustelun yhteydessä. En edes tiedä miksi! Tai ehkä sen sanominen ei ole hankalaa, mutta nimen kuuleminen omasta suustani on jotenkin outoa.

Tavallaan on surullista, kuinka vähän hänen nimensä enää vilahtelee keskusteluissa esimerkiksi ystävieni tai vanhempieni kanssa. Jos edes minä en puhu hänestä enää, niin kuka sitten puhuu? Hänestähän pitäisi puhua enemmän! Se on ainoa keino, jolla hänen muistonsa voi pysyä hengissä.

Mutta miksi minusta sitten tuntuu oudolta mainita hänen nimensä? Ehkä alan pikkuhiljaa vieraantua siitä. Vaikka nimi on maailman tutuin ja rakkain, sen ääneen sanominen on myös tietynlainen isku vasten kasvoja. Joudun puhumaan hänestä aina menneessä muodossa.

Mietin myös ehkä liian paljon, mitä keskustelukumppani ajattelee, jos mainitsen ohimennen N:n nimen. Pelkään ihmisten ajattelevan, että taasko tuo puhuu siitä kuolleesta. Tietyssä seurassa myös tuntuu, ettei nimeä ole tavallaan hyväksyttävää sanoa. Saan outoja katseita, jos puhun hänestä. Osa ihmisistä on varmaan "unohtanut", että minun mieheni on kuollut. Joillekin se on jo vanha juttu ja siitä on jo päästy yli. Mitäs siitä turhaan puhumaan. Ja sitten on ehkä heitä, jotka eivät uskalla mainita häntä, koska pelkäävät minulle tulevan paha mieli. Olen kokenut myös hetkiä, kun olen maininnut hänet, ja yhtäkkiä tuleekin hiljaista. Kukaan ei tiedä, miten jatkaa juttua tai miten suhtautua siihen, että kuolleen ihmisen nimi on sanottu ääneen.

Joka kerta, kun joku ystävistäni mainitsee oma-aloitteisesti N:n nimen, voisin melkein itkeä. Ilosta. Siksi, että he vielä muistavat! Että he uskaltavat tuoda hänet mukaan keskusteluun. Se tuntuu hyvältä. En minä siitä hajoa, jos joku hänet mainitsee. Päin vastoin se on minulle osoitus, että he välittävät ja hekin muistavat.

En olisi uskonut, että tulee päivä, kun mietin tällaisia asioita. Miten elämä meni näin? Miten on mahdollista, että nimi, jota toistelin ennen kaikista eniten, onkin muuttunut nimeksi, jota pelkään sanoa ääneen? Unelmatilanne varmaan olisi, jos hänen nimensä sanominen ei aiheuttaisi minkäänlaista kummallista oloa tai tunnelmaa. Ei minulle eikä kenellekään muulle. Että N voisi vilahdella keskusteluissa ja olisi enemmän kuin ok mainita ohimennen jokin muisto tai muu asiaan liittyvä juttu hänestä. Enkä tarkoita, että hänestä pitäisi jatkuvasti puhua, mutta en haluaisi tunnelman muuttuvan aina kun mainitsen pelkän nimenkin. Hän on kuitenkin osa minua ja hänen kuolemansa kuuluu nyt minuun. Niin se vain on.