maanantai 24. heinäkuuta 2017

Kaikki rakkauslaulut kertovat sinusta

Minulla on ikävä. Ikävä ihan kaikkea sinussa. Minulla on ikävä nauruasi. Sitä, kun oikein purskahdit nauruun. Muistan yhden illan, kun olimme asuneet yhdessä vasta muutaman päivän. Katsoimme sängyssä peiton alla hauskoja Youtube-videoita ja nauroimme yhdessä vedet silmissä. Sitä minulla on ikävä. Ikävöin arkea kanssasi. Ihan oikeasti arkea, tiistai-iltoja ja jauhelihakastiketta. Sen ottaisin takaisin empimättä. Sinun kanssasi oli turvallista ja pystyin luottamaan siihen, että olet kanssani vielä vuodenkin päästä. Jos se vaan sinusta olisi ollut kiinni. Nyt en pysty edes sanomaan, missä kaupungissa asun kuukauden päästä. Kaipaan sitä vakautta, joka minulla kanssasi oli. Kaipaan sitä, kuinka ihanasti puhuit minulle. En ole koskaan tuntenut itseäni niin kauniiksi, kuin sinun kanssasi, koska sinä puhuit minusta nätisti. Kehuit ja puhuit niin, että uskoin kaikki kauniit sanasi minusta.

Minulla on huono omatunto, koska olen käynyt haudallasi niin harvoin. Vaikka tiedän, ettet pahastu siitä. Minusta vain tuntuu, että täytyisi käydä siellä useammin. Aion parantaa tapani. Haluaisin ostaa sinne jonkun tosi hienon ja erikoisen hautakynttilän, mutta marketeissa myydään vain tylsiä ja tavallisia. Sinä ansaitsisit jotain erilaista. Viimeksi haudalla käydessäni siellä oli hienoja liilanvärisiä pitkävartisia kukkia. Äitisi oli varmaan vienyt ne sinne. Kenenkään muun haudalla ei ollut niin kauniita kukkia.

Tajusin tänään, että kaikki rakkauslaulut kertovat sinusta. Ne kertoivat sinusta niinäkin hetkinä, kun kävin treffeillä muiden miesten kanssa tai kuvittelin olevani ihastunut. Sinä olet siltikin se suurin rakkauteni. Olit ja tulet olemaan.

Tuntuu että maailmassa on niin paljon, josta sinä jäät paitsi. Et koskaan tule näkemään vanhempiesi uutta kesämökkiä. Se näyttää tosi hienolta valokuvissa. Olisit osallistunut innokkaasti mökin rakennukseen, jos vielä eläisit. Mökkipaikan nimessä sattuu olemaan minun nimeni. Äitisi sanoi, että paikan nimeä ajatellessaan hän muistaa aina minut ja sinut. Se on jotenkin surullista. Hän muistaa sen, että me emme koskaan päässeet viettämään kesäpäiviä sinne mökille.

Etkä sinä nähnyt kun minä valmistuin koulusta. Tai en minä tiedä, ehkä näitkin sen jostain pilvesi reunalta, mutta et ollut viettämässä sitä päivää kanssani. Sinä olisit ollut todistuksestani ylpeä, vaikka itse en osannut olla. Se päivä oli yksi koko vuoden onnellisimmista. Ihanamman siitä olisi tehnyt vain se, että sinä olisit saanut olla mukana. Onneksi äitisi oli kuitenkin paikalla juhlissani. Se oli minulle hirvittävän tärkeää. Sinun perheesi on minulle kuin oma. Tajusin sen vasta sen jälkeen, kun sinua ei enää ollut.

Kunpa olisit tässä. Kunpa olisit tänä iltana tässä, että saisin nukahtaa sinun viereesi. Edes yhden kerran vielä. Vaikka minulla menee ihan hyvin ja olen suurimman osan ajasta onnellinen, ei se poista ikävää. Ei se poista sitä, että osa sydämestäni kuuluu yhä sinulle. En voi vieläkään uskoa, että olet todella poissa. Näin viime yönä unta, jossa olit elossa ja olimme tämän koko ajan pitkäneetkin vain taukoa seurustelusta. Unessa päätimme jatkaa yhdessä. Kunpa se olisikin niin. Kunpa kaikki olisikin niin helppoa. Kunpa sinä vain yhtäkkiä tulisit takaisin. 

Minä rakastan sinua, N. Sinuun minä jään.

5 kommenttia:

  1. Voi kuinka kauniisti kirjoitettu! Pieni haikeus iski itseenikin tekstisi luettuani - ikäväsi on niin käsin kosketeltavaa. Toivon sinulle voimia jatkaa elämässäsi eteenpäin. -Siru-

    VastaaPoista
  2. Äärimmäisen koskettavasti kirjoitettu, voin hyvin samaistua. Osaat pukea hyvin sanoiksi asioita, joita itse en saa ulos. Sen takia tämä blogisi on ollut minulle yksi keino selviytyä myös :)

    Muutaman kuukauden päästä olen vuoden tätä tietä kulkenut. En osaa sanoa tuntuuko taival pitkältä vai lyhyeltä. Toisaalta vastahan kaikki tapahtui ja muistan sen kun eilisen, mutta toisaalta olen jo näin pitkällä.

    Tulevaisuus on viime aikoina ahdistanut todella paljon, jäänkö tälle paikkakunnalle vai muutanko muualle. Mihin menen ja missä olen. Ja olenko koskaan mitään. Sain pyyhkiä kyyneliä silmäkulmasta äsken, sillä voin niin hyvin samaistua tuohon, että puolison kanssa oli niin turvallista, että tiesi vielä vuodenkin päästä olevan yhdessä. Ja nyt ei tosiaan tiedä enää itse missä sitä kuukauden päästä on. Siinä missä ennen oli turvassa ja luottavaisin mielin tulevaisuuden haaveet häämöttäen, niin nyt olen niin hukassa. Tuntuu, että kuljen vain irtonaisena paikasta toiseen ja en löydä paikkaani mistään. Minun paikkanihan piti olla mieheni vieressä ja edelleen onkin, sillä en pysty antamaan tilaa kellekään muulle.

    Pakko sitä on uskoa, että joskus tämä helpottaa. Ja onhan hyviäkin hetkiä tullut koettua, mutta ei se ikävää poista. Sinnikkäästi eteenpäin vain. Lämpimiä ajatuksia sinulle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kun kommentoit taas! Olen useasti miettinyt, mitä sinulle mahtaa kuulua :)

      Vuosipäivä oli kyllä jännä rajapyykki. Juuri se, kun ei osannut sanoa, onko vuosi mennyt nopeasti vai hitaasti. Tai onko se ylipäätään pitkä vai lyhyt aika. Muistan itse odottaneeni jotenkin sen vuoden ylittymistä, en edes tiedä miksi. Eihän se mitään muuta. Ja oli kauheaa tajuta, että vuosi on jo kulunut eikä aika enää koskaan mene taaksepäin. Aika kuluu ja kuluu ja yhteinen elämä lipuu kokoajan kauemmas.

      Voin niin samaistua pohdintaasi tulevaisuudesta! Toisaalta on aika ihanaakin, että kaikki ovet ovat auki, minua ei pidättele mikään ja voin muuttaa ihan mihin tahansa. Mutta se on tosi pelottavaa ja tuntuu hurjalta tehdä isoja päätöksiä. Mitä, jos päätän väärin? Onko olemassa oikeaa tai väärää? Mitä jos päätän muuttaa johonkin, missä en viihdykään? Ja en minä haluaisi olla "vapaa menemään minne haluan", haluaisin sen miehen tähän viereeni ja elää sitä tavallista, rauhallista ja turvallista elämää. Jotenkin tuntuu, että olen liian vanha aloittamaan kaiken alusta ja lähteä kokoamaan palapeliä ihan täysin alusta alkaen.

      Ja se, kun kaverit ovat ihan eri tilanteessa, kuin itse olen. Minun lähipiirissäni ei ole montaakaan, jonka elämäntilanteeseen voisin samaistua edes hieman. Muiden suunnitelmat kuulostavat niin kaukaisilta. Ja kun tosiaan itse ei edes tiedä mikä tai kuka on. Vaikeaa.

      Mutta kyllä niitä hyviäkin hetkiä on :) Oikeastaan koen eläväni jo aika normaalia elämää. Tosin "normaalin" määritelmä on pikkaisen kateissa, minusta ei nimittäin ole normaalia elää leskenä näin nuorena, mutta kuitenkin.

      Ihanaa syksyn alkua sinulle <3

      Poista
  3. KOskettava postaus, tsemppiä sulle ja hyvää syksyä! <3

    VastaaPoista