Olen tapaillut jos jonkinmoisia miehiä N:n kuoleman jälkeen. Tosin kenenkään kanssa tapailu ei lopulta ole kestänyt hirmuisen pitkään. Ja oikeastaan kaikilla kerroilla se olen ollut minä, joka olen laittanut jutulle stopin.
Yksi oli mahdottoman kiltti ja omistautuva. Äitini rakastui häneen, vaikka he eivät ikinä edes ehtineet tavata. Minä ehdin nähdä hänen perheensä useammankin kerran. Toinen oli hauska ja meillä oli hyvä kemia. Lähettelimme pitkiä ääniviestejä toisillemme pitkin päivää. Kolmas oli ihan minun tyyliseni nallekarhu, komea kuin mikä ja meillä oli paljon yhteistä. Neljännen kanssa kävin ensitreffeillä Korkeasaaressa ja vietimme kivan kesän yhdessä. Viides kuorsasi niin kovaa, etten saanut sekuntiakaan unta hänen vieressään. Kuudennesta en keksi mitään sanottavaa.
Onhan noita ollut. Kenenkään kanssa se ei vain ole tuntunut oikealta. Tai ehkä ensimmäiset pari tapaamista se on saattanut tuntua. Sitten olen jostain syystä ahdistunut tai kyllästynyt ja lopettanut jutun. Joku pieni asia toisessa on alkanut ärsyttää, ja nyt tarkoitan todellakin ihan täysin merkityksettömiä pikkuasioita, mutta en vaan ole päässyt niistä yli. Sitten en ole enää nähnyt mitään muuta, kuin ne ärsyttävät asiat. Jälkikäteen ajateltuna olen varmaan ihan tarkoituksella tehnyt näin: olen löytänyt ihmisestä mukamas jonkun huonon piirteen, jonka varjolla voin lopettaa koko jutun, vaikkei ihmisessä ole oikeasti mitään vikaa. Ehkä on myös tuntunut isolta kynnykseltä heittäytyä mukaan suhteeseen täysillä, koska silloin on aina olemassa mahdollisuus, että sattuu. Ja varmasti olen viime vuodet suojellut itseäni sydänsuruilta.
En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka löytävät aina vaan itselleen uuden seurustelukumppanin. En siis missään nimessä tuomitse, jos joku haluaa aina hypätä samantien uuteen suhteeseen edellisen päätyttyä, mutta en vain pysty käsittämään, miten jotkut ihmiset löytävät jatkuvasti uusia ihmisiä, joihin ihastuvat ja rakastuvat? Kuinka se on joillekin mahdollista? Kuinka joku aina vaan törmää itselleen sopivaan ihmiseen? En tiedä, olenko itse vain niin nirso, ettei minulle tapahdu noin. Minusta on epäreilua, että olen tällainen "ikisinkku", joka ei koskaan rakastu kehenkään, ja sitten sen harvinaisen kerran kun rakastun, se ihminen kuolee. Koko 30-vuotisen elämäni aikana olen tavannut vain kaksi ihmistä, joiden kanssa olen voinut kuvitella seurustelevani.
Ja olen sillä tavoin onnellisessa tilanteessa, että vaikka toinen näistä ihmisistä on kuollut, on toinen tällä hetkellä minun elämässäni ilmielävänä. Hänen kanssaan kaikki on tuntunut yhtä helpolta, kuin N:n kanssa aikoinaan. Hänen kanssaan en ole ahdistunut yhtä ainoatakaan kertaa. Kyllästymisestä nyt puhumattakaan. Hänen kohdallaan mikään asia tai piirre ei ärsytä tai epäilytä minua. Mikä on käsittämätöntä, koska kyllä hänessä on sellaisia asioita, joiden vuoksi olisin kenen tahansa muun kohdalla jo nostanut kytkintä. Jostain syystä ne eivät nyt haittaa minua. Näen vain epätäydellisen täydellisen ihmisen, jolla on oma historiansa ja omat pikkuvikansa, kuten on minullakin.
Hänen kanssaan olen jopa valmis ottamaan riskin, että sattuu, jos on olemassa pienikin mahdollisuus siihen, että tässä käy hyvin.