perjantai 29. heinäkuuta 2022

Oh boys

Olen tapaillut jos jonkinmoisia miehiä N:n kuoleman jälkeen. Tosin kenenkään kanssa tapailu ei lopulta ole kestänyt hirmuisen pitkään. Ja oikeastaan kaikilla kerroilla se olen ollut minä, joka olen laittanut jutulle stopin.

Yksi oli mahdottoman kiltti ja omistautuva. Äitini rakastui häneen, vaikka he eivät ikinä edes ehtineet tavata. Minä ehdin nähdä hänen perheensä useammankin kerran. Toinen oli hauska ja meillä oli hyvä kemia. Lähettelimme pitkiä ääniviestejä toisillemme pitkin päivää. Kolmas oli ihan minun tyyliseni nallekarhu, komea kuin mikä ja meillä oli paljon yhteistä. Neljännen kanssa kävin ensitreffeillä Korkeasaaressa ja vietimme kivan kesän yhdessä. Viides kuorsasi niin kovaa, etten saanut sekuntiakaan unta hänen vieressään. Kuudennesta en keksi mitään sanottavaa.

Onhan noita ollut. Kenenkään kanssa se ei vain ole tuntunut oikealta. Tai ehkä ensimmäiset pari tapaamista se on saattanut tuntua. Sitten olen jostain syystä ahdistunut tai kyllästynyt ja lopettanut jutun. Joku pieni asia toisessa on alkanut ärsyttää, ja nyt tarkoitan todellakin ihan täysin merkityksettömiä pikkuasioita, mutta en vaan ole päässyt niistä yli. Sitten en ole enää nähnyt mitään muuta, kuin ne ärsyttävät asiat. Jälkikäteen ajateltuna olen varmaan ihan tarkoituksella tehnyt näin: olen löytänyt ihmisestä mukamas jonkun huonon piirteen, jonka varjolla voin lopettaa koko jutun, vaikkei ihmisessä ole oikeasti mitään vikaa. Ehkä on myös tuntunut isolta kynnykseltä heittäytyä mukaan suhteeseen täysillä, koska silloin on aina olemassa mahdollisuus, että sattuu. Ja varmasti olen viime vuodet suojellut itseäni sydänsuruilta.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka löytävät aina vaan itselleen uuden seurustelukumppanin. En siis missään nimessä tuomitse, jos joku haluaa aina hypätä samantien uuteen suhteeseen edellisen päätyttyä, mutta en vain pysty käsittämään, miten jotkut ihmiset löytävät jatkuvasti uusia ihmisiä, joihin ihastuvat ja rakastuvat? Kuinka se on joillekin mahdollista? Kuinka joku aina vaan törmää itselleen sopivaan ihmiseen? En tiedä, olenko itse vain niin nirso, ettei minulle tapahdu noin. Minusta on epäreilua, että olen tällainen "ikisinkku", joka ei koskaan rakastu kehenkään, ja sitten sen harvinaisen kerran kun rakastun, se ihminen kuolee. Koko 30-vuotisen elämäni aikana olen tavannut vain kaksi ihmistä, joiden kanssa olen voinut kuvitella seurustelevani.

Ja olen sillä tavoin onnellisessa tilanteessa, että vaikka toinen näistä ihmisistä on kuollut, on toinen tällä hetkellä minun elämässäni ilmielävänä. Hänen kanssaan kaikki on tuntunut yhtä helpolta, kuin N:n kanssa aikoinaan. Hänen kanssaan en ole ahdistunut yhtä ainoatakaan kertaa. Kyllästymisestä nyt puhumattakaan. Hänen kohdallaan mikään asia tai piirre ei ärsytä tai epäilytä minua. Mikä on käsittämätöntä, koska kyllä hänessä on sellaisia asioita, joiden vuoksi olisin kenen tahansa muun kohdalla jo nostanut kytkintä. Jostain syystä ne eivät nyt haittaa minua. Näen vain epätäydellisen täydellisen ihmisen, jolla on oma historiansa ja omat pikkuvikansa, kuten on minullakin.

Hänen kanssaan olen jopa valmis ottamaan riskin, että sattuu, jos on olemassa pienikin mahdollisuus siihen, että tässä käy hyvin.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Mieli tekee tilaa uudelle

Hassua, että nyt kun olen tapaillut jonkin aikaa uutta miestä ja ensimmäistä kertaa vuosiin voisin nähdä jonkun pidemmällä tähtäimellä elämässäni, olen huomannut miettiväni N:ää tavallista enemmän. Se on hassua, koska tämä uusi mies täyttää ajatukseni aivan täysin. En voi lakata ajattelemasta häntä. Saatan yhtäkkiä havahtua työpöytäni äärestä, että olen tuijottanut ulos ties kuinka pitkään keskittyminen jossain ihan muualla, kuin työasioissa. Minulla on jatkuvasti perhosia vatsassa. Haluaisin tavata häntä koko ajan. Hän täyttää kaikki tyhjät hetket mielessäni. Hän on siellä jatkuvasti.

Mutta niin on myös N. Olen viimeisten viikkojen aikana käynyt päässäni läpi meidän ensitapaamista ja ensimmäisiä kuukausia yhdessä. Yhteenmuuttoa, arkea, riitoja. Lomamatkoja, juhlia. Kosintaa, kuolemaa. Hautajaisia, hänen perhettään. Olen miettinyt miltä hänen hiuksensa ja käsivartensa tuntuivat. Miltä hänen naurunsa kuulosti. Olen lukenut vanhoja kirjoituksia täältä blogista. Olen miettinyt, mitkä olivat hänen ensimmäiset sanansa minulle, ja mitkä viimeiset, ja miten ihanan elämän elimmekään siinä välissä.

Taidan tehdä jonkinlaista luopumista N:stä. Vaikka luopumista ja hyväksymistä ja sopeutumistahan tämä on ollut viimeiset kuusi ja puoli vuotta. Mutta ehkä mieli tekee nyt "lopullista" luopumista ja siirtymistä eteenpäin, johonkin uuteen. Käy läpi vielä kertaalleen kaiken vanhan ja kaiken koetun, jotta voi olla ihan täysin valmis ja vastaanottavainen uuteen. Koska ei tämä N:n muistelu mikään huono juttu ole ollut, eikä se ole tuntunut pahalta. No, yhtenä iltana itkin, kun selasin ystävältäni saatua kuvakirjaa, jonka sain 30-vuotispäivänäni. Siellä oli kuvia N:stä ja meistä yhdessä. Ne kuvat tuntuivat toisaalta aivan hirvittävän kaukaisilta. Jollain hassulla tavalla en pysty enää ollenkaan samaistumaan niihin, tai löytämään itseäni niistä kuvista. Niistä on niin kamalan paljon aikaa. Vaikea uskoa, että se oli silloin elämääni. Vaikka se olikin ihanaa elämää, mutta niin kovin vierasta tämänhetkisestä näkövinkkelistä.

Onneksi sain elää sen kaiken, mutta silti ajattelen olevani onnellinen ja onnekas, kun olen nyt tässä, elämän kakkososan äärellä. Voisinpa sanoa sille 24-vuotiaalle itselleni, että kaikki tulee olemaan vielä tosi hyvin. Tulet ylittämään itsesi niin monta kertaa ja niin monella tapaa, ettet uskokaan. Ja kaikki tulee olemaan vielä aivan hyvin.

Olen ajatellut N:ää joka ikisenä päivänä hänen kuolemansa jälkeen. En tietenkään aina sillä tavalla aktiivisesti miettimällä miettinyt, mutta tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän. Niin kokonaisvaltaisesti hän ja tämä koko kokemus leskeytymisestä on vaikuttanut minuun. Olisi mielenkiintoista tietää, tuleeko koskaan sellaista päivää, kun en ajattelisi häntä. Kuitenkin on ihanaa huomata, kuinka N antaa minun mielessäni tilaa jollekin uudelle. Ei hän sieltä mihinkään tule koskaan katoamaan, mutta tuntuu lämpöiseltä, että voin vaihteeksi täyttää ajatukseni sellaisella ihmisellä, jolle minun on mahdollista soittaa, jonka kädestä minä voin halutessani ottaa kiinni ja josta minun ei tarvitse puhua menneessä muodossa. Että tässä maailmassa ja minun mielessäni on joku, joka on ihan todellinen juuri nyt, tässä hetkessä.

perjantai 8. heinäkuuta 2022

Laita viesti, kun pääset kotiin

Voi että. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi kirjoitellut tänne. Vähän jopa jännittää kirjoittaa tänne taas. Osaankohan edes enää?

Kaikki on ihan tosi hyvin elämässäni juuri nyt. Viimeisen vuoden aikana olen ostanut itselleni asunnon, täyttänyt 30 vuotta (ja saanut ystäviltäni maailman ihanimmat yllätysjuhlat niiden kunniaksi), jatkanut edelleen esihenkilöhommissa sosiaalialalla ja ruvennut uskomaan, että olen siinä ihan hitsin hyvä, suorittanut lähiesimiestyön tutkinnon, sekä toiminut tanssijoukkueeni kapteenina ja joukkueenjohtajana jo useamman kauden. Ajattelen, että olen rakentanut itselleni aika hyvän elämän.

Alkuvuodesta vietimme joukkueeni kanssa jengi-iltaa, ja koska joukkueeseen oli tullut vuoden vaihteessa paljon uusia harrastajia, pidimme pienen esittäytymiskierroksen. Omalla kohdallani kerroin, että olen juuri ostanut yksinäni asunnon, ja että työkseni johdan mielenterveyskuntoutujien asumisyksikköä ollen samalla 15 työntekijän lähiesihenkilö. Yksi joukkuekaverini totesi, että "Vahva mimmi!". Niinpä niin. En edes kertonut itsestäni sitä asiaa, mikä tekee minusta kaikista eniten vahvan. En kertonut, että by the way, minun avomieheni on kuollut. Kerroin vain ihan tavallisia asioita itsestäni. Ja silti hän oli sitä mieltä, että olen vahva. Jälkikäteen pohdin asiaa pitkään, ja tajusin, että osittain tahtomattani, ja osittain täysin tarkoituksella olen rakentanut itselleni vahvan ja itsenäisen naisen identiteetin. Se rooli on ollut pakko ottaa, koska ei ole ollut muitakaan vaihtoehtoja, ja toisaalta olen varmasti sitä itse myös boostannut. Ja sen lisäksi olen onnistunut rakentamaan todella korkean muurin, josta on kenenkään melkeinpä mahdotonta päästä läpi.

Vaan on siitä joku päässyt läpi. Taidan olla tällä hetkellä aivan järjettömän ihastunut erääseen mieheen. Hän saa minut ymmärtämään, miksi olen ollut yksin kaikki nämä vuodet, miksei kukaan muu ole tuntunut sopivalta. Hän ei oikeastaan ole lainkaan sen tyylinen, millaista miestä kuvittelin etsiväni ja haluavani. Hän on erilainen, kuin kukaan aiemmin tapailemani, mutta ehkä se juuri onkin se syy, miksei se koskaan toiminut kenenkään muun kanssa. Ehkä tarvitsin juuri hänenlaisen.

Tajusin olevani ihastunut häneen, kun yhtenä viikonloppuna istuin terassilla ystävieni ja ison ihmisjoukon keskellä, enkä voinut ajatella mitään muuta kuin häntä. Se tunne vain vahvistui, kun yhtenä aamuna lähdin hänen luotaan töihin. Aurinko paistoi jo ennen aamuseitsemää niin lämpimästi, ettei takkia olisi tarvinnut. Sinä aamuna olin maailman onnellisin nainen. Sinä aamuna ja siinä hetkessä minulla oli kaikki, mistä voin ikinä haaveilla.

Hän on mies, joka saattaessaan minut pysäkille sanoo "laita viesti, kun pääset kotiin". Joka vastaantulevan pyöräilijän kohdalla vetää minua kadun reunaan, etten jäisi alle. Joka suunnittelee ja järjestää meille jatkuvasti erilaista tekemistä. Johon en ole vielä kertaakaan ahdistunut tai kyllästynyt, ja se on paljon sanottu, koska yleensä ahdistun jo viikon tuntemisen jälkeen, ja lopetan koko jutun.

Olen kertonut hänelle N:stä. Itse asiassa olen puhunut hänestä useitakin kertoja. Saatan mainita N:n jossain sivulauseessa, jos asia liittyy jotenkin häneen. Nyt olen pyrkinyt siihen, että alusta lähtien puhun hänestä avoimesti. Kerroin heti alussa, että tapaan edelleen N:n perhettä ja että somessani on hänestä kuvia. Hän ei ole pelästynyt mitään, vaikka on sanonut suoraan, että kyllä asia on aiheuttanut hänessä epävarmuutta, koska hän ei koskaan ole ollut tällaisessa tilanteessa. Ihanaa, että hän sanoi niin! Hän suhtautui niin ihanasti, kun kolmannella tapaamisellamme kerroin hänelle N:stä. Hän katsoi minua silmiin ja kuunteli, kun kerroin koko tarinan, ja sen jälkeen kysyi, saako minua halata. Se pitkä halaus kertoi enemmän kuin mitkään sanat ikinä.