perjantai 8. heinäkuuta 2022

Laita viesti, kun pääset kotiin

Voi että. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi kirjoitellut tänne. Vähän jopa jännittää kirjoittaa tänne taas. Osaankohan edes enää?

Kaikki on ihan tosi hyvin elämässäni juuri nyt. Viimeisen vuoden aikana olen ostanut itselleni asunnon, täyttänyt 30 vuotta (ja saanut ystäviltäni maailman ihanimmat yllätysjuhlat niiden kunniaksi), jatkanut edelleen esihenkilöhommissa sosiaalialalla ja ruvennut uskomaan, että olen siinä ihan hitsin hyvä, suorittanut lähiesimiestyön tutkinnon, sekä toiminut tanssijoukkueeni kapteenina ja joukkueenjohtajana jo useamman kauden. Ajattelen, että olen rakentanut itselleni aika hyvän elämän.

Alkuvuodesta vietimme joukkueeni kanssa jengi-iltaa, ja koska joukkueeseen oli tullut vuoden vaihteessa paljon uusia harrastajia, pidimme pienen esittäytymiskierroksen. Omalla kohdallani kerroin, että olen juuri ostanut yksinäni asunnon, ja että työkseni johdan mielenterveyskuntoutujien asumisyksikköä ollen samalla 15 työntekijän lähiesihenkilö. Yksi joukkuekaverini totesi, että "Vahva mimmi!". Niinpä niin. En edes kertonut itsestäni sitä asiaa, mikä tekee minusta kaikista eniten vahvan. En kertonut, että by the way, minun avomieheni on kuollut. Kerroin vain ihan tavallisia asioita itsestäni. Ja silti hän oli sitä mieltä, että olen vahva. Jälkikäteen pohdin asiaa pitkään, ja tajusin, että osittain tahtomattani, ja osittain täysin tarkoituksella olen rakentanut itselleni vahvan ja itsenäisen naisen identiteetin. Se rooli on ollut pakko ottaa, koska ei ole ollut muitakaan vaihtoehtoja, ja toisaalta olen varmasti sitä itse myös boostannut. Ja sen lisäksi olen onnistunut rakentamaan todella korkean muurin, josta on kenenkään melkeinpä mahdotonta päästä läpi.

Vaan on siitä joku päässyt läpi. Taidan olla tällä hetkellä aivan järjettömän ihastunut erääseen mieheen. Hän saa minut ymmärtämään, miksi olen ollut yksin kaikki nämä vuodet, miksei kukaan muu ole tuntunut sopivalta. Hän ei oikeastaan ole lainkaan sen tyylinen, millaista miestä kuvittelin etsiväni ja haluavani. Hän on erilainen, kuin kukaan aiemmin tapailemani, mutta ehkä se juuri onkin se syy, miksei se koskaan toiminut kenenkään muun kanssa. Ehkä tarvitsin juuri hänenlaisen.

Tajusin olevani ihastunut häneen, kun yhtenä viikonloppuna istuin terassilla ystävieni ja ison ihmisjoukon keskellä, enkä voinut ajatella mitään muuta kuin häntä. Se tunne vain vahvistui, kun yhtenä aamuna lähdin hänen luotaan töihin. Aurinko paistoi jo ennen aamuseitsemää niin lämpimästi, ettei takkia olisi tarvinnut. Sinä aamuna olin maailman onnellisin nainen. Sinä aamuna ja siinä hetkessä minulla oli kaikki, mistä voin ikinä haaveilla.

Hän on mies, joka saattaessaan minut pysäkille sanoo "laita viesti, kun pääset kotiin". Joka vastaantulevan pyöräilijän kohdalla vetää minua kadun reunaan, etten jäisi alle. Joka suunnittelee ja järjestää meille jatkuvasti erilaista tekemistä. Johon en ole vielä kertaakaan ahdistunut tai kyllästynyt, ja se on paljon sanottu, koska yleensä ahdistun jo viikon tuntemisen jälkeen, ja lopetan koko jutun.

Olen kertonut hänelle N:stä. Itse asiassa olen puhunut hänestä useitakin kertoja. Saatan mainita N:n jossain sivulauseessa, jos asia liittyy jotenkin häneen. Nyt olen pyrkinyt siihen, että alusta lähtien puhun hänestä avoimesti. Kerroin heti alussa, että tapaan edelleen N:n perhettä ja että somessani on hänestä kuvia. Hän ei ole pelästynyt mitään, vaikka on sanonut suoraan, että kyllä asia on aiheuttanut hänessä epävarmuutta, koska hän ei koskaan ole ollut tällaisessa tilanteessa. Ihanaa, että hän sanoi niin! Hän suhtautui niin ihanasti, kun kolmannella tapaamisellamme kerroin hänelle N:stä. Hän katsoi minua silmiin ja kuunteli, kun kerroin koko tarinan, ja sen jälkeen kysyi, saako minua halata. Se pitkä halaus kertoi enemmän kuin mitkään sanat ikinä.

4 kommenttia:

  1. Oon niin onnellinen sun puolesta -MR-

    VastaaPoista
  2. Huh kun herkistyin. Kirjotat niin kauniisti susta ja siitä, miten tää ihana mies tukee sua ❤️ Niin kiva lukee, et oot onnellinen 🥰

    VastaaPoista