keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Mieli tekee tilaa uudelle

Hassua, että nyt kun olen tapaillut jonkin aikaa uutta miestä ja ensimmäistä kertaa vuosiin voisin nähdä jonkun pidemmällä tähtäimellä elämässäni, olen huomannut miettiväni N:ää tavallista enemmän. Se on hassua, koska tämä uusi mies täyttää ajatukseni aivan täysin. En voi lakata ajattelemasta häntä. Saatan yhtäkkiä havahtua työpöytäni äärestä, että olen tuijottanut ulos ties kuinka pitkään keskittyminen jossain ihan muualla, kuin työasioissa. Minulla on jatkuvasti perhosia vatsassa. Haluaisin tavata häntä koko ajan. Hän täyttää kaikki tyhjät hetket mielessäni. Hän on siellä jatkuvasti.

Mutta niin on myös N. Olen viimeisten viikkojen aikana käynyt päässäni läpi meidän ensitapaamista ja ensimmäisiä kuukausia yhdessä. Yhteenmuuttoa, arkea, riitoja. Lomamatkoja, juhlia. Kosintaa, kuolemaa. Hautajaisia, hänen perhettään. Olen miettinyt miltä hänen hiuksensa ja käsivartensa tuntuivat. Miltä hänen naurunsa kuulosti. Olen lukenut vanhoja kirjoituksia täältä blogista. Olen miettinyt, mitkä olivat hänen ensimmäiset sanansa minulle, ja mitkä viimeiset, ja miten ihanan elämän elimmekään siinä välissä.

Taidan tehdä jonkinlaista luopumista N:stä. Vaikka luopumista ja hyväksymistä ja sopeutumistahan tämä on ollut viimeiset kuusi ja puoli vuotta. Mutta ehkä mieli tekee nyt "lopullista" luopumista ja siirtymistä eteenpäin, johonkin uuteen. Käy läpi vielä kertaalleen kaiken vanhan ja kaiken koetun, jotta voi olla ihan täysin valmis ja vastaanottavainen uuteen. Koska ei tämä N:n muistelu mikään huono juttu ole ollut, eikä se ole tuntunut pahalta. No, yhtenä iltana itkin, kun selasin ystävältäni saatua kuvakirjaa, jonka sain 30-vuotispäivänäni. Siellä oli kuvia N:stä ja meistä yhdessä. Ne kuvat tuntuivat toisaalta aivan hirvittävän kaukaisilta. Jollain hassulla tavalla en pysty enää ollenkaan samaistumaan niihin, tai löytämään itseäni niistä kuvista. Niistä on niin kamalan paljon aikaa. Vaikea uskoa, että se oli silloin elämääni. Vaikka se olikin ihanaa elämää, mutta niin kovin vierasta tämänhetkisestä näkövinkkelistä.

Onneksi sain elää sen kaiken, mutta silti ajattelen olevani onnellinen ja onnekas, kun olen nyt tässä, elämän kakkososan äärellä. Voisinpa sanoa sille 24-vuotiaalle itselleni, että kaikki tulee olemaan vielä tosi hyvin. Tulet ylittämään itsesi niin monta kertaa ja niin monella tapaa, ettet uskokaan. Ja kaikki tulee olemaan vielä aivan hyvin.

Olen ajatellut N:ää joka ikisenä päivänä hänen kuolemansa jälkeen. En tietenkään aina sillä tavalla aktiivisesti miettimällä miettinyt, mutta tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän. Niin kokonaisvaltaisesti hän ja tämä koko kokemus leskeytymisestä on vaikuttanut minuun. Olisi mielenkiintoista tietää, tuleeko koskaan sellaista päivää, kun en ajattelisi häntä. Kuitenkin on ihanaa huomata, kuinka N antaa minun mielessäni tilaa jollekin uudelle. Ei hän sieltä mihinkään tule koskaan katoamaan, mutta tuntuu lämpöiseltä, että voin vaihteeksi täyttää ajatukseni sellaisella ihmisellä, jolle minun on mahdollista soittaa, jonka kädestä minä voin halutessani ottaa kiinni ja josta minun ei tarvitse puhua menneessä muodossa. Että tässä maailmassa ja minun mielessäni on joku, joka on ihan todellinen juuri nyt, tässä hetkessä.

1 kommentti: