lauantai 31. joulukuuta 2016

Vuoden viimeinen päivä

En ole varmaan koskaan aiemmin odottanut vuoden vaihtumista näin paljon. En malta odottaa, että pääsen eroon tästä paskasta vuodesta 2016. En olisi koskaan uskonut, että tästä tulee elämäni kamalin vuosi. Tämänhän piti päinvastoin olla yksi elämäni onnellisimmista! Menimme viime vuonna kihloihin ja tänä vuonna piti ostaa oma koti. Alkuvuosi alkoi niin ihanasti. Miten on mahdollista, että se päättyy näin? Miten on mahdollista, että koen elämäni onnellisimman ja kamalimman vuoden peräkkäin? En saata edelleenkään uskoa, että näin tapahtui.

Vuosi 2016 oli elämäni surullisin vuosi. Aivan silkkaa painajaista. En ole koskaan aiemmin kokenut mitään niin järkyttävää, kuin tänä vuonna. Tämä vuosi ei todellakaan kohdellut minua hyvin. Toivon niin kovasti parempaa ensi vuotta. En oikeastaan toivo vielä hyvää vuotta, toivon vain parempaa. Todennäköisesti ensi vuosi tulee olemaan vielä aika raskas. En odota sen olevan helppo. Minä olen edelleenkin menettänyt avomieheni, eikä se asia muutu, vaikka saakin ottaa käyttöön uuden kalenterin.

Silti uusi vuosi symboloi jonkinlaista uutta alkua. Ei se loppujen lopuksi mitään muuta, mutta jollakin lailla se on silti uuden alku. Ja minä kaipaan nyt jotain uutta ja raikasta. Tavallaan saa aloittaa kaiken alusta. Saa uuden pohjan, tyhjän paperin, jolle lähteä maalaamaan uusia maisemia.

En oikeastaan tiedä, mitä odotan ensi vuodelta. Toivon vain, että vuosi 2017 kohtelisi minua paremmin, kuin tämä vuosi. Mielestäni olisin ansainnut hyviä uutisia ja onnellisia hetkiä. Ensi vuodesta tulee varmasti jollain tavalla käänteen tekevä. Minun on pakko tehdä jonkinlaisia päätöksiä elämäni suhteen. Minä valmistun ensi vuoden aikana koulusta. Tulevaisuus on ihan täysin auki. Minä saatan löytää itseni ensi syksynä ihan mistä tahansa. Eikä se oikeastaan edes pelota. Odotan sitä innolla. Ensi vuoden on pakko olla minulle parempi.

Tuntuu haikealta. Vuosi 2016 tulee aina olemaan minulle se vuosi, kun menetin kaiken, kun menetin hetkeksi myös itseni. 2016 ei koskaan tule soittamaan kovin iloisia kelloja minun muistoissani. Mutta kaikesta huolimatta tämä on se vuosi, kun vahvistuin kaikista eniten ja opin elämästä kaikista eniten. Kun minusta tuli ehkä kaikista eniten minä. Muistan ikuisesti, kuinka minä hajosin tänä vuonna. Mutta tulen muistamaan ikuisesti myös, kuinka keräsin palaset ja rakentelin niitä yhteen uudestaan. Muistan kesäillat ja tyhjentyneet skumppapullot. Muistan konsertit, kuntosalikäynnit ja shoppailureissut. Muistan risteilyt ja pyjamabileet. Muistan, kuinka ystäväni pysyivät rinnallani. Ja muistan erityisesti ne ystäväni, jotka eivät pysyneet. Tämä vuosi opetti paljon myös ystävyydestä. En ikinä millään sanoilla pysty kiittämään tarpeeksi niitä ihmisiä, jotka pysyivät vierelläni. Minulle on maailman suurin rakkaudenosoitus ystäviltäni, että he pysyivät. Kaikki eivät sitä valitettavasti tehneet.

Olen valmis luopumaan tästä vuodesta. Olen ihan helkkarin valmis. Selviydyin jokaisesta päivästä, ja nyt olen valmis.

Heippa, 2016. Ei oikeastaan tule ikävä.

torstai 29. joulukuuta 2016

Soittolistalla osa I

Spotify oli tehnyt minulle soittolistan nimeltä Suosikkikappaleesi vuonna 2016. Sen kuunteleminen oli aika haikeaa. Listalla oli paljon kappaleita, joita olen kuunnellut viime keväänä juuri N:n kuoleman jälkeen. Paljon kappaleita, joiden olemassaolon olin jo unohtanut. Kappaleita, joita kuunnellessa olen itkenyt. Toisaalta listalla oli ihania biisejä myös kesän bileistä ja risteilyiltä. Minun soundtrackini vuodelta 2016.

Ajattelin listasta inspiroituneena koota yhteen muutamia kappaleita, joita olen tänä vuonna kuunnellut, tai jotka muuten sopivat sanojensa puolesta tähän hetkeen. Teen tästä pian jatko-osan, sillä jakamisen arvoisia kappaleita on niin paljon. 

Me oltiin ikuisii
Meidät kappaleiksi revittiin
Pala palalta se syö mua sisältä
Ollaan kahen maailman välillä
Ja mul on ikävä
Mikael Gabriel - Loistat pimeäs

Aloitetaan kaikista uusimmalla kappaleella. Olisin voinut laittaa tähän tämän biisin kokonaisuudessaan. Jokainen sana sopii minuun. Kun kuulin tämän kappaleen ensimmäistä kertaa, ajattelin, että Miklu on tehnyt biisin minusta! Ihana kappale. Olen kuunnellut tätä tämän viikon aikana tosi paljon.

Tuuli kuiskaa vieläkin nimeäsi
Vuosien jälkeen
Tuuli kuiskaa "olet vielä luonani"
Nukut vain pitkään
Pete Parkkonen - Nukut vain pitkään

Tämä kappale kertoo kuolemasta. Tiesin tämän kappaleen jo entuudestaan, mutta nyt N:n kuoleman jälkeen siihen palaaminen tuntui luonnolliselta. Olen aina pitänyt Pete Parkkosesta. En tiedä, onko kappale hänelle jotenkin henkilökohtainen, mutta minulle se ainakin on.

Oh lights go down
In the moment we're lost and found
I just wanna be by your side
If these wings could fly
Oh damn these walls
In the moment we're ten feet tall
And how you told me after it all
We'd remember tonight
For the rest of our lives
Birdy - Wings

Vuoden aikana olen kuunnellut paljon herkkää musiikkia. Välillä on vain niitä hetkiä, kun haluaa velloa surussa ja itsesäälissä ja itkeä peiton alla. Silloin isken tällaiset kappaleet soimaan. Pidän tämän biisin sanoista tosi paljon.

Odotin kauan että heräisit
Odotan että huomaat
En uskalla ääneen sanoa
Kuinka paljon sua rakastan
Ettet huomaa kun itken

Kuuntelin kuinka yötä hengitit
Kuuntelin surua hiljaa
Tähtiä katson että unohtaisin
Kuinka lähelle sua pääsin
Jippu - Kii

Tätä kappaletta kuuntelin heti N:n kuoleman jälkeen. Tämä menee samaan herkistelykategoriaan, kuin edellinen. Nämä sanat ikään kuin kertovat siitä hetkestä, kun olin N:n sairaalasängyn vierellä viimeistä kertaa. Tämä kappale ei kerro kuolemasta. Mutta sanat tuntuivat silti kummallisen omilta viime keväänä. Edelleen tätä kuunnellessa näen mielessäni sen hetken, kun sain koskea häneen viimeistä kertaa. Ja kuinka vain odotin, että hän heräisi.

Tässä mä seison kaipausta rinnassa
Vaikka tää loppuisi yhdessä illassa
Maailma on minun, maailma on sinun
Maailma on tehty meitä varten
Jokainen tänne jonkun jäljen jättää

Ennen ajattelin miten mä eläisin

Vielä sadan vuoden päästäkin
Miten mun askeleet poluille painuneet
Ois täällä vielä silloinkin
Haloo Helsinki - Maailma on tehty meitä varten

Varmaa, mikäpä täällä olis varmaa
Paitsi se että pitää jatkaa
Vaikka se tuntuis vaikealta
Haloo Helsinki - Vieri vesi vieri

Haloo Helsingillä on kappaleissaan paljon minuun sopivia sanoja. Minä nykyään kuulen jokaisesta kappaleesta sanat, jotka liittyvät kuolemaan tai menetykseen. Näitäkin kappaleita olen kuunnellut monet kerrat ennen N:n kuolemaa, mutta vasta tämän vuoden aikana olen kiinnittänyt huomiota sanoituksiin.

The colours will change
I love every shade of you
Don't lose your faith
Keep walking how you do

Goodbye, friend

No, this is not the end
Lift up your head
Somewhere we'll meet again

The world's just a place

That we're only passing through
Heaven awaits
Those that keep marching through
David Guetta - Goodbye Friend

Tämä biisi on varmaan yksi lempparilöytöjäni tänä vuonna! Tämä on minun voimabiisini. Ajattelen, että N laulaa tämän minulle. Vaikka teema kappaleessa on surullinen, ei itse biisi kuitenkaan ole lainkaan surullinen. Päin vastoin, se on jotenkin voimaa ja toivoa antava. Biisi on nopeatempoinen, tämän tahtiin voisi vaikka tanssia! Kuuntelen tätä biisiä aina välillä, jos tuntuu, että mikään ei suju. Tämä on minulle tosi tärkeä kappale.

Tähän on hyvä lopettaa. Jatkoa seuraa... Olen huomenna menossa ystäväni kanssa Vain elämää -konserttiin. Ihana lopetus vuodelle! Siellä on minulle aika monta merkityksellistä artistia ja kappaletta. Saa nähdä, säästytäänkö kyyneliltä!

tiistai 27. joulukuuta 2016

Että sellainen joulu

Nyt on sitten joulu ohitse ja arkeen palattu.

Jouluaattona lähdin käymään haudalla heti aamusta. Päästyäni ulko-ovesta ulos tajusin, että sataa. Kovaa. Sekunnin ajan mietin, että käännyn kannoillani, enkä todellakaan kävele hautausmaalle asti. Mutta lähdin kuitenkin. Jostain syystä minulle oli tärkeää mennä sinne jouluna. En edes tiedä miksi. Minähän voin mennä sinne vaikka jokaisena muuna päivänä. Mutta olin päättänyt mennä sinne jouluaattona, joten uhmasin säätä ja lähdin.

Kaduin sitä jo viiden minuutin päästä. Olin aivan läpimärkä eikä sateenvarjosta ollut mitään hyötyä. Suoraan sanottuna vitutti aivan jumalattoman paljon. Hautausmaalle päästessäni olin jo niin surullinen ja ärsyyntynyt, että itketti ihan kaikki. Itketti se ilma ja kylmyys. Itketti se, että minä joudun jouluaattona kävellä vesisateessa nuoren avomieheni haudalle. Mikä tässä maailmassa on vikana?! Miten näin voi käydä?

Haudalla sytytin kynttilän ja taistelin yhden kaatuneen lyhdyn kanssa. Tuijotin hautaa varmaan viisi minuuttia. Se oli jotenkin musertava hetki. Jouluaattona pitäisi olla kaikki rakkaat läsnä. Vaan ei ole.

Vasta kotimatkalla huomasin, että käteni oli yltäpäältä veressä, koska olin onnistunut telomaan sen siihen hemmetin lyhtyyn. Siinä hetkessä olisin voinut ihan helposti vain lyhistyä kadulle ja luovuttaa. Huutaa ihan täysiä. En enää jaksanut edes pidellä sateenvarjoa. Sama se oli kastua aivan kokonaan, kun kaikki oli pilalla jo muutenkin. Kotitalon hississä totesin peilille näyttäväni aivan järkyttävältä. Ja tajusin myös, että olin pidätellyt itkua koko matkan. Kotiin päästyäni en enää pidätellyt. Itkin ja itkin ja itkin. Teki mieli käpertyä sänkyyn peiton alle, soittaa äidille, että en ole tulossa, ja nukkua koko joulun yli. Mutta sitten kasasin itseni, föönasin likomärät hiukset kuiviksi ja vaihdoin vaatteet. Päätin ottaa ihan uuden aloituksen koko päivälle ja joululle. Eihän kello ollut vielä edes puolta päivää!

Vanhemmilleni päästyä kaikki oli jo paremmin. Kyllä perheen näkeminen vaan aina piristää! Jouluruoka oli hyvää, seura vielä parempaa ja sain muutaman ihanan lahjankin. Loppuillan olikin sitten ihan hyvä mieli. Näin tuttuja joulukirkossa. Ihanan ystävän lähettämä viesti lämmitti mieltä. N:n lisäksi tästä joulusta puuttui pikkusiskoni, joka on Amerikassa vaihto-oppilaana. Vähän haikeaa, että kaksi rakasta on jossain ihan muualla. Siskon kanssa tosin puhuttiin joulun pyhinä pitkä skype-puhelu. Oli niin ihanaa nähdä hänet ikään kuin livenä. Sama sisko siellä oli, kuin lähtiessä. Onneksi sentään hänet saan vielä takaisin.

Että sellainen joulu. Viihdyin vanhemmillani loppujen lopuksi kolme päivää. Ei huvittanut tulla yksinään tyhjään kotiin yhtään sen aikaisemmin. Eilen illalla oli pakko tulla, koska tänään oli aamuvuoro. Oli mukavaa palata töihin. Nyt sitten vietetään vuoden viimeisiä päiviä. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että tämä vuosi on pian ohi. Ja että minä olen ihan oikeasti kävellyt omin jaloin jokaikisen päivän lävitse! Se ei ole ihan pikkujuttu. Se on jotakin, josta saan olla ihan pirun ylpeä. Minä pystyin siihen.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Hyvää joulua

Tiedättekö, mikä muistuttaa erittäin tehokkaasti siitä, että yksin tässä nyt ollaan? Joulukortit eteisen lattialla. Niissä on vain minun nimeni. Minun osoitteeni ja minun nimeni. Se on taas jotenkin niin konkreettista. Niitä hetkiä, kun kylmä rätti lävähtää naamalle. Luulit jo hetken olevasi vahva ja pärjääväsi. Luulit jo vähän pidemmänkin hetken, että ei tässä mitään hätää ole. Se kaikki muuttuu, kun avaat kotioven ja eteisen lattialla odottaa muutama joulukortti. En ole ikinä tullut niin surulliseksi nähdessäni omaa nimeäni kirjoitettuna paperille. Se näyttää niin kamalan orvolta yksin. Sen vierestä puuttuu jotain todella oleellista.

Sitä paitsi en ole tänä vuonna edes saanut montaa joulukorttia. Paljon vähemmän kuin edellisinä vuosina. Eivätkö ihmiset viitsi lähettää niitä minulle? Johtuuko se siitä, että olen yksin? Eikö yksin asuville lähetetä kortteja, onko se enemmänkin perheille suunnattu juttu? Eivätkö ihmiset halua lähettää niitä minulle peläten, että se oikein alleviivaa minun yksinäisyyttäni? Pystyn lukemaan tietynlaista sääliä lähes jokaisesta kortista, jonka olen saanut. Toivotetaan voimia ja halauksia. Masentavaa, että minä 25-vuotias nuori nainen olen nyt sellaisessa tilanteessa, että saan tuollaisia kortteja. Muistan, kun viime kesänä sain mummiltani nimipäiväkortin, jossa luki "Jaksamisia ja hyvää vointia!" Voi jessus. Ihan kuin olisin joku vanhus! Toisaalta ne korttiin valmiiksi painetut "Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta" tuntuvat myös jotenkin kummallisilta. Ei tämä joulu nyt loppujen lopuksi erityisen hyvä tule olemaan. Olosuhteisiin nähden hyvä, mutta ei muuten. Eikä ensi vuosikaan varmasti vielä tule olemaan mitenkään hurjan onnellinen. En edes tiedä, mitä kortissa pitäisi lukea, että se tuntuisi oikealta. Ehkä ainoastaan N:n nimi minun nimeni vieressä voisi tehdä sen.

Silti ilahduin jokaisesta kortista. Ihanaa, kun on vielä ihmisiä, jotka muistavat. Minulla on kyllä ihan mahtava lähipiiri. Tunnen itseni niin etuoikeutetuksi, kun mietin, millaisia ystäviä olen onnistunut haalimaan ympärilleni. N:n äitikin kävi eilen työpaikallani toivottamassa vielä hyvät joulut. Sattumalta juuri silloin ohi käveli N:n sukulaisia, joita minä en oikeastaan tunne. Hekin tulivat tervehtimään ja N:n äiti sanoi heille: "Muistatteko, tässä on meidän S?" Meidän S. Tuntuu niin älyttömän ihanalta, että minä olen edelleen heidän S. Kunpa saisin aina olla heidän S.

Huomenna herään aikaisin ja lähden hautausmaan kautta vanhemmilleni. Käymme iltapäivällä joulukirkossa. Kirkot eivät nykyisin ole lempipaikkojani. Niissä vain on se tietynlainen tunnelma ja sisustus ja äänet ja kaikki. Kaikki jotenkin muistuttavat hautajaisia. Vietetäänhän kirkossa paljon iloisiakin juhlia. Mutta minä liitän kirkot nyt vain ja ainoastaan hautajaisiin.

Nyt minä haluan toivottaa oikein hyvää joulua kaikille blogini lukijoille  Ystäville ja kavereille. Kavereiden kavereille, jotka tietävät minut kautta rantain ja käyvät lukemassa kuulumisiani. Koulukavereille. Tutuille ja tuntemattomille. Vakikommentoijille. Niille lukijoille, jotka eivät kommentoi, mutta lukevat. Sinulle, joka olet täällä ensimmäistä kertaa. Ja ihanille naisille vertaistukiryhmästäni, sillä tiedän siellä olevan monia, jotka lukevat tätä. Teille erityisesti haluan toivottaa voimia tähän joulun aikaan. Toivottavasti teillä kaikilla on joku sukulainen tai ystävä lähellä. Tiedän, että tämä joulu on tunteellista aikaa, mutta selviämme tästäkin, kuten jokaisesta muustakin päivästä.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Mitä minä oikeastaan suren?

Nyt, kun N:n kuolemasta on pian takana vuosi, huomaan surevani täysin eri asioita, kuin aluksi. N:n kuoleman jälkeen ajattelin kovin itsekkäästi. Minä oikeastaan surin itseäni. Minä surin sitä, että minä jäin yksin, minun suunnitelmani menivät pieleen, minun elämäni meni uusiksi, minä jouduin luopumaan kaikesta, minä jouduin aloittamaan alusta, minä jouduin ikävöimään, minä jouduin selviytymään. Minä surin kaikista eniten itseäni.

Surun kohde on jo jonkin aikaa ollut aivan toinen. Nyt minä suren kaikista eniten häntä. Minä suren sitä, että N kuoli liian aikaisin, että hänen suunnitelmansa ja unelmansa jäivät toteutumatta, ettei hän saanut olla isä, ettei hän päässyt osallistumaan vanhempiensa mökin rakennukseen, ettei hän ehtinyt ostaa unelmiensa autoa, että hän joutui kokemaan näin järkyttävän kohtalon. Nyt minä suren ennen kaikkea häntä. Nyt osaan jo ajatella, että kaikista surullisinta tässä on se, että N kuoli nuorena. Ei suinkaan se, että minä jäin yksin.

Nyt suren enemmän jopa N:n vanhempia, kuin itseäni. Minä tiedän, että tulen itse pääsemään tämän kaiken läpi. Aikaa se ottaa, mutta minä selviän tästä. Ja toivon mukaan löydän joskus tulevaisuudessa uuden rakkaudenkin. Minä tulen vielä saamaan ihan hyvän elämän. Mutta minä suren aivan äärettömän paljon N:n vanhempia. Lapsensa menettäminen on kenties pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Ei puolison kuolema ole niin kamalaa kuin oman lapsen kuolema. He eivät ikinä pääse siitä yli. He eivät ikinä saa mitään korvaavaa tilalle. Ja se on väärin. Olen niin surullinen heidän puolestaan.

Tuntuu jopa hieman hölmöltä, kuinka itsekkäästi surin aluksi. Mutta kai se on ihan normaalia. Suru muuttaa matkan varrella muotoaan. Ja näköjään surun kohdekin voi vaihtua. Kaikista järkyttävintä on, että elämäniloinen ja hyväntuulinen ihminen kuoli niin nuorena. Ei suinkaan minun kohtaloni, se ei ole kaikista järkyttävintä. En enää sure niin paljon sitä, mikä kaikki meiltä yhdessä jäi kokematta. Suren enemmän sitä, mikä häneltä itseltään jäi kokematta. Osaan jo olla kiitollinen siitä, mitä hänen kanssaan sain. En kiittämätön siitä, mitä en saanut.

Suru ei enää ole sellaista ahdistavaa. Suru ei enää aiheuta epätoivoa. Suru on jo alle 11 kuukaudessa muuttanut muotoaan tosi paljon. Nyt suru on kaipausta. Ei useinkaan enää viiltävää ikävää, vaan lämmintä kaipausta. Mutta silti se suru on. Se ei katoa. Enkä haluakaan sen katoavan. Suru kertoo siitä, että rakastin ja omistin jotakin tärkeää. Suru on minussa tavalla tai toisella mukana koko minun loppuelämäni ajan. 

maanantai 19. joulukuuta 2016

Joulu lähestyy

En voi uskoa, että eletään jo jouluviikkoa! Joulu on taas tullut jotenkin ihan huomaamatta. Tai oikeastaan koko syksy on vilahtanut ohi ihan huomaamatta. Tuntuu hyvältä, että on selvinnyt tänne asti. Tuntuu erityisen hyvältä, ettei elämä ole enää pelkkää selviytymistä. Välillä se toki on sitäkin. Kyllä yhä edelleen on niitäkin päiviä, kun ainoa ajatus on vain selvitä hengissä. Mutta niitä on vähän. Nyt elämä on jo elämää. Hyvistä hetkistä osaa jo nauttia. Niitä hyviä hetkiä ylipäätään on jo aika paljon! On naurua ja iloa. Se on todella palkitsevaa, kun huomaa, että elämä sittenkin jatkuu. Että välillä osaa jo suunnitella vähän huomista pidemmälle.

Yksi asia, jota olen osannut jo suunnitella, on laskettelureissu ensi helmikuulle. Lähdemme isolla kouluporukalla muutamaksi päiväksi laskettelukeskukseen viettämään aikaa, ennen kuin osalla häämöttää valmistuminen keväällä. Tuntuu hyvältä suunnitella jo vähän pidemmälle. Vaikka yhä edelleenkin takaraivossa kolkuttaa se typerä ajatus, että entä jos minä itse en elä reissuun asti.

Juttelin tästä asiasta hiljattain yhden ihmisen kanssa. Hänestä oli hölmöä, että ajattelen niin. Hänestä oli hölmöä, kun kerroin, etten juurikaan suunnittele elämääni viikkoa pidemmälle. En suunnittele, koska en osaa. Koska pelottaa, etteivät suunnitelmat kuitenkaan toteudu. En suunnittele, koska elämä on tässä hetkessä. Mutta hänen mielestään oli hölmöä, etten suunnittele omaa elämääni. Alkoi suoraan sanottuna ärsyttää. Välillä tästä koko leskeydestä puhuminen ulkopuolisille on niiiin raskasta. Koska kukaan ei ymmärrä! Sen takia vertaistukiryhmä on ollut mahtava juttu minulle. Tiedän siellä olevan monia ihmisiä, jotka jakavat tämän saman ajatuksen minun kanssani. Olemme puhuneet siitä. Ja he ymmärtävät. On ihan parasta, kun saman kokeneelle ei tarvitse selitellä. Ja saman kokenut ei koskaan sano, että onpas hölmö ajatus. Ei se minun vikani ole, että pelkään itse kuolevani ennen laskettelureissua! En kai minä nyt tarkoituksella niin ajattele. En vain osaa ajatella muutenkaan.

Viikonloppu meni mukavissa merkeissä. Kävimme perheeni kanssa N:n vanhempien luona glögillä. Meillä oli hyvät keskustelut. Ihanaa, että meillä on säilyneet näin lämpimät välit! Ihanaa, kun minun vanhempani ovat näin läheisiä N:n vanhempien kanssa. Kunpa tämä säilyisi aina näin. N:n vanhempien kautta jokin hänestä säilyy tavallaan elossa. Saan pitää osan vanhasta elämästäni elossa. Sain N:n vanhemmilta joululahjan, joka odottaa nyt vanhempieni joulukuusen alla. Pakettikortissa luki jotain, mitä en pystynyt kyyneliltäni lukemaan loppuun. Ehkä sitten aattona uusi yritys.

Joulu ahdistaa minua yllättävän vähän. Johtuen varmaan siitä, että meillä ei ollut varsinaisesti yhteisiä jouluperinteitä. Seurustelumme aikana minä olin jokaisen jouluaaton vanhemmillani ja N omilla vanhemmillaan. Emme koskaan viettäneet jouluaattoiltaa yhdessä. Siinä mielessä tämä jouluaatto ei siis tule olemaan kovin erilainen, kuin aiemmin. Toki aattoaamu on erilainen, sillä en saa avata hänen kanssaan lahjoja, vaan joudun menemään hautausmaalle. Onhan siinä tietysti aika suurikin ero. Mutta en silti odota joulua kauhulla. Odotan, että hautausmaareissun jälkeen pääsen vanhemmilleni ja näen isovanhempani pitkästä aikaa. Näen nuoremmat sisarukseni avaamassa lahjoja innoissaan. Jouluruokaa. Lautapelejä. Sitä minä odotan. Sitten on taas yksi etappi ohi. Ensimmäinen jouluni yksin. Ja selviän siitäkin.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Ryhtiliike

Tänään otin itseäni niskasta kiinni. Heräsin jo ennen yhdeksää, enkä nukkunut puoleen päivään, kuten yleensä sellaisina päivinä, kun ei ole kiire mihinkään. Pakkasin reppuun lenkkarit ja juomapullon ja lähdin salille. Uusin kuntosalikortin, joka oli mennyt umpeen jo liian kauan aikaa sitten. Nyt minä aion oikeasti käydä siellä. Nyt minulla on niin paljon vapaa-aikaa, etten voi keksiä yhtäkään tekosyytä, miksen menisi.

Salilta kävelin kauppaan ja ostin pitkästä aikaa ruokaa. Minä olen käynyt ruokakaupassa viimeksi tasan viikko sitten. Milläköhän olen elänyt tämän kuluneen viikon? Varmaan pyhällä hengellä. Tajusin, etten ole tämän viikon aikana syönyt kuin kaksi lämmintä ateriaa. Toisen ravintolassa ja toisen koulussa. Olen oikeasti tehnyt itse ruokaa viimeksi ehkä kaksi viikkoa sitten. Olen elänyt lähinnä leivällä. Voi hyvänen aika sentään. Ei taida tämä meikäläisen elämänhallinta olla nyt ihan kohdillaan.

Mutta tänään ostin ruokaa! Ja teen ruokaa! Vieläpä jotain terveellistä. Aion vääntää kasvissosekeiton. Enkä ostanut edes karkkia, vaikka on perjantai. Hyvä minä. Siivosin tänään koko kodinkin. Hävettää myöntää, mutta asuntoni on ollut täynnä juomalaseja ja tölkkejä viime lauantaista asti. En ole jaksanut siivota pikkujoulujen jälkiä. Herää kysymys, mitä helkkaria olen mukamas tehnyt koko viikon?! En ole jaksanut siivota, kokata, tehdä kouluhommia tai urheilla. Mihin kaikki aikani on mennyt? En todellakaan tiedä. Haluaisin sanoa, että tämä saamattomuus johtuu tästä elämäntilanteesta. Että minun mieheni on kuollut ja surettaa ja harmittaa, enkä siksi saa mitään aikaan. Mutta ei se siitä taida johtua. Tai mistä minä tiedän.

Tänään oli ryhtiliikkeen aika. Pesukone hurisee kylppärissä ja tiskit on tiskattu. Hyvä fiilis! Taidan kävellä vielä haudallekin tänään, kun kerrankin on sellainen fiilis, että jaksaa lähteä kävelylle. Muistan tällaiset hetket todella hyvin entisestä elämästäni. Kun kaikki velvollisuudet oli hoidettu, koti oli puhdas, ruoka uunissa ja kaikki hyvin. Sai vain istua sohvalle ja katsoa telkkaria. Näitä hetkiä on N:n kuoleman jälkeen ollut niin vähän. Elämäni on niin pirun sekavaa ja epäsäännöllistä nyt. En jaksa ikinä tehdä kunnon ruokaa pelkästään itselleni. Turha siivotakaan vain itseäni varten. Tekemättömät tehtävät ja velvollisuudet roikkuvat mukana viikosta toiseen. Mutta nyt, kun olen saanut taas aikaiseksi tuon kaiken ja hommat hoidettua, tuntuu aika hyvältä.

Minä haluaisin olla niin sanotusti vaimomatskua. Vaan en ole. Minä en ole se tyyppi, joka tekee hyvää ruokaa ja jonka koti on aina siisti ja kaunis. Minä en ole mikään kodinhengetär. Eikä minun toki tällä hetkellä tarvitse ollakaan. Haluaisin toki! Haluaisin sitä ihan itseäni varten. Mutta en minä vain ole sellainen. On niin paljon asioita, joita haluaisin olla. Päällimmäisenä haluaisin yhä olla N:n avovaimo. Vaan en ole. Ei se silti ole mikään tekosyy olla huolehtimatta itsestäni. Tajuan, että minun täytyy urheilla ja syödä. Minulla ei ole enää miestä, josta huolehtia ja jolle olla hyvä. Mutta nyt voin käyttää sen energian yhden toisen tyypin huolenpitoon. Minun itseni nimittäin. Tästä päivästä eteenpäin minä lupaan pitää parempaa huolta itsestäni. Olen sen ansainnut ja olen sen arvoinen.

tiistai 13. joulukuuta 2016

Treffeillä

Minä kävin viime viikolla treffeillä. Se oli aika pelottavaa. Jännitti, osaanko minä käyttäytyä ja olla treffeillä. Mutta onneksi menin. Oli tosi kivaa huomata, että pystyn innostumaan treffeistä jonkun muun miehen kanssa. Että joku muukin voi saada minulle hyvän mielen. Ja että ylipäätään joku haluaa mennä minun kanssani treffeille!

Mies oli minulle ennestään tuttu. Mikä oli todella kivaa, koska hän tiesi mitä minulle on tapahtunut ja kuinka edellinen suhteeni on päättynyt. Itseasiassa hän on jopa tavannut N:n kerran. Minun ei tarvinnut salailla tai selitellä mitään. Hän tiesi ja hyväksyi. Täysin tuntemattomien suhtautumista on aina niin vaikea aavistaa etukäteen. Muistissa on edelleen viime kesältä yksi ilta, kun kerroin uudelle ihmiselle avomieheni kuolleen, ja hän totesi, ettei minua sen perusteella enää kukaan halua uuteen suhteeseen. Ihmisten reaktiot voivat olla mitä vain. Siksi oli helpompaa lähteä kahville sellaisen ihmisen kanssa, joka tiesi jo etukäteen.

Ne kahvit kestivät kolme ja puoli tuntia. Jopa N oli yksi meidän puheenaiheistamme. Hän kyseli ja minä vastasin. Kerroin, etten halua sen aiheen olevan tabu. Haluan olla sen asian suhteen avoin ja rehellinen ihan kaikille ihmisille. Tiedän, että ihmiset puhuvat helpommin selän takana kuin kysyisivät suoraan minulta, jos jokin asia mietityttää. Mutta toivoisin, että ihmisillä olisi rohkeutta kysyä minulta itseltäni. Minulta saa kysyä ja vastaan jokaikiseen kysymykseen. Tuli jotenkin mukava olo, kun hän ei pelännyt puhua siitä. Hän jopa totesi omasta mielestään näyttävänsä samalta kuin N. Ja hänen sanottua sen, oli minun myönnettävä, että niin hän itseasiassa näyttikin.

En tiedä, seuraako tästä mitään jatkoa. Tilanne on aivan täysin auki. Voisinko nähdä häntä uudestaan? Ehdottomasti. Mutta nyt huomaan olevani erilainen, kuin ennen. Entinen minä halusi heti määritellä, mitä tämä touhu on uuden poikaystäväehdokkaan kanssa. En sietänyt epäselvää tilannetta. Halusin tietää täsmällisesti, missä mennään, ja jos en tiennyt, se ahdisti. Nyt en ajattele enää niin. Enää minulla ei ole tarvetta määritellä suhteen laatua. Ei tämän miehen eikä kenenkään muunkaan kohdalla. En edes haluaisi seurustella kenenkään kanssa juuri nyt. Entinen minä ei olisi koskaan sanonut näitä sanoja, mutta nyt haluaisin uudessa suhteessa edetä hitaasti. Minua ei haittaisi yhtään, vaikka pelkkää tapailua kestäisi monta kuukautta. Se tuntuisi hyvältä ratkaisulta. Ja se on niin uutta minulle. Koska N:n kanssa asuin kolmen kuukauden jälkeen jo yhdessä!

Vaikka toisia treffejä ei enää tulisi, olen tosi onnellinen, että uskalsin lähteä ensimmäisille. Hänen kanssaan oli hauskaa. Oli kivaa, kun joku puhui kauniisti ja oli kiinnostunut siitä, mitä sanottavaa minulla on. Nämä treffit antoivat uskoa, että joku hyväksyy minut vielä joskus. Etten jääkään loppuelämäkseni yksin. Se on nimittäin ollut huolistani suurin. En ole pelännyt mitään muuta niin paljon, kuin sitä. Vaikka olen nuori, eikä loppuelämä yksin ole ehkä se todennäköisin vaihtoehto, se on huolettanut silti. Eipä huoleta enää läheskään niin paljoa. Kannatti siis lähteä. Se teki hyvää minulle.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Uusi minä

Minä olen N:n kuoleman myötä muuttunut luonnollisesti todella paljon. Ja olen sitä mieltä, että kaikki muutokset ovat positiivisia. Minusta on tullut N:n kuoleman myötä parempi ihminen. En haluaisi enää ikinä olla se sama ihminen, kuin aiemmin. Haluaisin toki N:n takaisin, mutta en haluaisi takaisin vanhaa itseäni.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, olen positiivisempi ihminen N:n kuoleman takia. Ihan siitä syystä, että nyt minua ei enää hetkauta pikkuasiat. Yritän olla valittamatta pienistä asioista. Aina se ei onnistu, mutta huomaan itsessäni suuren muutoksen verrattuna entiseen. Entinen minä valitti varmaan ihan kaikesta. Nyt osaan suhteuttaa asiat paremmin. Minun mieheni on kuollut, sen rinnalla kovin moni asia ei tunnu valittamisen arvoiselta. Huomaan etsiväni asioista niitä positiivisia puolia enemmän, kuin ennen.

Entinen minä ei osannut tyytyä mihinkään. Aina piti saada lisää ja enemmän ja parempaa. Asiat olivat aina olleet hyvin, joten en osannut arvostaa sitä. Minulla oli tosi onnellinen elämä, mutta koska se oli aina ollut niin, en edes tajunnut sitä itse. En tajunnut, kuinka onnellinen olin. Mikään ei tavallaan riittänyt. Vaikka olin saanut kaiken, mistä olin ikinä elämässäni haaveillut, unelmoin jo uusista jutuista. Nyt en hamua kokoajan enemmän ja lisää. Olen onnellinen siitä, että herään aamulla. Lumikerros puun oksilla on kaunista. Minulla on ihana koti. Elämä on niin kaunista ja kivaa! Huomaan asioita, joita ennen en osannut katsoa. Joista en ennen osannut olla kiitollinen, koska ne olivat itsestäänselviä. Minä tyydyn nyt tähän, mitä minulla on. Jonkun mielestä se ei ehkä ole paljoa. Tietenkään miehensä menettäneen elämä ei ole kummoista. Mutta se riittää. Tällä hetkellä se on aivan tarpeeksi.

Uskon, että joskus tulevaisuudessa uudessa parisuhteessa pystyn olemaan paljon parempi tyttöystävä. Ja olen varma, että oikean tyypin löydyttyä tulen olemaan todella onnellinen. Koska enää en keskity niihin likaisiin kalsareihin kylppärin lattialla. Keskityn kaikkeen hyvään. Pieniin huomionosoituksiin ja arkisiin tekoihin. En enää pidä parisuhdetta itsestäänselvänä. Sen sijaan, että toiselle valittaa ja nalkuttaa pikkuasioista, voi kertoa rakastavansa. Enkä enää koskaan mene riidoissa nukkumaan.

N:n kuoleman myötä tunnen itseni paremmin. Vaikka tällä hetkellä olen elämäni suhteen enemmän pihalla, kuin ikinä. Tämä surumatka on ollut matka myös minuun itseeni. Ja se on tehnyt hyvää. Olen nyt paljon syvällisempi. Tiedän olevani vahva ja selviytyväni kaikesta. Olen viimeisen parin viikon aikana kuullut muutamankin ihmisen suusta kuvailuja minusta. Ja ne ovat lämmittäneet mieltä. Ihan todella.

"Sä oot nätti, mukava ja hauska."
"Mä nään sut tosi vahvana ja sellasena, että sä selviät mistä vaan."
"Sä osaat kaikesta huolimatta ajatella niin positiivisesti."
"Heti kun mä näin sut, mä ajattelin, että sä oot tosi ystävällinen ja kiltti. Sä oot ihana!"
"Mä arvostan ihmisiä, joilla on hyvät arvot ja korkea moraali, niin kuin sulla".
"Ihanaa, kun sä hymyilet noin paljon."
"Sä oot kyllä tosi kaunis ja hyvää seuraa. Sulla on järkeä päässä."

Juuri tällaisilla adjektiiveilla haluaisinkin ihmisten kuvailevan minua. Näin haluaisin ihmisten näkevän minut. Tällainen on uusi minä. Ja siihen on ollut aika mukava tutustua.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Hymyilen

Istuin tänään junassa matkalla vanhemmiltani kotiin. Tuijottelin maisemia ja tajusin hymyileväni siinä itsekseni. Mielessäni oli menneisyys ja tulevaisuus. Ja nykyhetki. Tällä hetkellä tämän sekasortoisen elämäni ajattelu tuottaa enemmän hymyä kuin kyyneleitä. Olen niin onnellinen, että minä saan elää. Uskon siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi. Pahin on takana. Pian N:n kuolemasta on kulunut vuosi. Pahimmat viikot ja kuukaudet ovat takana. Edessä on valoa.

Tottakai edelleen katselen kateellisena kaikkia pariskuntia. Minun ikäiseni pariskunnat menevät kihloihin ja naimisiin, ostavat asuntoja, saavat lapsia. Näen tätä kaikkea ympärilläni. Kuuntelen, kun ystäväni suunnittelevat joululahjoja poikaystävilleen ja miettivät joulunviettoa yhdessä. Ja minä vain kuuntelen. Hymyilen ja kuuntelen. Kyllä se tuntuu pahalta, mutta ei se ole minulta pois. Toivoisin, että kaikki maailman pariskunnat olisivat onnellisia. Toivoisin, ettei ketään ikinä kohtaisi samanlainen menetys, kuin minua kohtasi.

Tajusin tänään, että minä en oikeastaan odota mitään. Ja se on nimenomaan hyvä asia! En odota joulua, seuraavaa lomaa, vapaata viikonloppua, valmistumista tai kesää. Tottakai on kiva, että edellä mainitut asiat ovat tulossa, mutta en elä niitä varten. Koska kuka on sanonut, että minä elän niin pitkään, että näkisin nuo päivät? Tämä hetki on ainoa asia, mitä meillä tässä elämässä on. Ja minä koen nyt eläväni tässä päivässä. Jokainen päivä on hyvä. Tai jos ei hyvä, niin ainakin lahja. Olisi ihan mielettömän surullista, jos arki tuntuisi niin kamalalta, että odottaisi aina vain seuraavaa lomaa, ja eläisi pelkästään sitä varten. Minusta jokainen päivä on kaunis. Kaikissa päivissä on kivoja hetkiä. Olivat ne sitten vapaapäiviä, työpäiviä tai jotain muuta. Miksi havittelisin jotain muuta, jotain tulevaa, jos en ole ensiksi elänyt tätä päivää loppuun asti?

Kuuntelin tänään Chisun Tuu mua vastaan -kappaleen. En oikeastaan ole kuunnellut sitä vapaaehtoisesti. Muistan kuulleeni sen Kelan odotustilassa ehkä kuukausi N:n kuoleman jälkeen. Meinasin hajota siihen paikkaan. Nyt se ei tunnu niin pahalta enää. Voin kuunnella sitä, voin muistaa hänet niistä sanoista ja sävelistä. Mutta se ei enää ahdista minua. Itseasiassa tunsin jopa rauhaa kuunnellessani sitä. Ja hymyilin silloinkin. Sillä minä olen etuoikeutettu, että sain tuntea N:n ja elää hänen kanssaan. Se nyt vain oli yksi osa elämääni. Ihana, onnellinen osa. Se oli lyhyt, mutta sitäkin rakkaudentäyteisempi osa. Ei sille voi muuta kuin hymyillä.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Pohja elämälle

Keskustelimme tällä viikolla vertaistukiryhmässä, keitä me olemme nyt. Kuka minä olen tällä hetkellä? Mitä muuta olen, kuin leski ja sureva ihminen?

Kirjoitimme ajatuksiamme paperille, ennen kuin kävimme niitä läpi ääneen. Siinä pohtiessani minulle konkretisoitui jotenkin todella vahvasti se, että ei minun elämäni pääty tähän. Ja se oli hieno tunne. Tämä kaikki on ollut vasta alkua. Loppu on vielä kirjoittamatta ja kokematta.

N vaikutti minuun tosi suuresti. Hänellä on edelleen suuri vaikutus siihen, kuka olen ja millaista elämää elän. Hän tavallaan johdatti minut tälle polulle. Ja se on hyvä polku kulkea.

Kun tapasin N:n, olin nuori tyttö, joka asui vielä vanhempiensa luona. Olin aika teini vielä silloin, joissakin asioissa jopa lapsi ja hyvin kokematon. En ollut lainkaan itsenäinen. Kävin toki töissä, joten siinä mielessä olin tunnollinen ja vastuullinen, mutta en oikein osannut suunnitella tulevaisuutta. Arkipäivät menivät töissä, viikonloput viihteellä. Sellaista nuoren tytön huoletonta elämää. Ei minulla ollut mitään omia rutiineja tai tiettyä rytmiä elämässä.

N:n kanssa muutin ensimmäistä kertaa pois vanhempieni luota. N:n vuoksi muutin toiseen kaupunkiin, jossa asun edelleen. N oli se, joka oli nähnyt avoimen työpaikkailmoituksen ja ehdotti, kannattaisiko minun hakea paikkaa. Hain. Ja pääsin. Olen samassa työpaikassa edelleen. Muutama vuosi sitten päätin, että haluan opiskelemaan. Katsoin sivusta N:n insinööriopintoja ja tajusin, että minäkin haluan uuden ammatin. Selasin kouluja ja erilaisia aloja netistä. Kotikaupunkimme ammattikorkeakoulussa oli kiinnostavan tuntuinen linja, jonne päätin hakea. N kannusti minua kokoajan. Pääsin sisään. Ilman häntä en olisi ikinä hakenut siihen nimenomaiseen kouluun, enkä välttämättä edes sille linjalle. Olisin varmaan kiinnostunut jostain ihan toisesta alasta.

Voisi tavallaan ajatella, että N viitoitti tämän tien minulle. Hän oli kanssani ne itsenäistymisen vuodet. Hän opetti minua tekemään ruokaa, vaihtamaan lamput ja huolehtimaan vakuutuksista, sähkölaskuista ja verokorteista. Hän kannusti minua hakemaan mukavan oloista työpaikkaa ja tsemppasi hakemaan kouluun. Hän teki minulle tämän kaupungin tutuksi, jotta minun on nyt helppoa olla täällä. N on tavallaan kokoajan läsnä. N on vaikuttanut lähes kaikkiin elämäni osa-alueisiin. Hän ei suinkaan ole tehnyt päätöksiä minun puolestani, mutta on ollut aina mukana kaikessa, mihin olen suunnitellut ryhtyväni. Minun ystäväpiirini olisi täysin toisenlainen, jos en olisi tavannut häntä. Koska ystävät, joiden kanssa vietän tällä hetkellä eniten aikaa, ovat tulleet joko koulusta tai töistä.

N ja meidän suhteemme antoi minulle todella hyvän pohjan elämälle. Nyt se elämä alkaa. Sitä on toki takanakin, mutta nyt alkaa toinen osa. Sain häneltä ja hänen avustuksellaan hyvät eväät. Pohjan. Sen päälle on hyvä rakentaa uutta. Koska minun maailmani ei kaadu N:n kuoleman takia. Minun elämäni ei lopu. Minä olen nuori. N näytti, millaista elämä on parhaimmillaan ja opetti, ettei vähempään kannata tyytyä.

Minä olen minä N:n ansiosta. Ennen hänen tapaamistaan olin nuori tyttönen, joka ei osannut oikeastaan mitään. Nyt olen nuori nainen, joka asuu yksin, kirjoittaa opinnäytetyötään ja valmistuu pian. Minä pärjään. Ja kiitos siitä kuuluu hänelle. Minun tarkoitukseni oli tehdä N onnelliseksi hänen viimeisinä vuosinaan. Ja N:n tarkoitus oli auttaa minua itsenäistymään ja tekemään hyviä valintoja. En olisi ilman häntä uskaltanut tehdä tällaisia valintoja. Muuttaa toiselle paikkakunnalle ja hakea kouluun. Ties kuinka jumissa olisin elämäni kanssa ilman häntä! Nyt kaikki ovet ovat avoinna. Minulla on taskut täynnä eväitä. Maailma odottaa. Ja minä olen tulossa.

torstai 1. joulukuuta 2016

Älä herätä mua unesta

Eilen oli N:n syntymäpäivä. Se olisi voinut olla yksi surullisimmista päivistä N:n kuoleman jälkeen. Mutta minä en tehnyt siitä sellaista. Syntymäpäivänä kuuluu juhlia, ei surra. Siitä huolimatta, vaikka itse sankari olisikin kuollut.

Okei, ei eilinen pelkkää iloa ollut. Näin N:n äidin ja isäpuolen ja kävimme yhdessä haudalla. Siellä oli tosi paljon kynttilöitä. Tuli itku. Ja tuli suru. Sitten menimme N:n vanhemmille vielä syömään ja vaihtamaan kuulumisia. Heidän kanssaan on niin kiva höpötellä. Minulla oli kyllä maailman ihanimmat appivanhemmat. N:n äiti puhui taas siitä, kuinka hän toivoo koko sydämestään minun pääsevän eteenpäin. Hän toivoo niin kovasti, etten jää tämän surun vangiksi. Ja tiedänhän minä, etten jää. Aikaa se ottaa, mutta minä olen tätä helkkarin surua vahvempi. Minä voitan.

Illalla menin ystäväni kanssa Mikael Gabrielin keikalle. Se oli ihan mahtavaa. Mikael on ollut jotenkin niin vahvasti läsnä tänä syksynä, kun on katsonut telkkarista Vain elämää ja kuunnellut hänen musiikkiaan. Hänen elämäntarinansa on tuntunut nyt jotenkin todella koskettavalta, kun on itselläkin ollut kokemuksia, joihin sitä verrata. Hänen kappaleissaan on paljon lauseita, joihin samaistua.

Ihanin hetki koko keikalla oli se, kun Mikael sanoi "Nostetaan kaksi sormea ilmaan niille, jotka eivät ole enää täällä". Ja kaikki nostivat. Se oli niin ihana hetki, ja siihen lisäksi vielä se, että oli N:n syntymäpäivä! Ei olisi parempaa artistia voinut sattua. Kipua-kappaleessa jopa lauletaan 27-vuotiaana kuolemisesta. Siinä hetkessä vaan oli sitä jotakin. En varmaan unohda sitä keikkaa ikinä. Jos N näki sen jostain pilvensä reunalta, hän varmasti hymyili tosi leveästi.

Ilta oli muutenkin ihana. Tanssimme ystäväni kanssa ja katselimme juuri ja juuri täysikäistä bilekansaa. Tunsimme olevamme ihan senioreita siellä. Mutta ei se mitään. En mistään hinnasta haluaisi olla enää tämän nuorempi. On ihan hyvä, että on jo hieman ikää ja elämänkokemusta ja rankkojakin juttuja takana. Ei ole enää se pumpulissa kasvanut teini, kuten joskus.

Viimeisen reilun yhdeksän kuukauden aikana olen miettinyt monesti, että kunpa heräisin tästä painajaisesta. Kunpa aamulla tämä kaikki olisi poissa, ja voisin herätä vanhaan elämääni. Koska elämäni on ollut kamalampaa, kuin pahinkaan painajainen. Ja se on ollut vielä täyttä totta! Lähiaikoina, kuten eilen, on kuitenkin ollut fiiliksiä, että kunpa en heräisi tästä unesta. Välillä on jo niin hyvä olla, että toivoisin sen tunteen kestävän ikuisesti. Välillä olen niin iloinen ja hyvinvoiva, että tuntuu täysin "normaalilta". Se tunne ei välttämättä kestä kovin kauaa, mutta juuri siksi silloin on fiilis, etten halua herätä tästä unesta. Näitä hetkiä toivon lisää. Tämä syksy on ollut rankka, mutta voi luoja, on se ollut myös välillä tosi ihana.

"Kaksi sormea ilmaan niille, jotka eivät enää ole täällä" 

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Hyvää syntymäpäivää, rakas

N täyttäisi tänään 28 vuotta. Se tuntuu aika pahalta. Hän ei saanut elää näin "vanhaksi". Eihän 28 vuotta ole yhtään mitään! On silkkaa vääryyttä, että joku kuolee ennen 28-vuotissyntymäpäiviään.

Kun N syntyi 28 vuotta sitten, oli keskiviikko. Hänen äitinsä kertoi sen, kun olimme sairaalassa viime helmikuussa. N myös kuoli keskiviikkona. Ehkä sillä on jokin tarkoitus. Hän syntyi ja kuoli keskellä jotakin. Hän kuoli kesken elämän. Kaikki jäi kesken. 

Tänäänkin on keskiviikko.

Menen myöhemmin tänään haudalle N:n äidin kanssa. Vien N:lle lahjaksi tosi hienon mustan lyhdyn. En ole kertaakaan vienyt haudalle mitään muuta, kuin tavallisia hautakynttilöitä. En edes kukkia. Suoraan sanoen en tiedä, millaisia kukkia haudalle pitäisi viedä. En ole ikinä vienyt kenenkään haudalle kukkia. Nyt olisi ehkä syytä. Toisaalta tiedän, ettei N arvostaisi kukkia. Hän sanoisi minulle, että älä turhaan tuhlaa rahojasi rehuihin. Käyttäisit ne rahat ihan mihin tahansa muuhun, kuin kukkiin. En minä niillä mitään tee. Joten en ole ostanut kukkia. Mutta tänään vien sen lyhdyn, oli N siitä mitä mieltä tahansa. 

Sitten menen käymään N:n vanhemmilla. N:n äiti pyysi minut sinne kylään. Kiva nähdä heitä taas, etenkin näin N:n syntymäpäivänä. Illalla menen ystäväni kanssa yhdelle keikalle. Toisaalta tähän päivään olisi sopinut, että olisin tullut vain kotiin ja selannut koko illan valokuvia ja soittanut meidän yhteistä musiikkia. Mutta N ei toivo, että tekisin niin. N toivoo, että elän, näen ihmisiä ja jatkan omaa matkaani. Ja niin aion tehdä tänäänkin. Valokuvia ehtii selata mikä tahansa muu ilta. Tänään juhlin N:n syntymäpäivää pitämällä kivaa.


Hyvää syntymäpäivää sinne pilvien päälle, enkelini. 30.11. tulee olemaan päivämäärä, joka aiheuttaa surun läikähdyksen rinnassani jokaikinen vuosi. Tuskin koskaan koko loppuelämäni aikana pystyn elää tätä päivämäärää ajattelematta sinua. Marraskuun viimeinen ei tule koskaan olemaan minulle merkityksetön päivä. Olet rakas, edelleen, ja tulet aina olemaan.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Muistoja hautajaisista

Katselin tänään jostain ihmeen syystä hautajaiskuvia. Se tuntui kummalliselta. Toisaalta muistan kaiken kristallinkirkkaasti. Muistan pieniä yksityiskohtia ihmisten vaatteista pelottavan tarkasti. Muistan ihmisten katseet, kun he olivat lukeneet muistovärssynsä, laskivat kukkansa arkun viereen, ja loivat katseen meihin lähiomaisiin lähtiessään takaisin paikallensa. Muistan, miten kirkas ja kaunis päivä silloin oli. Muistan, kuinka olin ostanut uudet nahkaiset sormikkaat, jotka suunnittelin laittavani käteen haudalle kävellessä. En laittanut. Nyt ne sormikkaat muistuttavat hautajaisista jokaikinen kerta, kun laitan ne käsiini. Muistan, kuinka vaikeaa oli lukea oma muistovärssy. Muistan, kuinka oli elämäni vaikempia tekoja nousta ylös siitä kirkonpenkistä. Jalat tuntuivat betonilta, tuhansia kiloja painavilta. Mutta pakko oli nousta ja kävellä arkun viereen. Olin valinnut muistovärssyksi jotain mahdollisimman lyhyttä, sillä tiesin, etten pysty puhumaan kuin ihan hetken.

Toisaalta kaikki tuntuu mahdottoman kaukaiselta. Tavallaan katson sitä kaikkea kuin ulkopuolisen silmin. Ihan kuin olisin ollut kärpäsenä katossa. Minun on vaikea uskoa, että koin sen kaiken ihan oikeasti. Minä hautasin tulevan aviomieheni. Minä istuin ensimmäisessä penkkirivissä kappelissa, minä kävelin ensimmäisenä arkun perässä haudalle, minun nimeni luki ensimmäisenä kuolinilmoituksessa lehdessä. Minä koin tämän kaiken eturivistä. En vaan voi uskoa sitä. Näytän hautajaiskuvissa niin kovin vieraalta. Olinko minä ihan todella siinä? Muistan kaiken selvästi, mutta en silti voi uskoa, että koin sen kaiken, ja selvisin siitä, ja olen nyt tässä. Tuntuu, kuin olisin ollut hautajaisissa vieraana ja nähnyt kaiken, mutta on vaikea ymmärtää, että minä en todellakaan ollut ihan kuka tahansa vieras.

Hautajaisista on pian kahdeksan kuukautta. Sekin tuntuu hullulta ja aiheuttaa kahdenlaisia fiiliksiä. Ihanko todella siitä on niin pitkä aika? Sehän oli aivan vasta. Ja toisaalta siitä on ikuisuus. Se tuntuu kaukaiselta. Aivan kuin se olisi tapahtunut jossakin toisessa elämässä, ei kahdeksan kuukautta sitten.


Tämä on yksi hienoimpia kuvia, mitä omistan. Tähän kuvaan tiivistyy niin monta sanaa ja tunnetta. Suru, ikävä, rakkaus, haikeus, kauneus, ikuisuus ja lopullisuus, alku ja loppu, elämä ja kuolema. Tämä on viimeinen yhteiskuvamme. Siellä arkussa hän on. En voi edelleenkään uskoa sitä. En voi uskoa, että minun elämänjanoinen ja hyväntuulinen rakkaani makaa tuossa valkoisessa arkussa. Ja että hänet laskettiin maahan. Siellä parin metrin syvyydessä hän nyt makaa. Se on viimeinen paikka, jossa toivoisin hänen olevan.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Ikävä sinua

Aika usein on hetkiä, kun haluaisin sanoa N:lle jotakin. Välillä mieleeni tulee jostakin se tietty äänensävy, jolla saatoin puhua hänelle. En enää koskaan saa käyttää sitä. En enää koskaan saa käyttää hänen lempinimeään.

Tänään N tuli mieleeni, kun kävelin kauppakeskuksessa ja näin näyteikkunassa paidan, joka olisi sopinut hänelle. En enää koskaan saa ostaa hänelle mitään. En voi suunnitella joululahjoja. Emme koskaan enää saa kokea sitä hetkeä jouluaattoaamuna, kun avaamme toistemme lahjat yhteisessä kodissamme. Enkä minä edes välitä niistä lahjoista! Minulle on ihan sama, vaikken saisi yhtäkään lahjaa keneltäkään koko loppuelämäni aikana. Mutta se hetki. Se hetki, kun näin hänen repivän lahjapapereita innoissaan silmissään sellainen iloinen loiste. Se on poissa ikuisesti.

En saa enää koskaan hassutella hänen kanssaan. Tänään mieleeni palautui elävästi kaikki hassut sanat, joita käytimme toistemme seurassa. Sellainen höpsö puhetyyli. Teki mieli sanoa hänen lempinimensä ääneen sillä tietyllä äänensävyllä siellä kauppakeskuksen käytävällä. Ihan vain, että muistanko vielä, miltä se tuntuu. Osaanko enää sanoa sitä. Olisin antanut tänään ihan mitä tahansa siitä, että olisin päässyt sieltä kauppakeskuksesta kotiin hänen luokseen. Se tunne, kun joku odottaa sinua. Antaisin siitä aika paljon nyt.

Tänä iltana olen ollut tosi surullinen siitä, että N:n elämä jäi kesken. En pelkästään surullinen siitä, että meidän yhteinen elämämme jäi kesken emmekä saaneet toteuttaa unelmiamme. Vaan ihan pelkästään siitä, että N:n oma elämä jäi kesken. Viis minusta. Minähän elän. Mutta N. Häneltä jäi niin paljon kokematta. Hänellä oli niin paljon ystäviä. Miksi juuri hän?

Tällä viikolla kävimme kouluporukalla S-pankissa yhden kouluprojektin tiimoilta. Kuulin, kun mies viereisellä tiskillä selvitti pankkiasioitaan, koska hänen vaimonsa oli kuollut. Kuulin sanat perunkirjoitus ja kuolinpesä monta kertaa. Kukaan muu kouluporukastamme tuskin kuuli niitä. Mutta minä kuulin. "Vaimo hävisi kaksi vuotta kestäneen taistelun syöpää vastaan". Virkailija tiskin toisella puolella ei osannut sanoa mitään. Minulle tuli tosi paha mieli. Teki mieli mennä halaamaan sitä miestä ja sanoa, että tiedän tasan tarkkaan, miltä sinusta tuntuu. Minä istuin viime keväänä samalla tavalla S-pankin tiskillä selvittämässä yhteisen tilin asioita. Ei ollut helppo homma. Miehen lähtiessä pois minun oli ihan pakko kääntyä katsomaan, miltä hän näytti. Miltä näyttää mies, jonka vaimo on juuri kuollut. Joka on samassa tilanteessa kuin minä. Olisin niin kovasti halunnut sanoa jotakin kannustavaa, mutta en tietenkään sanonut mitään. Mies ei ollut kovin vanhakaan. Niin epäreilua.

Että osaakin olla ikävä.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Onnen hetkiä

Otsikoin viime kirjoitukseni sanoilla kiitollinen, siunattu, onnellinen. En tiedä, kuinka voisin kuvailla fiiliksiäni nyt. Olen vielä enemmän kiitollinen, siunattu ja onnellinen. Olen oikeasti tosi onnellinen juuri nyt.

Viikonloppu meni hyvin. Lauantaina olin vanhempieni luona. Olipa ihanaa viettää laatuaikaa perheen kanssa! Pelasimme lautapelejä, saunoimme ja katsoimme telkkaria. Hyvin nukutun yön jälkeen oli hyvä lähteä opiskelijaristeilylle. Siellä vasta hauskaa olikin. Voitimme ykköspalkinnon rastikierrokselta. Kaikki meni juuri niin kuin pitikin. Meidän tyttöporukkamme, salaseura, on kyllä vaan aivan huikea. En tiedä kovin montaa asiaa, joka olisi parempaa, kuin nauraminen tyttöjen kesken ihan älyttömille jutuille.

Huomenna minun täytyy olla työpalaverissa kello 7.30 aamulla. Ei haittaa yhtään. Sieltä menen suoraan tenttiin, johon en ole lukenut minuuttiakaan. Ei haittaa sekään. Entisen elämän S olisi aivan kauhuissaan, jos ei olisi lukenut tenttiin. Tai oikeastaan entisen elämän S ei olisi antanut sellaista tapahtua. Nyt ei haittaa. En jaksa stressata tai olla huolissani. Tentti ei tule menemään huomenna läpi, mutta uusin sen sitten. No big deal. Kaikki tämä on sen arvoista. En ole ehtinyt lukea tenttiin, koska olen elänyt ja pitänyt hauskaa. Se on ihan paras syy, miksei ehdi lukea. Se on täysin hyväksyttävä syy.

Taidan toistaa itseäni jokaisessa postauksessa. Olen kiitollinen. Minulla on ihania ystäviä. Kaikki järjestyy. Tätä tämä on nyt ollut ainakin viikon. Ja pidän tästä fiiliksestä todella. 

Tänään väsytti ihan hirveästi, sillä yöunet jäivät risteilyn aikana vähiin. Tulimme sieltä kotiin vasta aamulla. Lähdin silti hyvällä mielellä vertaistukiryhmään. Olen siitäkin niin kiitollinen. Tuntuu tosi hyvältä kuulua siihen. En osaa määritellä, kuinka ryhmä on minua auttanut tai mitä se on minulle antanut. Mutta osaan sanoa, että se on ollut hyödyksi tällä matkalla. Tapaamiset ovat välillä raskaita, välillä täynnä naurua. Jokainen kerta on erilainen, mutta usein liikuttava ja ajatuksia herättävä. Jokaisella kerralla N tulee elävästi mieleen ja tulee ikävä. Ihan todella kova ikävä. Onneksi on kuitenkin muistot. Vaalin niitä kuin kalleinta aarretta. Onneksi minä sain ne muistot N:n kanssa, eikä kukaan muu. Onneksi hän valitsi olla minun kanssani. Koska aika hänen kanssaan on arvokkain asia, mitä koskaan olen omistanut. 

perjantai 18. marraskuuta 2016

Kiitollinen, siunattu, onnellinen

Minulla on todella hyvä mieli nyt. Sille ei ole edes mitään erityistä syytä. Nyt on vaan jotenkin luottavainen olo tämän elämän suhteen. Kaikki järjestyy.

Esitin tänään koulussa opinnäytetyöni suunnitelman ohjaajalleni ja muulle ryhmälle. Se jännitti etukäteen, sillä pelkäsin saavani ohjaajalta pitkän listan korjattavista asioista. En saanut yhtäkään. Se meni läpi samantien! Mitään ei tarvinnut korjata, lisätä tai poistaa. Tuli hyvä mieli. Kerrankin onnistuin jossain. Nyt odotan innolla, että pääsen kunnolla aloittamaan opinnäytetyöni, kun suunnitelma on hyväksytty.

Sitten menimme ystäväni kanssa salille kahdeksi tunniksi. Teimme ihan pirun hyvän treenin! Ystävän kanssa salilla käymisessä on se hyvä puoli, että kropan lisäksi siellä saa kuntoon mielen. Aikamoista sielunhoitoa ja terapiaa ovat olleet meidän kuntosalikäyntimme. Niistä jää hyvä mieli pitkäksi aikaa. Ja kaverin tsemppaus motivoi jatkamaan sarjan loppuun, vaikka ei jaksaisi. Sekin motivoi, että olen huomannut jo nyt kehittyneeni, vaikken ole käynyt salilla kuin pari kuukautta, ja nekin epäsäännöllisen säännöllisesti.

Huomenna menen käymään vanhemmillani. Kiva nähdä perhettä taas pitkästä aikaa. Vaikka eipä viime kerrastakaan niin pitkä aika ole. Silti sinne on aina kiva mennä. Eikä ilmainen ruokakaan tietysti opiskelijaa haittaa. Ja pääsen saunaan! En ole käynyt saunassa koko sinä aikana, kun muutin omilleni.

Sunnuntaina onkin sitten luvassa kauan odotettu opiskelijaristeily. Odotan sitä aivan hirveästi! Olen ollut viime aikoina todella stressaantunut koulusta ja töistä, joten tämä pieni reissu ei voisi tulla parempaan saumaan. Aion vain relata. Pitää hauskaa. Olla hetken aikaa kuin kuka tahansa 25-vuotias nuori. Enkä mikään helvetin leski. En jaksa olla enää leski! Se on kuluttavaa hommaa. Jos voisi edes risteilyn ajaksi jättää lesken viitan tänne kotiin ja nauttia kaikesta siitä, mitä elämässä on jäljellä. Ystävistä, musiikista, tanssimisesta, risteilystä.

Koska enhän minä N:n mukana kaikkea menettänyt. Aluksi tosin tuntui siltä. Ensimmäisinä viikkoina oli ihan käsittämättömän vaikeaa muistaa, että minulle jäi paljon. Ajatukset olivat luonnollisesti siinä menetyksessä, eivätkä siinä, mitä kaikkea jäi jäljelle. Nyt on oppinut jo ajattelemaan asiaa toiselta kannalta. Ja osaa olla kiitollinen siitä, mitä sai. Ei ajattele pelkästään sitä, mitä N:n mukana menetti, vaan ajattelee myös sitä, mitä N:n mukana sai. Vaikkakin sen kaiken sai vain pieneksi hetkeksi, on se kultaakin arvokkaampaa.

Täällä istuu tällä hetkellä siis yksi todella kiitollinen tyttö. Vitsi miten hieno elämä minulla on! Olen niin kiitollinen, että olen nyt tässä. Minua on siunattu niin uskomattoman ihanilla ystävillä. Ihanalla perheellä. Kaikki palaset ovat elämässäni loppujen lopuksi ihan kunnossa. Toki on asioita, joiden toivoisin olevan eri tavalla. Tottakai toivoisin, että N olisi elossa. Mutta kun ei ole. Sen sijaan minä olen. Minä elän! Eikä siitä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, että lähtee risteilylle ja pitää siellä hauskaa. Niin N:kin toivoisi. Eikä huonoa omaatuntoa tarvitse potea siksi, että välillä on jo onnellinen. Esimerkiksi tänään. Toivottavasti tämä fiilis säilyy koko viikonlopun. En epäile sitä hetkeäkään.

torstai 17. marraskuuta 2016

Yhdeksän kuukautta

Näin kauan kestää raskaus. Se on ensimmäisiä ajatuksiani, kun mietin, että tänään on kulunut yhdeksän kuukautta. Olisin miljoona kertaa mieluummin ollut yhdeksän kuukautta raskaana kuin leskenä. Mutta minulla ei asiaan ollut minkäänlaista sananvaltaa. Kaikki tapahtui niin yllättäen. Siihen ei voinut mitenkään valmistautua enkä saanut sanoa hyvästejä.

Olen miettinyt paljon, olisinko toivonut N:n lähdön tapahtuneen eri tavalla. Jos hän olisikin mennyt sairaalaan, ja siellä olisi todettu, että ei tälle mitään voi tehdä, saat pari päivää elinaikaa. Se olisi ollut kammottavaa. Mitä näiden kahden päivän aikana olisi tehnyt? Mitä olisi sanonut? Miten voi elää tiedon kanssa, että rakas kuolee ihan kohta? Etkä voi sille yhtään mitään.

En ole katkera tai harmissani siitä, etten saanut jättää kunnolla hyvästejä. Kaikki oli jo sanottu. Tiesin hänen rakastavan minua. Tiesin hänen olevan onnellinen. Ei olisi muuttanut mitään, jos olisin saanut kuulla ne vielä kerran hänen kuolinvuoteellaan. 

N:n kannalta olisi ollut kamalaa, jos hän olisi tiennyt kuolevansa. Hän olisi musertunut siitä tiedosta. N:n yksi luokkakaveri kuoli tapaturmaisesti joskus ennen kuin me olemme edes tavanneet. N puhui tästä kaverista usein. Hän oli järkyttynyt nuoren ihmisen kuolemasta ja elämän keskenjäämisestä. Hän olisi romahtanut, jos olisi tiennyt, että hänelle itselleen käy niin. Onneksi hän ei tiennyt. En usko, että hän missään vaiheessa ajatteli kuolevansa, vaikka sairaalassa kivut ovat varmasti olleet tosi kovat. Uskon, että hän on vain nukahtanut ja nukkunut sitten pois. Ei hän ole ajatellut, ettei hän enää herää. Ainakin haluan uskoa niin. Ehkä uskon niin siksi, että se helpottaa omaa oloani. Mutta olen siltikin aika varma, ettei N aavistanut, mitä tapahtuu. Muistaakseni lääkärikin sanoi, ettei hän varmastikaan aavistanut. Ja siihen uskon.

Vaikka en saanut sanoa hyvästejä enkä saanut mitään viimeisiä sanoja, olen tyytyväinen, että kuolema tapahtui näin. Ehkä se oli minun ja N:n kannalta parempi ja helpompi. Vaikka siihen ei voinutkaan valmistautua yhtään. En olisi halunnut nähdä häntä sairauden riuduttamana. Nyt hän lähti saappaat jalassa. Hän lähti onnensa kukkuloilla, eikä huolissaan ja uupuneena.

Ja tavallaanhan minä sain hyvästit. Samana päivänä kun N meni sairaalaan, hän teki vielä täyden työpäivän. Ruokatunnilla hän tuli kotiin hakemaan unohtunutta lompakkoaan. Ei hän koskaan tullut ruokatunnilla kotiin. En muista ainuttakaan muuta kertaa, kun olisi tullut. Mutta viimeisenä päivänään hän tuli. Ja minä satuin olemaan kotona. Etsittiin yhdessä lompakko, pusu ulko-ovella ja takaisin töihin. Se oli viimeinen kerta, kun näin hänet elossa.

Niin oli varmasti tarkoitettu, että hän unohti lompakkonsa kotiin. Siitä tuli meidän hyvästimme. Joskus lompakon kotiin unohtaminen voi muuttua maailman merkityksellisimmäksi asiaksi. Sitä lompakon unohdusta minä en unohda koko loppuelämäni aikana.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Vuorenhuippuja ja aallonpohjia

Kiirettä pitää. On tämä marraskuu ollut melkoinen kuukausi. Nyt jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut ehkä jarruttaa hieman aikaisemmin. Tämä kuukausi on ollut aivan liian täynnä koulutehtäviä ja töitä. Ja siihen päälle vielä tämä muu elämäntilanne. Lauantaina se kaikki väsymys ja uupumus sitten purkautuikin ulos. Meinasin alkaa itkeä kesken työpäivän ja illalla ystävää nähdessä se itku sitten tulikin. Oli aika toivoton fiilis. Kaikki tuntui pahalta. Tuntui, etten jaksa enää yhtäkään päivää. Ahdisti mennä töihin. Olin ihan varma, että irtisanoudun.

Ja kävinkin sitten tunnekuohuissani sanomassa pomolleni, että nyt taitaa olla minun aikani irtisanoutua. Sen sanominen tai edes sen suunnitteleminen ei ollut helppoa. Voi luoja, miten vaikealta tuollainen päätös tuntuu! Olen ollut työpaikassani nyt neljä vuotta. Neljä vuotta on pitkä aika ja siinä ajassa ehtii kehittää melkoisen tunnesiteen. Ja vaikka kuinka rakastankin sitä paikkaa, se on tuottanut viime aikoina enemmän ahdistusta kuin iloa. Nyt on elämässä aivan liikaa kaikkea.

Sitten istuin alas, otin kalenterin eteeni ja rauhoituin. Minulle selvisi, että olen ilmoittautunut joulukuuksi yhdelle kurssille, jota minun ei edes tarvitse käydä. Viime keväänä, kun olen tehnyt koulun kurssivalintoja syksylle, olen ollut aivan sekaisin. Ja sen seurauksena minulla oli ylimääräinen kurssi kalenterissa. Jätän sen käymättä. Saan kalenteriin paaaljon tyhjää tilaa. Ja kas kummaa, yhtäkkiä joulukuun päivät näyttävätkin melkoisen tyhjiltä. Ei koulua juuri lainkaan. Puhelin kouraan ja soitto pomolle. "En mä nyt vielä irtisanoudukaan, perutaan kaikki mistä äsken puhuttiin". Ahdistus helpotti saman tien kun tajusin, että marraskuun jälkeen kaikki helpottaa. Ja annoin nyt työvuorojanikin pois, että saan vähän hengähtää. Nyt tuntuu taas paremmalta.

Lauantai-iltana kävin ystäväni kanssa elokuvissa ja maanantaina vietimme taas kerran kouluporukalla iltaa. Oli niin hauskaa. Hervotonta naurua koko ilta, pelien pelaamista, joulutorttujen leivontaa. Olin koko illan aivan tajuttoman onnellinen. En haluaisi koskaan valmistua koulusta, sillä en halua luopua näistä illoista. Nämä vievät minua satoja askeleita eteenpäin. Menimme nukkumaan neljältä aamuyöstä. Ja heti aamulla piti olla luennolla. Olin niin väsynyt, että oli pakko lähteä kesken koulupäivän kotiin nukkumaan. Mutta ilta oli ehdottomasti sen arvoista.

Sellaisia kuulumisia sitten viime kirjoituksen. Miten voikin elämä mennä tällaista vuoristorataa? Ensin ollaan niin syvällä aallonpohjassa, ettei sieltä tunnu olevan poispääsyä. Ja seuraavassa hetkessä näkee vuorenhuipulta kaikki elämänsä mahdollisuudet ja sen, kuinka korkealle on jo kavunnut. Ääripäästä toiseen. Suurimman osan ajasta elämä on kai sellaista tasaista aallokkoa. Uimista lämpimässä merivedessä. Välillä aalto pyyhkäisee yli ja täyttää keuhkot vedellä niin, ettei saa henkeä. Mutta sitten yskitään hetken aikaa ja jatketaan matkaa. Hyökyaalto ei pyyhkäise minua mukanaan. Koskaan. Lauantaisen romahduksen jälkeen on ollut rauhallinen ja kevyempi olo. Välillä on ihan hyvä myöntää, että nyt ei jaksa. Eikä aina pidäkään jaksaa. On ihan ok, että voimat loppuvat. Silloin saa itkeä hetken ja murtua isosti. Mutta piru vie, on tässä elämässä niin paljon hyvääkin. Ja minä aion kiivetä tämän elämänkorkuisen vuoren huipulle aina vaan uudestaan.