Me

Voi taivas. Miten ihana viikonloppu onkaan takana! Täytin 31 vuotta, mutta itse asiassa se oli kaikista tapahtumista pienin ja vähäpätöisin.

Sovimme viikonlopun aikana tapailemani miehen kanssa, että olemme ihan aikuisten oikeasti, virallisesti parisuhteessa. Ja se tuntuu todella erikoiselta. Mutta myös ihanalta, mahtavalta ja lämpöiseltä. Olen ollut viimeksi parisuhteessa kuusi ja puoli vuotta sitten. Se on hirvittävän pitkä aika. Tuntuu hassulta, että nyt olenkin jotain muuta, kuin sinkku. Tämähän muuttaa identiteettini ihan täysin! Olen viimeisten vuosien aikana rakentanut itselleni identiteetin vahvana ja itsenäisenä boss ladyna, joka pärjää yksin ja joka ei tarvitse ketään, vaikka ehkä haluaisikin, mutta ei silti kelpuuta juurikaan yhtään ketään sekoittamaan omaa elämäänsä ja siihen luotuja rutiineita ja aikatauluja. Enää en voi olla sellainen. Nyt täytyy tutkailla, millainen ihminen olen parisuhteessa. Eikä missä tahansa parisuhteessa, vaan ensimmäisessä parisuhteessa edellisen puolison kuoleman jälkeen.

On tosi outoa, että olen nyt päässyt miettimään, millä nimityksellä kutsun tätä miestä. Tuntuu hassulta sanoa poikaystäväksi yli 30-vuotiasta aikuista miestä. Toisaalta taas miesystävä kuulostaa liian keski-ikäiseltä. Pelkkä mies kuulostaa ehkä siltä, kuin olisimme naimisissa, eikä puoliso tai kumppani myöskään tunnu oikealta, koska tämä on niin tuore juttu. Ja lisäksi on melkein absurdia ajatella, että voin kutsua nyt toista ihmistä jollain noista termeistä. Olen ollut niin kauan yksin, että tuntuu tosi hassulta ja kaukaiselta sanoa "minun poikaystäväni". Ehkä vie hetken aikaa, että se tulee suustani luontevasti. Ja varmasti menee hetki, että ylipäätään itse sisäistän tämän uuden statukseni.

Tämän ihanan elämänmuutoksen myötä olen taas askeleen kauempana N:stä. On tosi haikeaa tajuta, että minulla on elämässäni oikeastaan enää tosi vähän asioita, jotka liittyisivät häneen. Ja niin sen toki täytyy mennäkin. Tähän asti hän on kuitenkin ollut minun ensimmäinen ja viimeinen pitkä ja vakava parisuhde. Hän on ollut minulle se ainoa, ainoa jonka kanssa olen ollut. Hän on ollut tosi merkittävä ihminen, ihan eri tasolla kuin kukaan muu. Ja nyt se asia muuttuu. Nyt olen uudestaan parisuhteessa, ja nyt jaan jonkun toisen kanssa sen saman, kuin N:n kanssa. Hän ei enää ole se ainut. Nyt voin saada jonkun toisen kanssa jotain sen kaltaista, mitä minulla ja N:llä oli, ja jopa enemmän. Se on ihanaa, ja se on kaikkea sitä mitä olen toivonut, ja se on tehnyt minut aivan järjettömän onnelliseksi, mutta silti se on tosi haikeaa.

Ja voi että miten ison kynnyksen takana on kertoa ihmisille, että olen uudessa parisuhteessa. Miten se voikin olla näin jännittävää! Ei asiaa toki tarvitse kenellekään erikseen julistaa ja tiedottaa, mutta tuntuisi tosi jännittävältä sanoa esimerkiksi työkavereilleni, että vietin viikonloppua mieheni kanssa. Arvelen, että se tuntuu jännittävältä juurikin siksi, että ihmiset pääsääntöisesti tietävät minun olevan leski, ja tämä on ensimmäinen parisuhteeni sen jälkeen. Jollain tavalla se tuntuu erilaiselta, kuin se, että aloittaisi parisuhteen ilman tätä leskeytymiskokemusta. Toki parhaimmille ystävilleni asian kertominen on helppoa, koska he ovat tienneet jo monta kuukautta, että olen tapaillut uutta miestä. Ehkä kaikista vaikeimmalta tuntuisi kertoa asia N:n vanhemmille. N:n äiti laittoi minulle viestiä syntymäpäivänäni ja toivoi, että minulla on ihana päivä. Meinasin vastata hänelle, että saan viettää päivän ihanassa miesseurassa, mutta en vain millään uskaltanut. Tiedän, että hän toivoo ihan koko sydämestään, että löydän jonkun, mutta sen sanominen ääneen tuntuu tosi isolta jutulta. Ehkä pelkään, että hänelle tulee paha mieli, tai että hän ajattelisi minun hylkäävän ja unohtavan N:n, kun olen toisen kanssa. Vaikka järjellä ajateltuna tiedän, että ei hän tietenkään ajattele niin.

Uuteen parisuhteeseen lähteminen leskenä on ihan oma lukunsa. Ei kukaan muu varmaan tajua, että tällaisiakin hassuja juttuja pohtii mielessään. En minä itsekään osannut aavistaa, että uusi parisuhde voi nostaa pintaan tällaisia fiiliksiä vielä näinkin monen vuoden jälkeen. Toisaalta en myöskään osannut aavistaa, että jotain näin ihanaa voi vielä tulla vastaan. En osannut aavistaa, että on olemassa ihminen, josta en haluaisi olla erossa lainkaan, joka saa minut hymyilemään näin ja jota voisin vain tuijottaa sanomatta sanaakaan. En osannut aavistaa, että löydän ihmisen, jonka läsnäolo tuntuu kodilta.

Täys 10

Jos N eläisi, olisimme olleet yhdessä nyt 10 vuotta. Tänä kesänä tuli kuluneeksi 10 vuotta meidän ensitapaamisestamme. Hassu ja kaukainen ajatus, että minulla saattaisi tämän ikäisenä olla jo noin pitkä ihmissuhde takana. Ja on erikoista, miten pitkältä ja samalla lyhyeltä ajalta 10 vuotta tuntuu. Muistan yhä, kun näin hänet ensimmäisen kerran laivan yökerhossa. Muistan, mitä hänellä oli päällään. Olin silloin 20-vuotias. Sitä seurannut vuosikymmen oli todella tapahtumarikas, kaikessa ihanuudessaan ja kauheudessaan.

Liekö sattumaa, mutta nyt 30-vuotiaana olen aika samankaltaisessa tilanteessa kuin tasan kymmenen vuotta sitten. Olen tavannut ihanan tyypin, saanut viettää hänen kanssaan ihanan kesän ja olen aika ihastunut. Toki N:n kanssa se oli sellaista nuorta ja sinisilmäistä rakkautta. Nopeaa, huoletonta, uhkarohkeaa. Nyt olen niin monella tapaa enemmän aikuinen. En enää ihastu jokaiseen vastaantulijaan, vaan päinvastoin ihmisen täytyy olla todella erityinen, että tuntisin häntä kohtaan jotain. Ja juuri sen takia aikuisena ihastuminen voi itse asiassa olla monin verroin vielä parempaa.

On aivan todella ihana ajatus, että seuraavat 10 vuotta saattavat olla elämäni onnellisimmat ja suurimmat vuodet. Eivät toki välttämättä ole, mutta saattavat olla. Ja haluaisin ihan tosi kovasti nyt uskoa, että ne ovat. Voi olla mahdollista, että seuraavan 10 vuoden aikana minä rakastun, saan etsiä yhteistä kotia jonkun ihanan tyypin kanssa ja muuttaa yhteen, se ihana tyyppi saattaa kosia minua ja saan mennä hänen kanssaan naimisiin ja ehkäpä saada lapsia. Jos näiden asioiden on tarkoitus tapahtua minulle tässä elämässä, on aika todennäköistä, että ne tapahtuvat seuraavien 10 vuoden aikana. Vitsit miten ihanat vuodet minulle on tulossa, kun voin odottaa kaikkea tuota! Moni, jonka elämä on mennyt hieman eri tavalla, on saanut tuon kaiken jo ennen 30-vuotissyntymäpäivää, mutta onpahan kiva ajatus, että minulla on se kaikki vielä mahdollisesti edessä. Minulla on ihan hitsin paljon juttuja, joita odottaa. Haluan uskoa, että paras on vielä edessä.

Toisaalta, tämä kesä on ollut niin mahdottoman ihana, että en koe tarvetta roikkua menneessä, enkä myöskään haaveilla tulevaisuudesta. Juuri nyt on tosi hyvä. Olen saanut nauttia kesästä, lomailla ja käydä vuosien tauon jälkeen vaikka kuinka monilla festareilla. Viettää aikaa ystävien kanssa ja tehdä pieniä reissuja. Nähdä perhettä ja olla onnellinen veljeni kihlautumisesta. Juhlia ystävän polttareita ja häitä. Huristella sähköpotkulaudoilla ympäri Helsinkiä hameenhelmat hulmuten. Herätä keskellä yötä siihen, kun toinen kääntää kylkeä ja laittaa kätensä minun ympärilleni.

Täyden kympin kesä ja elämä.