maanantai 30. toukokuuta 2016

Kirkossa ja jäätelökioskilla

Tahtoisin toivoa sinulle
jotakin oikein hyvää,
enkelin siipien havinaa
ja iloa, onnea syvää

Kävin tänään kirkossa. Ensimmäistä kertaa N:n hautajaisten jälkeen. Työharjoittelupaikkani esikoululaisille oli järjestetty tapahtuma kirkolla ja samalla heidät siunattiin lähtemään kouluun. Kun istuin kirkonpenkkiin, nousi pala kurkkuun. Kirkko ei ollut edes sama, jossa N siunattiin, mutta silti. Se tunnelma. Urut, ristit, pappi. Ja kun lauloimme ylläolevan virren, en voinut kuin hieman availla suutani ja esittää laulavani. Ei laulamisesta olisi tullut mitään.  Ja vaikka kyseinen laulu oli tarkoitettu esikoululaisille, en voinut olla miettimättä, miten hyvin sanat sopivat minulle. Minä toivon itselleni jotakin oikein hyvää. Iloa, onnea syvää.

Huomenna päiväkodissa on eskarilaisten todistusten jako. Lapset ovat saaneet valita itse kappaleita, joita haluavat siellä laulaa vanhemmilleen. Ja yksi heidän valitsemistaan kappaleista on Johanna Kurkelan Kuolevainen. En ehkä kestä.

Tämä päivä oli kuitenkin ihan hyvä. Kävin ystäväni kanssa illalla syömässä ja istuimme ulkona penkillä syömässä jäätelöä katsellen ohi käveleviä ihmisiä. Oli niin ihanan lämmintä ja valoisaa. Tajusin, että olen oikeasti tosi nuori vielä. Liian usein sitä ajattelee, että olen jo vanha ja koko elämäni on silti lähtöpisteessä. Mutta enhän minä vanha ole. Ja vaikka en olisi enää koskaan halunnut tähän lähtöpisteeseen joutua, voi tästä mahdollisuudesta ottaa nyt kaiken irti. Minulle tarjottiin nyt uusi tilaisuus nauttia nuoruudesta. Ei vielä tarvitse sitoutua. Olen ihan varma, että muistelen vanhana näitä nuoruusvuosia lämmöllä. Ja toivon, että silloin en kadu asioita, jotka olen jättänyt tekemättä, vaan hymyilen asioille, jotka tein.

Nyt on se hetki elämässä, kun voi istua puistonpenkillä vaikka kuinka myöhään, eikä kukaan odota kotiin. Se voi kuulostaa surulliselta, tai sen voi ajatella mahdollisuutena. Ja on ihan minusta itsestäni kiinni, kumpana sen näen.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Yksin ihmisjoukossa

Olin eilen hyvän ystäväni äidin syntymäpäiväjuhlissa. Olipa kerrassaan ihanat juhlat ja oli mahtavaa nähdä onnellisia ihmisiä. Niin paljon rakkautta ja naurua.

Viimeksi, kun olin juhlissa, joissa oli vuokrattu tila, pitkät pöydät, paljon ihmisiä ja ruokaa, oli kyseessä N:n hautajaiset. Ja on todellakin ihan hanurista käydä juhlissa yksin. Kun lähestulkoon kaikki vieraat tulevat pariskuntana. Ja minä olen aina yksin. Se ei ole kivaa. Pariskuntien näkeminen ei enää satuta samalla tavalla kuin alussa. Alkuvaiheessa olin suorastaan vihainen heille, ja kateellinen, ja katkera. Nyt ymmärrän jo, ettei muiden onni ole minulta pois. Mutta siltikin riipaisee aika syvältä nähdä pariskuntien koskettavan toisiaan. Minä maksaisin kaikki rahani siitä, että saisin koskettaa minun rakastani edes yhden kerran vielä. Ymmärtävätkö nämä kaikki pariskunnat, kuinka onnekkaita he oikeastaan ovat?

Pahinta tässä kaikessa on nimenomaan se yksinäisyys. Vaikka enhän minä yksin ole. Minulla on perhe ja ystäviä. Mutta kun ei se vain ole sama asia. En voi tehdä kenenkään kanssa mitään pariskuntajuttuja. Ei ole ketään, jolle tekstata, vaikkei ole edes asiaa. Muistan aina, kun olimme tunteneet N:n kanssa ehkä pari viikkoa, ja hän soitti minulle sanoen: "Ei mulla mitään asiaa ollut, mut halusin vaan kuulla sun äänen". Juuri tätä on ikävä. Kainaloon käpertymistä ja korvaan kuiskimista. Sitä, kun joku pitää kaupungilla kädestä.

Pitäisi jotenkin oppia olemaan yksin. Nyt pitää rakentaa tätä elämää yksin. Ja oikeastaan jo odotan sitä, että loppukesästä tai syksyllä vuokraan oman yksiön. Vaikka silloin se yksinäisyys iskee vasten kasvoja entistä pahemmin. Eihän tässä nyt mitään, kun asun vanhemmillani, ja täällä on aina juttukaveri saatavilla, jos tarvitsee. Mutta mitä sitten, kun ei ole? Mitä sitten, kun olen ihan tosissani todella yksin?

No sitten selviän siitäkin, hitto vie. En osaa enää pelätä asioita. Minä koin jo yhden kaikista pahimmista asioista, joita ihminen voi kokea. Ja olen edelleen tässä. Sellaista asiaa ei tässä elämässä tule, josta en selviytyisi.

lauantai 28. toukokuuta 2016

Yli 100 päivää

Nyt olen ollut yli sata päivää ilman häntä. Tarkalleen ottaen 102. Ja olen sata kertaa vahvempi kuin sata päivää sitten.

Vaikka elämäni on tällä hetkellä yksi iso sekasotku, eikä minulla ole minkäänlaisia suunnitelmia, en ole lainkaan huolissani. En vain jaksa olla. Olen myös ymmärtänyt, että turha elämää on suunnitellakaan liikaa. Eivät ne suunnitelmat näköjään kuitenkaan toteudu. Tästä lähtien aion tarttua useammin hetkeen. Tehdä juuri sitä, mikä sattuu sillä hetkellä tuntumaan hyvältä. Sanoa enemmän kyllä, kuin ei.

Minä tarvitsin tämän kokemuksen, jotta opin arvostamaan tätä elämää. Tai siis olisin mielelläni elänyt ilmankin tätä kokemusta, mutta olen varma, että saan elämääni uusia ulottuvuuksia tämän ansiosta. Nyt näen pienetkin asiat, jotka ennen hukkuivat johonkin elämän ja arjen alle. Eilen ihastelin mielettömän kauniita kukkia, kun kävelin illalla juna-asemalta kotiin. En ole koskaan aiemmin huomannut niitä, vaikka ne ovat kasvaneet siinä satavarmasti jo monta vuotta, ja olen kulkenut reitin tuhansia kertoja. Yhtenä iltana makasin sängyssä pimeässä, ja autojen valot maalailivat liikkuvia kuvioita kattoon ja seinään. Kuinka siistiä sekin oli! Elämässä on oikeasti niin paljon pieniä ja kauniita asioita, joiden takia kannattaa avata silmät.

Yksi ihminen sanoi minulle vähän aikaa sitten, että hän näkee minusta, että minulla on hyvä elämänasenne. Eikä hän tiennyt minun taustastani mitään. Toivoisinkin saavani tästä itseeni syvyyttä ja elämäniloa. Toivon niiden kehittyvän kokoajan. Toivon joskus ymmärtäväni tämän kokemuksen merkityksen.

Kaikki menee hyvin. Kaikki menee lopulta hyvin. Everything will be okay in the end. If it's not okay, it's not the end. Tämä sanonta pitää itseasiassa N:n kohdalla paikkaansa. N oli elämänsä onnellisimmillaan kuollessaan. Hänellä oli kaikki. Nyt minulla ei ole läheskään kaikkea, joten minun loppuni ei ole vielä lähelläkään. Tiedän kaiken olevan hyvin, kun on minun vuoroni lähteä. Ja vaikkei minulla nyt ole kaikkea, minulla on paljon. Ja se paljon on ihan riittävästi. Se paljon on nyt minun koko elämäni.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Viimeiset sanat

Eilinen ilta oli taas itkuilta. Lähettelin sähköpostia N:n äidin ja isän kanssa kuulumisista ja käytännön asioista, ja tuli iso ikävä. Ei pelkästään N:ää, vaan myös hänen äitiään. Olimme aina hyvissä väleissä ja meistä tuli läheisiä. Kävimme lähes joka viikonloppu syömässä N:n äidin ja isäpuolen luona, kun he asuivat samassa kaupungissa ja tykkäsivät kutsua meitä kylään. Paikalla oli usein myös N:n veli ja sisko, sekä heidän kumppaninsa. Minun sydämeni särkyy, kun mietin miten raskaita perhepäivälliset ovat nykyään N:n äidille. Kun me emme ole enää koskaan paikalla. Kun kaksi paikkaa on tyhjänä. Miten hän voi koskaan tottua siihen?

Olimme viimeisen kerran päivällisellä N:n vanhemmilla vain alle vuorokausi ennen hänen sairaalaanmenoaan. Muistan sen päivän hyvin. Se oli ystävänpäivä. Minä olin työvuorossa, N toi minulle töihin kaksi suklaapatukkaa ystävänpäivälahjaksi kauppareissulla ja sitten hän kävi asuntonäytössä isänsä kanssa. Kämppä oli ollut hieno ja N oli ihan innoissaan, että sen me ostamme. Hän oli sopinut uuden näytön kolmen päivän päähän, jotta minäkin pääsisin katsomaan asuntoa. Kolmen päivän päästä N todettiin aivokuolleeksi ja menehtyneeksi. Kolmen päivän päästä minun elämäni hajosi tuhansiksi sirpaleiksi. Minä olin niin onnellinen ennen sitä. Meidän piti ostaa asunto! Meidän piti rempata sitä ja muuttaa yhdessä ihanaan ikiomaan kotiin. En ihan heti keksi, mikä olisi enemmän väärin, kuin tämä.



Tämä on viimeinen keskustelunpätkä, jonka kävin N:n kanssa tekstiviestin muodossa hänen ollessa sairaalassa. Viimeinen kerta, kun kuulin hänestä. N oli jo selkeästi tosi huonovointinen, koska hän ei vastannut viesteihini ja kysymyksiini kunnolla, ja siksi pyysin häneltä kunnollisia vastauksia. Hän yritti vaikuttaa niin reippaalta, eikä selvästi halunnut huolestuttaa minua. Viimeisenä asiana hän sanoi pääsevänsä kohta kotiin. Ja minä odotin koko yön. Hän ei koskaan tullut. En enää ikinä saanut häntä kotiin. Sain yöllä nukuttua pieniä pätkiä, ja heräsin useita kertoja katsomaan, onko hän jo tullut. Aamulla heräsin, enkä ollut vieläkään kuullut hänestä. En ymmärrä, miksen ollut huolissani. En arvannut mitään tällaista. Ajattelin, että siellä sairaalassa hän vain nukkuu.

Niin hän nukkuikin. Ikuista untansa.

maanantai 23. toukokuuta 2016

Risteilyllä

Minulla on jotenkin erityinen suhde risteilyihin. Moni varmaan vihaa niitä. Liikaa humalaisia ja mölyäviä ihmisiä sekä liian ahtaita hyttejä. Silti minä tykkään käydä laivoilla. Edellisessä työpaikassani meillä oli pienen porukan kanssa tapana käydä laivoilla lähes kuukausittain. Muistelen niitä reissuja edelleen lämmöllä ja naurulla, vaikka aikaa on kulunut vuosia. Meille kehittyi työkavereiden kanssa ihan erityislaatuinen suhde niiden reissujen ansiosta. Ja tapasinhan minä N:n yhdellä niistä.

Olin viikonloppuna Ruotsin risteilyllä ystäväni kanssa. Ja se teki hyvää. Teki hyvää kuunnella musiikkia, tanssia, jutella, nähdä ihmisiä, nauraa. Ja itkeä. En näköjään pysty olla itkemättä yhtään missään. Mutta ei se mitään, itku on hyvästä ja onneksi itkun jälkeen tuli nauru monen monta kertaa.

Ensimmäisenä iltana tutustuimme tanssilattialla hulvattoman hauskaan miesporukkaan. En edelleenkään tiedä, onko minun hyväksyttävää tanssia miesten kanssa. Enkä voi ymmärtää, miksi mietin muiden mielipiteitä niin paljon. Miksi mietin jatkuvasti, mitä muut ihmiset ajattelevat minun tekemisistäni? Eihän sillä ole mitään merkitystä. Pakkohan sen on olla hyväksyttävää ja oikein, jos se minusta tuntuu siltä.

Välillä tuntui, kuin olisin ihan normaali. Kuin en olisi koskaan kokenutkaan mitään kamalaa. Välillä tuntui jopa aika onnelliselta. Ja hitto vieköön, se on aika hyvä tunne.

Tuntui hyvältä, kun yksi miehistä kehui kauniiksi. Tuntui hyvältä tanssia hänen kanssaan. Tuntui hyvältä katsoa silmiin. Sellaista on ollut ikävä. En tule olemaan vielä pitkään aikaan valmis mihinkään vakavaan juttuun, mutta kaikki tällainen pieni piristi mieltä. Kun on useamman vuoden kuullut kehuja ja kauniita sanoja päivittäin, on suuri muutos, kun niitä ei yhtäkkiä enää saakaan. Kukaan ei huomaa, jos olen värjännyt hiukset, ostanut uuden paidan tai laittanut kivaa huulipunaa. Ihan pieni kehukin tuon miehen suusta toi hymyn huulille.

Ja kun hän myöhemmin illalla pussasi minua baaritiskillä, en kääntänyt päätäni pois. Koska ei vain tuntunut siltä, että pitäisi kääntää. Tuntui siltä, että voin ihan hyvin tehdä niin. Se ei tuntunut väärältä. Eikä se tuntunut edes oudolta, vaan aika kivalta. Aamuyön tunteina istuimme kahdestaan laivan portaikossa vaikka kuinka kauan ja jaoimme toisillemme kaikki elämämme epäonnistumiset ja takaiskut. Ja itkimme yhdessä. Hän kysyi, mitä N sanoisi minulle nyt, jos näkisi meidät. Ja minä uskoin ihan vilpittömästi, että N olisi sanonut "Anna mennä. Elä. Älä ajattele niin paljon. Älä jätä asioita tekemättä minun takiani, koska sinä olet se, joka elää. Pidä hauskaa". Tuntui samaan aikaan hullulta ja luonnolliselta puhua tuikituntemattomalle N:stä. Mutta siinä oli jotain sielujen sympatiaa. Hän ymmärsi ja häntä kiinnosti. Hän tajusi, miten pahalta tuntuu olla taas lähtöpisteessä elämänsä kanssa, koska hänellä itselläänkin oli rankkoja kokemuksia takana. Se oli hyvä humalainen terapiasessio molemmille. Jäi hyvä mieli.

Risteilyn jälkeen ei ole ollut lainkaan huono omatunto. Ei kaduta. Ei tunnu pahalta. Hän sai kunnian olla se ihminen, jota pussailen ensimmäisenä N:n jälkeen. Enkä olisi ikipäivänä uskonut sen tapahtuvan näin nopeasti. En suunnitellut tätä. Mutta fakta kuitenkin on, että elämä jatkuu. Sen on vain pakko mennä eteenpäin. N ei takaisin tule, vaikka lukkiutuisin kotiin viideksi vuodeksi, enkä tapaisi ketään. En usko N:n muiston "tahriintuneen", vaikka pussailin jo reilu kolme kuukautta myöhemmin toista miestä. Minä tulen kunnioittamaan häntä ja hänen muistoaan elämäni loppuun asti. Minä tulen aina puhumaan hänestä kauniisti ihmisille. Enkä jätä kertomatta, kuinka paljon rakastin. Mutta elämä jatkuu kuitenkin sen muiston kanssa. Ja nyt tuntui hyvältä ottaa tämä askel. Elämässä on pakko tarttua hetkeen, koska silloin voi tapahtua jotain mahtavaa.



torstai 19. toukokuuta 2016

Elämän tarkoitus

Joku voisi tällaisessa tilanteessa ajatella, ettei minua ja N:ää oltu tarkoitettu yhteen. Että tämä oli maailmankaikkeuden merkki meille, ettemme ole hyvä pari. Minä en ajattele niin. Tottakai meidät oli tarkoitettu yhteen. Minun piti olla hänen kanssaan hänen viimeiset vuotensa, niin se oli tarkoitettu. Me kuuluimme yhteen, vaikka N:n aika täällä oli rajallinen.

En ole koskaan ajatellut, että meille kaikille olisi olemassa vain yksi ja ainoa oikea. Olen aina ajatellut, että jokaiselle on olemassa useampikin sopiva ja oikea kumppani. En usko, että vain yksi voi olla paras. Miten sen ikinä muka löytäisi? Ja mistä tietäisi, että olisi löytänyt juuri sen ainoan oikean? Sen hetkinen kumppani on aina paras ja sopivin. Ja jos tulee ero, voi löytää jonkun toisen, joka on yhtä sopiva ja yhtä paras. Onneksi en koskaan ole uskonut "yksi ainoa oikea" -juttuihin, koska jos uskoisin, olisin nyt entistä enemmän pohjalla. Olisin menettänyt sen ainoani. Mutta jaksan uskoa siihen, että minullekin löytyy vielä joku sopiva. Ainakin joinakin päivinä jaksan uskoa.

En usko, että kovin moni voi näin nuorena sanoa tietävänsä, mikä heidän elämäntehtävänsä on. Moni varmaan pohtii, onko oikeastaan vielä saanut mitään järkevää elämässään aikaiseksi. Onko saavuttanut mitään. Ja kyllä minäkin pohdin. On ollut jotenkin erikoista muuttaa takaisin tänne kotikaupunkiini, missä vietin koko lapsuuteni ja nuoruuteni. On hassua törmätä vanhoihin tuttuihin työntelemässä lastenvaunuja. On hassua, kun vanhat koulukaverit hakevat lapsiansa päiväkodista, jossa olen työharjoittelussa. Kyllä siinä monesti miettii, mitä minä olen saavuttanut. Olen kohta 25-vuotias opiskelija, yksin, asun vanhemmillani. Olenko saanut mitään aikaiseksi?

En tiedä, olenko saavuttanut vielä paljoakaan, mutta minä tiedän jo nyt, näin nuorena, mikä oli minun elämäni yksi suurimmista tehtävistä.

Se oli tehdä N onnelliseksi hänen viimeisinä vuosinaan. Saada hänet tuntemaan olonsa rakastetuksi. Minun elämäntehtäväni oli saada N tuntemaan itsensä onnelliseksi kuollessaan. Eikä se ole ihan pieni tehtävä. Se on yksi tärkeimpiä tarkoituksia, mitä elämässä voi olla. Minun elämäni tarkoitus oli tavata N, rakastua häneen, suunnitella yhdessä tulevaisuutta vaikka emme sitä saaneet, ja tehdä hänet onnelliseksi. Ja minä onnistuin siinä. Toivon elämässäni tulevan vielä muitakin tehtäviä, jotka minun on tarkoitus täyttää, mutta tämä oli yksi niistä. Ja se annettiin juuri minulle, koska minä onnistuin siinä kaikista parhaiten.

Tämä kokemus kasvattaa minua niin paljon. Uskon tulevissa ihmissuhteissani pääseväni ihan uusille syvyyksille tämän ansiosta. Vaikka tämä tuntuu edelleen ihan hirvittävän epäreilulta, ja sitä se onkin, positiivisesti ajatteleminen auttaa. Ja sekin auttaa, kun ajattelen, että näin oli vain tarkoitus käydä. Elämän tarkoitusta on joutunut pohtimaan tämän jälkeen todella paljon, tai lähinnä sitä, onko tällä elämällä mitään merkitystä tällaisen jälkeen. On sillä. Nyt sillä vasta onkin. Yksi elämä menetettiin liian aikaisin, eikä tulisi mieleenkään, että jättäisin nyt oman elämäni elämättä. Nyt se elämä vasta alkaa. Minä sain elämäni pitää, enkä varmasti heitä sitä hukkaan. Yksi elämäni tarkoituksista tuli jo täytettyä, kun tein N:n viimeiset vuodet onnelliseksi. Mutta en malta odottaa, mitä muita tehtäviä elämä tuo. En malta odottaa, mitä tämä elämä tuo. Toivottavasti paljon hyvää, paljon rakkautta, paljon naurua.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Kolme kuukautta

Lasken edelleen kuukausia. Ja tänään niitä on takana kolme. Kolme kuukautta ilman häntä. Joka kuun 17. päivä vetää takaisin muistoihin ja syviin ajatuksiin. Joka kuun 17. päivä tulee kalenteriin yksi kuukausi lisää yksin olemista. Mutta positiivista on, että jokaikinen kerta se kuukausi on edellistä helpompi. Kolme kuukautta on oikeasti lyhyt aika. Mutta se on hyvä alku minun elämän mittaisella toipumisen matkalla.

Hajosin tänään tuhansiksi atomeiksi, kun näin Instagramissa N:n siskon laittaman kuvan heistä kahdesta. Se tuli niin yllättäen. En ollut varautunut, että nopean Instagram-selauksen aikana törmään N:n kuvaan. Ja se oli sitten menoa. Tuli itku. Pitkä itku. Mutta kyynelten läpi tuli myös hymy. N oli kuvassa niin iloinen ja komea. Ja on oikeasti helpottavaa, että joka päivä on helpompi hymyillä. On tässä jo itkettykin.

On olemassa niin paljon pieniä asioita, jotka muistuttavat hänestä. Joka kerta, kun näen samanmerkkisen ja -värisen auton kuin N:lla, toivon hänen istuvan sen ratissa. Pienen hetken ajan toivon hänen tulevan hakemaan minua. En ole koskaan ollut kiinnostunut autoista. Nyt tuntuu, että bongaan liikenteestä jatkuvasti samanmerkkisiä ja -värisiä autoja. Auto on vain yksi esimerkki. Sitten on firma, jossa N oli töissä. Se tulee vastaan yllättävän usein. Työpaikka mainostaa telkkarissa, sponsoroi isoja urheilutapahtumia ja tulee vastaan katukuvassakin. Miksi hänen etunimensäkin pitää olla niin yleinen, että samannimisiä tulee vastaan jatkuvasti?

Kaikesta huolimatta tämä kolmas kuukausipäivä oli ihan hyvä. Ja mikä kruunaus Leijonilta illan jääkiekkopelissä! Se voitto oli N:lle. Se voitto oli minulle, kun olen selviytynyt kolme kuukautta heittämättä hanskoja tiskiin. Se voitto oli meille.


lauantai 14. toukokuuta 2016

Lauantai-illan pohdintoja

Välillä mietin, kuinka kauan jatkan tämän blogin kirjoittamista. Sillä toisinaan tuntuu, ettei minulla ole enää niin paljoa kirjoitettavaa. Alussa kirjoitin koko ajan. Kirjoitin lähes tulkoon koko valveillaoloaikani. Koska mitään muuta ei ollut. Kaikkia tekstejä en julkaissut, tai jätin ne luonnoksiin odottelemaan myöhempää julkaisua, sillä en halunnut julkaista viittä postausta päivässä. Mutta nyt tuntuu, ettei ole niin paljoa asiaa enää. Elämä tasaantuu. Alkaa taas tulla niitä rutiineja, jotka hetkeksi katosivat surun alle. Vaikka menetys on joka päivä mielessä monen monta kertaa, ei siihen enää löydä uusia kirjoittamisen arvoisia ulottuvuuksia tai näkökulmia samalla tavalla kuin aiemmin. Päivät täyttyvät arjesta.

Olen huomannut hyvinä päivinä myös hieman vältteleväni tänne kirjoittamista. Koska itken lähes aina, kun kirjoitan tänne. Silloin aina uppoutuu niin syvälle omiin ajatuksiin ja suruun. Tulee ikävä. Vaikka kirjoittaisin iloisista asioista, tulee itku silti helposti. Ja jos on ollut tosi hyvä ja mukava päivä takana, en halua päättää sitä tieten tahtoen itkuun. Koska välillä on ihan oikeasti kiva viettää sellaisiakin päiviä, kun ei itketä.

Tämä on minulle silti tärkeää työstämistä. Tässä on koko minun sydämeni ja sieluni auki. Uskon kirjoittamisen vieneen minua monta askelta eteenpäin. Ehkä yksi syy siihen, miksi olen päässyt jo aika hyvin jaloilleni, on se, että yritän työstää tätä surua mahdollisimman paljon. Vaikken ole ihan varma edelleenkään, miten surua työstetään. Mutta minä kirjoitan. Paljon. Minä ajattelen, pohdin ja vellon surussa. Minä mietin ja analysoin tunteitani ja koko elämää monta tuntia päivässä pääni sisällä. Juttelen kavereille ja jaan tätä tuskaa eteenpäin suurin piirtein kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella. Olen herkkä pohdiskelija. Mietin aina asioita päässäni ihan hirveästi, ja nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Ehkä se tekee minusta niin vahvan, että minulla on kyky ajatella asioita, enkä työnnä niitä syrjään. Työstän ja mietin ja pohdin niin kauan, että koko aihe kyllästyttää.

Viikko on taas ollut ihan hyvä. Olen nähnyt ystäviä ja retkeillyt päiväkodin kanssa. Ja oikeastaan vahingossa kerroin yhdelle päiväkodin työntekijöistä tämän kaiken. Se tuntui ihan hyvältä. Tuntuu hyvältä puhua, en halua salailla tätä asiaa keneltäkään. Koska ei se ole salaisuus, että jotain minussa on rikki. Puhuminen auttaa, että voin joskus olla ehjempi. En varmaan koskaan enää tule olemaan ehjä, mutta en ehkä pyrikään siihen. Säröt tekevät ihmisistä kiinnostavia. Kovia kokeneet ihmiset ovat viisaampia ja syvempiä. En tiedä, voiko niin sanoa, mutta jollain tavalla olen jopa ylpeä tästä omasta tarinastani. Tai ennemminkin olen ylpeä, kun voin sanoa seisovani taas omilla jaloillani kaiken tämän jälkeen. Olen ylpeä, kun tämä ei musertanutkaan minua.

torstai 12. toukokuuta 2016

Sateen jälkeen on aina pouta

Kuulin tänään iloisia uutisia. N:n paras ystävä saa lapsen. En voisi olla enempää onnellisempi hänen ja vaimonsa puolesta. Tämä antaa uskoa, että sateen jälkeen on aina pouta. Ei myrsky yksinkertaisesti voi kestää loputtomiin. Joskus on tultava kauniimpi päivä. Minullekin. Kyllä minäkin saan vielä jotain hyvää. En tiedä mitä se hyvä on, tai milloin se tapahtuu, mutta olen varma, että minäkin sen koen vielä joskus. Ennemmin tai myöhemmin.

Kävin tänään koululla tekemässä tentin uusintatilaisuudessa, koska alkuperäinen tenttipäivä oli joskus keväällä, jolloin minulla ei ollut yhtään voimanrippeitä valmistautua siihen. Pakko myöntää, että en juuri ollut valmistautunut nytkään. En yleensä ajattele, että "kunhan nyt vain pääsen läpi". En ole koskaan ollut sellainen. Mutta nyt täytyy antaa itselleen armoa. Ei kaikessa tarvitse onnistua täydellisesti. Olin jo lähellä jättää käymättä koko kurssin, mutta niin paljon en armoa itselleni antanut. Tein tentissä minkä pystyin ja kirjoitan viikonlopun aikana esseen samalle kurssille. Ja sen jälkeen voin sanoa, että hitto vieköön olen vahva. Voittaja.

Tenttisalissa kaikki näytti samalta kuin ennenkin. Samat seinät, samat oppilaat, sama tyhjä tunne päässä kun tenttipaperi tuodaan eteen, sama vanha opettaja samoissa vaatteissa kuin aina ennenkin. Mietin, kuinka moni näistä ihmisistä mahtaa tietää. Kuinka moni näistä opiskelijoista tietää, että minä olen jotain ihan muuta, kuin muutama kuukausi sitten? Yksi tyttö hymyili minulle ennen tentin alkua sillä lailla säälivästi. Sellainen pieni pahoillaan oleva hymy. Vähän vaivaantunut ja hetken päästä katse oli jo muualla, ettei vain tarvinnut sanoa minulle mitään.

Huomenna näen pitkästä aikaa koulukavereitani. Olen odottanut sitä niin. Ihanaa päästä nauramaan tyttöporukalla ja vetää haalarit jalkaan opiskelijabileisiin. En edelleenkään ole varma, onko minun sallittua käydä ulkona. Mutta minähän itse siitä vain päätän. En vain haluaisi kenenkään ajattelevan, että mitä tuokin täällä baarissa nyt jo tekee. En edes tiedä, miksi välitän muiden mielipiteistä pätkän vertaa. Minä voisin istua neljän seinän sisällä koko loppuikäni, mutta se ei tuo N:ää takaisin. Tai sitten voin nähdä kavereita ja viettää kivoja hetkiä, jotka auttavat minua kohti sitä jotakin, minne ikinä olenkaan matkalla. Ja minä valitsen jälkimmäisen. Tiedän, että N:kin haluaisi minun valitsevan niin.

Aurinko paistaa aina ennen pitkää. Joillekin se paistaa tänään. Toisille huomenna. Minullekin joskus. Ja siihen asti voin vähän huijata, ja kuvitella auringon olevan kirkkaana välkkyvissä baarin valoissa. Ainakin huomenna se on. Huomenna aurinko on baarin valoissa ja ystävien hymyissä.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Muuttunut minä


Tässä olen minä. Ainakin jos kysytään yhdeltä 6-vuotiaalta tytöltä työharjoittelupaikastani. Kyllähän tuo minulta näyttää. On tummat hiukset, pitkät ripset ja paljon koruja. En vain ole ihan varma noista korkokengistä ja mekosta, sillä minut näkee tuossa yhdistelmässä korkeintaan kerran vuodessa jossain juhlissa.

On mielenkiintoista miettiä, millä tavalla tämä kokemus muuttaa minua. Koska sehän on fakta, että tällaisen jälkeen ihmisessä jokin muuttuu pysyvästi. Minä toivoisin, että kun aikaa on kulunut tarpeeksi, muuttuisin jotenkin iloisemmaksi, mitä olen ollut ennen. Että osaisin iloita pienistä asioista ja olla onnellinen jo pelkästään siitä, että saan aamulla avata silmät. Etten valittaisi pienistä enkä olisi niin ankara itselleni.

Eniten pelkään, että muutun jotenkin kyyniseksi ja pelokkaaksi. Että pelkään minulle tapahtuvan uudestaan jotain pahaa. Etten osaisi nauttiakaan hyvistä asioista, koska olisin varma, että ne viedään minulta kuitenkin. Etten luottaisi elämään, vaan pelkäisin aina pahinta.

Hyvä ystäväni sanoi minulle taannoin, että hän on nyt ajatellut, että tämä asia oli minun elämäni hirvein juttu, mutta tästä lähtien tulen saamaan paljon onnea ja hyviä asioita. Toivon todella, että se olisi niin. Toivon, että tämä menetys on ainoa, mitä tulen koskaan kokemaan. Toivon, että elämä on minulle tästä lähtien hyvä. Ajatukseni tästä vaihtelevat melkein päivittäin. Joka toinen päivä uskon tuohon, että tästä lähtien saan kokea paljon onnea. Että salama ei iske kahta kertaa samaan puuhun. Mutta joka toinen päivä olen skeptinen loppuelämästäni. Ajattelen, että kaikki kamala kerääntyy nyt minulle. Kun kerran olin löytänyt jo täydellisen miehen, ei minulle anneta vastaavaa onnea toista kertaa. Nyt on jonkun toisen vuoro.

Toinen ystäväni sanoi viisaasti, että jos ei koskaan koe mitään kamalaa, ei voi olla oikeasti onnellinen. Jos kaikki sujuu aina niin kuin oli suunnitellut ja kaikki ojennetaan kultalusikalla naaman eteen, ei osaa arvostaa sitä onnea, minkä on saanut. Siihen turtuu. Myönnän itsekin, etten osannut aiemmin arvostaa kaikkea sitä hyvää mikä minulla oli, koska en ollut ikinä käynyt pohjalla. Olin tottunut siihen, että kaikki on aina hyvin. Tämän menetyksen jälkeen uskon, että voin joskus tulevaisuudessa olla onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Koska nyt onnellisuus on pieniä asioita. Nyt onnellisuus on sitä, mikä aiemmin oli ihan normaalia. 

lauantai 7. toukokuuta 2016

Onnea on

Tämä viikko on ollut hyvä. Suurin vaikutus on varmaan ollut tuolla ihanalla auringonpaisteella ja lämmöllä, jotka piristävät jokaikistä päivää. Ajattelen N:n olevan auringonpaisteen takana ja hänen antavan meille tuon lämmön. Auringonpaiste on N:n hymy. Ja lämpö on hänen halauksensa minulle. N:n kuolinpäivänä paistoi aurinko, vaikka oli hyisen kylmä ja synkkä helmikuu. Hänen hautajaispäivänäänkin paistoi aurinko, vaikka oli loskainen ja harmaa maaliskuu. Auringon on oltava merkki häneltä. Aurinko on hän. Pakkohan sen on olla.

Olen onnellinen monesta. Olen onnellinen,

...että jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut ovat alkaneet. Minä rakastan penkkiurheilua. N ei koskaan ollut kiinnostunut minkään lajin seuraamisesta. Mutta uskon silti, että N:llä on voimia pilvensä reunalta käsin antaa Suomelle avoimia maalipaikkoja peleissä.
...koska ostin eilen ihanat pitsishortsit. Se on merkki kesästä.
...koska olen menossa tänään viettämään iltaa työkavereideni kanssa.
...että poskipäilläni on muutama pisama enemmän kuin viikko sitten.
...koska sain eilen N:n äidiltä spontaanin viestin, jossa hän toivotti aurinkoista viikonloppua sydämien kera.
...että olen ollut ahkera kouluhommien kanssa ja yksi kerrallaan saan tehtäviä tehtyä ja palautettua. Olisi ollut helppoa heittää kouluhommat syrjään täksi kevääksi, mutta minä en heitä. En luovuta enkä anna periksi.
...että ensi viikolla näen ihania koulukavereitani opiskelijabileiden merkeissä.
...että parin viikon päähän on varattu Ruotsinristeily ihanan ystäväni kanssa. En malta odottaa shoppailua, syömistä (erityisesti tätä, M. Tiedän, että sinäkin odotat tätä), tanssimista ja nauramista.
...että minulla on aivan ihania ystäviä. Arvostan heistä jokaista. Vaikka osa asuu kaukana, eikä yhteyttä tule pidettyä usein, he ovat aina mielessäni ja sydämessäni. Eivätkä sieltä koskaan katoa.
...että olen vielä nuori. Mutta silti tarpeeksi vanha, että minut otetaan esimerkiksi työharjoittelupaikassani vakavasti.
...että olen hengissä.
...että olen voittaja.

Olen myös surullinen monesta. Mutta sitä listaa en kirjoita ylös. En tänään. Koska tänään on hyvä ja onnellinen päivä. Taas.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Keltainen toukokuu

Tämä kevät on mennyt nopeasti. Alussa päivät valuivat eteenpäin tosi hitaasti ja välillä tuntikin tuntui iäisyydeltä. Lakkasin itsekin elämästä. Mutta nyt, kun seisoo jo jotenkuten jaloillaan, aika tuntuu menneen vauhdilla. En voi uskoa, että on jo toukokuu. En voi uskoa, että olen selvinnyt näistä kuukausista tähän päivään asti ihan hyvin.

Työharjoitteluni päiväkodissa on jo yli puolivälissä. Ja se on todella tehnyt minulle hyvää. Harkitsin pitkään, jaksanko tehdä harjoittelua nyt ollenkaan. Mutta olen kiitollinen, että päätin tehdä. Jos olisin jättänyt harjoittelun väliin, olisin maannut nämä 10 viikkoa vain kotona. Eikä se olisi vienyt minua askeltakaan eteenpäin. Päinvastoin. Nyt olen saanut päiviini rytmiä ja muuta ajateltavaa. Ja joka aamu on pakko nousta sängystä. Työpäivän aikana en oikeasti ehdi ajatella tätä tilannetta montaakaan kertaa. Ja mikä olisikaan parempi tapa aloittaa aamut, kuin suloiset ja iloiset lapset, jotka ryntäävät antamaan maailman isoimman halauksen, kun tulen päiväkodin ovesta sisään? Ei mikään. Se on tasan sitä, mitä minä kaipaan ja mikä on minulle hyväksi.

Nyt olen jo siinä vaiheessa, että ensimmäiseksi aamulla ei tarvitse enää muistutella itselleen, että N:a ei enää ole. Ainakaan useimpina aamuina. Nyt sen jo muistaa suurimman osan ajasta. Toki vieläkin on niitä hetkiä, kun ihan pienen välähdyksen ajan ajattelee, että täytyypä kertoa tämä N:lle. Mutta hyvin nopeasti totuuden muistaa. Edelleen vaatekaupoissa ihan automaattisesti skannaan katseellani miesten osaston läpi, jos sieltä löytyisi jotain N:lle sopivaa. Ja irtokarkkipussiin eksyy aina pari N:n suosikkia, vaikka itse en niistä pidä. N:llä oli aivan omituinen karkkimaku... Hän piti juuri niistä karkeista, jotka valtaväestö jättää karkkipussin pohjalle syömättä.

Vaikutan varmaan suurimman osan ajasta ihan normaalilta. Ne, jotka eivät tiedä, eivät varmaan uskoisikaan minut nähdessään. Ei sitä käytöksestäni huomaa, ainakaan yleensä. Mietin usein, milloinkohan olen taas onnellinen. Milloin voin seuraavan kerran sanoa olevani onnellinen? Siihen menee vielä aikaa. Vaikka voin jo nauraa ja tehdä normaaleita, hauskoja juttuja, en ole silti lähellekään onnellinen. Ja ne päivät, kun en olisi itkenyt lainkaan, on laskettavissa yhden käden sormilla. Itken edelleen oikeastaan joka päivä. Mutta sellaista se elämä on. Välillä itkua ja välillä naurua, joskus samaan aikaankin. Joskus enemmän itkua. Ja sitten taas enemmän naurua. Ja enemmän, ja enemmän.


N Kanarian matkallamme vuonna 2013