Viimeiset sanat

Eilinen ilta oli taas itkuilta. Lähettelin sähköpostia N:n äidin ja isän kanssa kuulumisista ja käytännön asioista, ja tuli iso ikävä. Ei pelkästään N:ää, vaan myös hänen äitiään. Olimme aina hyvissä väleissä ja meistä tuli läheisiä. Kävimme lähes joka viikonloppu syömässä N:n äidin ja isäpuolen luona, kun he asuivat samassa kaupungissa ja tykkäsivät kutsua meitä kylään. Paikalla oli usein myös N:n veli ja sisko, sekä heidän kumppaninsa. Minun sydämeni särkyy, kun mietin miten raskaita perhepäivälliset ovat nykyään N:n äidille. Kun me emme ole enää koskaan paikalla. Kun kaksi paikkaa on tyhjänä. Miten hän voi koskaan tottua siihen?

Olimme viimeisen kerran päivällisellä N:n vanhemmilla vain alle vuorokausi ennen hänen sairaalaanmenoaan. Muistan sen päivän hyvin. Se oli ystävänpäivä. Minä olin työvuorossa, N toi minulle töihin kaksi suklaapatukkaa ystävänpäivälahjaksi kauppareissulla ja sitten hän kävi asuntonäytössä isänsä kanssa. Kämppä oli ollut hieno ja N oli ihan innoissaan, että sen me ostamme. Hän oli sopinut uuden näytön kolmen päivän päähän, jotta minäkin pääsisin katsomaan asuntoa. Kolmen päivän päästä N todettiin aivokuolleeksi ja menehtyneeksi. Kolmen päivän päästä minun elämäni hajosi tuhansiksi sirpaleiksi. Minä olin niin onnellinen ennen sitä. Meidän piti ostaa asunto! Meidän piti rempata sitä ja muuttaa yhdessä ihanaan ikiomaan kotiin. En ihan heti keksi, mikä olisi enemmän väärin, kuin tämä.

Tämä on viimeinen keskustelunpätkä, jonka kävin N:n kanssa tekstiviestin muodossa hänen ollessa sairaalassa. Viimeinen kerta, kun kuulin hänestä. N oli jo selkeästi tosi huonovointinen, koska hän ei vastannut viesteihini ja kysymyksiini kunnolla, ja siksi pyysin häneltä kunnollisia vastauksia. Hän yritti vaikuttaa niin reippaalta, eikä selvästi halunnut huolestuttaa minua. Viimeisenä asiana hän sanoi pääsevänsä kohta kotiin. Ja minä odotin koko yön. Hän ei koskaan tullut. En enää ikinä saanut häntä kotiin. Sain yöllä nukuttua pieniä pätkiä, ja heräsin useita kertoja katsomaan, onko hän jo tullut. Aamulla heräsin, enkä ollut vieläkään kuullut hänestä. En ymmärrä, miksen ollut huolissani. En arvannut mitään tällaista. Ajattelin, että siellä sairaalassa hän vain nukkuu.

Niin hän nukkuikin. Ikuista untansa.