Keltainen toukokuu

Tämä kevät on mennyt nopeasti. Alussa päivät valuivat eteenpäin tosi hitaasti ja välillä tuntikin tuntui iäisyydeltä. Lakkasin itsekin elämästä. Mutta nyt, kun seisoo jo jotenkuten jaloillaan, aika tuntuu menneen vauhdilla. En voi uskoa, että on jo toukokuu. En voi uskoa, että olen selvinnyt näistä kuukausista tähän päivään asti ihan hyvin.

Työharjoitteluni päiväkodissa on jo yli puolivälissä. Ja se on todella tehnyt minulle hyvää. Harkitsin pitkään, jaksanko tehdä harjoittelua nyt ollenkaan. Mutta olen kiitollinen, että päätin tehdä. Jos olisin jättänyt harjoittelun väliin, olisin maannut nämä 10 viikkoa vain kotona. Eikä se olisi vienyt minua askeltakaan eteenpäin. Päinvastoin. Nyt olen saanut päiviini rytmiä ja muuta ajateltavaa. Ja joka aamu on pakko nousta sängystä. Työpäivän aikana en oikeasti ehdi ajatella tätä tilannetta montaakaan kertaa. Ja mikä olisikaan parempi tapa aloittaa aamut, kuin suloiset ja iloiset lapset, jotka ryntäävät antamaan maailman isoimman halauksen, kun tulen päiväkodin ovesta sisään? Ei mikään. Se on tasan sitä, mitä minä kaipaan ja mikä on minulle hyväksi.

Nyt olen jo siinä vaiheessa, että ensimmäiseksi aamulla ei tarvitse enää muistutella itselleen, että N:a ei enää ole. Ainakaan useimpina aamuina. Nyt sen jo muistaa suurimman osan ajasta. Toki vieläkin on niitä hetkiä, kun ihan pienen välähdyksen ajan ajattelee, että täytyypä kertoa tämä N:lle. Mutta hyvin nopeasti totuuden muistaa. Edelleen vaatekaupoissa ihan automaattisesti skannaan katseellani miesten osaston läpi, jos sieltä löytyisi jotain N:lle sopivaa. Ja irtokarkkipussiin eksyy aina pari N:n suosikkia, vaikka itse en niistä pidä. N:llä oli aivan omituinen karkkimaku... Hän piti juuri niistä karkeista, jotka valtaväestö jättää karkkipussin pohjalle syömättä.

Vaikutan varmaan suurimman osan ajasta ihan normaalilta. Ne, jotka eivät tiedä, eivät varmaan uskoisikaan minut nähdessään. Ei sitä käytöksestäni huomaa, ainakaan yleensä. Mietin usein, milloinkohan olen taas onnellinen. Milloin voin seuraavan kerran sanoa olevani onnellinen? Siihen menee vielä aikaa. Vaikka voin jo nauraa ja tehdä normaaleita, hauskoja juttuja, en ole silti lähellekään onnellinen. Ja ne päivät, kun en olisi itkenyt lainkaan, on laskettavissa yhden käden sormilla. Itken edelleen oikeastaan joka päivä. Mutta sellaista se elämä on. Välillä itkua ja välillä naurua, joskus samaan aikaankin. Joskus enemmän itkua. Ja sitten taas enemmän naurua. Ja enemmän, ja enemmän.

N Kanarian matkallamme vuonna 2013