Välillä mietin, kuinka kauan jatkan tämän blogin kirjoittamista. Sillä toisinaan tuntuu, ettei minulla ole enää niin paljoa kirjoitettavaa. Alussa kirjoitin koko ajan. Kirjoitin lähes tulkoon koko valveillaoloaikani. Koska mitään muuta ei ollut. Kaikkia tekstejä en julkaissut, tai jätin ne luonnoksiin odottelemaan myöhempää julkaisua, sillä en halunnut julkaista viittä postausta päivässä. Mutta nyt tuntuu, ettei ole niin paljoa asiaa enää. Elämä tasaantuu. Alkaa taas tulla niitä rutiineja, jotka hetkeksi katosivat surun alle. Vaikka menetys on joka päivä mielessä monen monta kertaa, ei siihen enää löydä uusia kirjoittamisen arvoisia ulottuvuuksia tai näkökulmia samalla tavalla kuin aiemmin. Päivät täyttyvät arjesta.
Olen huomannut hyvinä päivinä myös hieman vältteleväni tänne kirjoittamista. Koska itken lähes aina, kun kirjoitan tänne. Silloin aina uppoutuu niin syvälle omiin ajatuksiin ja suruun. Tulee ikävä. Vaikka kirjoittaisin iloisista asioista, tulee itku silti helposti. Ja jos on ollut tosi hyvä ja mukava päivä takana, en halua päättää sitä tieten tahtoen itkuun. Koska välillä on ihan oikeasti kiva viettää sellaisiakin päiviä, kun ei itketä.
Tämä on minulle silti tärkeää työstämistä. Tässä on koko minun sydämeni ja sieluni auki. Uskon kirjoittamisen vieneen minua monta askelta eteenpäin. Ehkä yksi syy siihen, miksi olen päässyt jo aika hyvin jaloilleni, on se, että yritän työstää tätä surua mahdollisimman paljon. Vaikken ole ihan varma edelleenkään, miten surua työstetään. Mutta minä kirjoitan. Paljon. Minä ajattelen, pohdin ja vellon surussa. Minä mietin ja analysoin tunteitani ja koko elämää monta tuntia päivässä pääni sisällä. Juttelen kavereille ja jaan tätä tuskaa eteenpäin suurin piirtein kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella. Olen herkkä pohdiskelija. Mietin aina asioita päässäni ihan hirveästi, ja nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Ehkä se tekee minusta niin vahvan, että minulla on kyky ajatella asioita, enkä työnnä niitä syrjään. Työstän ja mietin ja pohdin niin kauan, että koko aihe kyllästyttää.
Viikko on taas ollut ihan hyvä. Olen nähnyt ystäviä ja retkeillyt päiväkodin kanssa. Ja oikeastaan vahingossa kerroin yhdelle päiväkodin työntekijöistä tämän kaiken. Se tuntui ihan hyvältä. Tuntuu hyvältä puhua, en halua salailla tätä asiaa keneltäkään. Koska ei se ole salaisuus, että jotain minussa on rikki. Puhuminen auttaa, että voin joskus olla ehjempi. En varmaan koskaan enää tule olemaan ehjä, mutta en ehkä pyrikään siihen. Säröt tekevät ihmisistä kiinnostavia. Kovia kokeneet ihmiset ovat viisaampia ja syvempiä. En tiedä, voiko niin sanoa, mutta jollain tavalla olen jopa ylpeä tästä omasta tarinastani. Tai ennemminkin olen ylpeä, kun voin sanoa seisovani taas omilla jaloillani kaiken tämän jälkeen. Olen ylpeä, kun tämä ei musertanutkaan minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti