sunnuntai 27. elokuuta 2017

Loppuja ja alkuja

Kesä on ohi. Siitä ovat merkkinä kylmät aamut sekä illat, jotka ovat jo pimeitä ja viileitä, kun pääsee iltavuorosta kotiin. Tuoksuu syksyltä. Eikä se oikeastaan ole edes paha asia. Alkusyksy on ehdottomasti lempivuodenaikojani. Yhtenä päivänä töissä järjestellessäni viimeisiä alennuksessa olevia kesätoppeja ja -shortseja tajusin kaipaavani jo syksyä. On ollut ihanaa kaivaa kuormasta viininpunaisia ja harmaita neuleita ja laittaa työpaikka syksyisen näköiseksi.

Viikon päästä kesätyöni on ohi. Viikot siellä menivät nopeasti. Nyt on käynnissä jälleen kerran työnhaku. Olisi jo korkea aika päästä oman alani hommiin. Harmittaa silti lähteä niin kivasta työpaikasta, jossa on tutustunut ihaniin tyttöihin ja oikeasti viihtynyt.

Tuntuu, että elämässäni on viime aikoina ollut enemmän loppuja kuin alkuja. Moni asia on loppunut, mutta tuntuu, etten ole saanut tilalle mitään. Olen sulkenut ovia, mutten avannut uusia. Olen kuin jossain välitilassa. Odottamassa. En edes tiedä mitä. Toivoisin uusia juttuja tapahtuvaksi. Toivoisin jotain hyvää tapahtuvaksi.

Toivottavasti tämä syksy on hyvä. Yleensä syksy on uuden alkua, joten ehkä loppuvuosi vielä tuo mukanaan jotain kivaa. Jotenkin haikeaa luopua kesästä, vaikka odotankin syksyä. Hassu fiilis. N:kin on ollut mielessäni tosi paljon viime viikkoina. Olen miettinyt, mitä hän ajattelisi nykyisestä elämästäni ja tekemistäni valinnoista. On ihan kamalan kova ikävä. Näin sattumalta yhtenä päivänä töissä vanhan luokkakaverini, jota en ollut nähnyt seitsemään vuoteen. Vaihdoimme kuulumiset. Hän oli mennyt naimisiin ja saanut lapsen. Minun saavutuksistani näiden vuosien aikana ei ole jäänyt paljoa jälkipolville kerrottavaa. Tuntuu, että joudun välillä selittelemään elämääni ja asioitani. Miksi olen näin vaatimattomassa työpaikassa enkä oman alan töissä, miksi en seurustele, miksi "asun" vanhemmillani ja miksi ylipäätään olen muuttanut niinkin pieneen kaupunkiin, kuin missä asuntoni on. Ei sitä ehkä tarvitsisi selitellä. Mutta en todellakaan voi olla erityisen ylpeä tämän hetkisestä elämäntilanteestani, kun vertaan itseäni ikätovereihin.

Ehkä pitäisi useammin muistuttaa itseään, että minä olen kuitenkin jäänyt leskeksi ja siinä elämäntilanteessa suorittanut ammattikorkeakoulun loppuun. Sitä ei kovin moni minun ikäiseni voi sanoa tehneensä. Minun saavutukseni ovat toki aika erilaisia ja kovin pieniäkin verrattuna ikäisiini, mutta ne ovat ikiomiani, minun voimillani ja työlläni saavutettuja asioita.

Ja pitäisi myös muistaa, että N:n kuolema oli elämäni toisen osan alku. Harvoin hyvässä kirjassakaan on hurjia juonenkäänteitä heti ensimmäisillä sivuilla. Pitäisi vain muistaa hengittää, nauttia elämästä ja antaa asioille aikaa tapahtua.

torstai 17. elokuuta 2017

Puolitoista vuotta

Tänään on kulunut puolitoista vuotta siitä, kun N kuoli. Se on loppujen lopuksi pitkä aika nuoren ihmisen elämässä. En silti osaa hahmottaa ajankulua kunnolla. Puolitoista vuotta sitten sairaalassa vietetyt hetket tuntuvat samaan aikaan eiliseltä ja valovuosia sitten koetuilta. Enemmän ehkä kuitenkin eiliseltä. Muistelimme taannoin ystävieni kanssa yksiä tupareita, joita vietettiin vain kymmenen päivää ennen N:n kuolemaa. Minusta tuntuu, että niistä on iäisyys. En muista yksityiskohtia tarkasti, en muista paikalla olleita ihmisiä. Kymmenen päivää siitä minun elämäni muuttui lopullisesti. Ja sen muistan viimeistä yksityiskohtaa myöten. En koskaan unohda päivää, kun lääkäri kehotti kaikkia istumaan alas ja etsi sen jälkeen itselleenkin tuolin. Kun ihmisiä kehotetaan istumaan alas, ei voi olla tiedossa hyviä uutisia.

Puolentoista vuoden aikana olen miettinyt häntä joka ikinen päivä. Toisinaan mietin häntä ihan tietoisesti ja tarkoituksella. Alan muistella ja miettiä ja katselen kuvia. Joskus hän tulee ajatuksiini huomaamatta. Jokin asia muistuttaa hänestä ja hän käy mielessäni lyhyen hetken ajan. Hänen miettiminen ei kuitenkaan yleensä enää ole mitään itkemistä ja parkumista. Saatan hymyillä, kun muistelen meidän yhteisiä juttujamme. Olen niin kiitollinen, että hän oli osa elämääni.

Tänään olen selaillut valokuvia hänestä ja muistellut kaikkia ihania hetkiä. Yhteisiä ulkomaanmatkoja. Sitä, kun Turkissa ollessamme pieni kissanpentu kiipesi hänen syliinsä eikä olisi halunnut millään lähteä. Sitä, miten hän rakasti vanilijajäätelöä ja kinuskikastiketta. Sitä, kun hän tuli usein iltavuoroni jälkeen hakemaan minut töistä ja saatoimme ajaa Mäkkärin kautta kotiin. Sitä, kun muutimme yhteen, ja hänen äitinsä sanoi olevansa niin onnellinen, että N on löytänyt minut.

Puolitoista vuotta sitten mietin, että tästä ei voi ikinä selvitä. Nyt totean, että kyllä voi. Ei menetyksen yli ikinä pääse, ja siksi välttelenkin jatkuvasti termiä "päästä yli". Ei menetyksen ja surun yli voi päästä, koska on mentävä sen läpi. Nämä puolitoista vuotta ovat taatusti olleet elämäni vaikeimmat, mutta ilonhetket ovat tuntuneet entistä suuremmilta ja merkityksellisimmiltä. Minulla on ikävä joka päivä, mutta en voi jäädä ikävän ja surun jalkoihin. Minun tehtäväni on elää. Surun alussa ainoa tehtävä on selvitä päivästä toiseen. Ei tarvitse jaksaa mitään muuta, kuin hengittää. Mutta jossain kohtaa selviytyminen muuttuu elämiseksi. Hiljalleen sitä ei enää pelkästään selviydy ja taistele päivästä toiseen, vaan oikeasti jo elää. Sen haluaisin sanoa jokaiselle, joka on vasta surupolkunsa ensimetreillä. Sinä selviät, kuten minäkin tein.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Eniten vituttaa kaikki

Perjantai oli pitkästä aikaa oikein todella huono päivä. Kaikki ärsytti. Se, että aamulla kun lähdin töihin, satoi kaatamalla vettä. Vaatteet aivan likomärät. Töistä päästyäni paistoi kuitenkin aurinko, ja jouduin loppupäivän kulkea ruma ja hiostava sadetakki päällä. Ärsytti työkaveri ja asiakkaiden typerät kysymykset ja äidin tylyt vastaukset viesteihin. Ärsytti katsella terassilla istuvia ihmisiä viettämässä perjantai-iltaa, kun itse jouduin lauantainakin töihin. Vitutti aivan kaikki. Kaverin hyvät uutiset, se että valitsin bussissa juuri sen puolen, jossa paistoi aurinko suoraan silmiin, se että olen alkanut taas kiroilla hirveästi, se että N on kuollut, se että puhelimen laturi ei toiminut kunnolla, se että laitoin huonot kengät töihin ja sekin että valitan aivan pienistä.

Rakastan istua bussissa. Aiemmin työmatkaani meni kävellen 10 minuuttia, joten oli hieman tottumista siihen, että kesätyöpaikkaani matka kestää vuorokaudenajasta riippuen lähemmäs tunninkin. Mutta enää se ei haittaa minua. Bussissa istuminen on minulle omaa aikaa, jolloin voin rauhoittua, kuunnella musiikkia ja vain ajatella. Minusta on ihanaa asua kesä tässä lapsuuden kotikaupungissani. Rakastan matkustaa bussilla näitä tuttuja katuja ja katsella ihmisiä. Silloin pääsee uppoutumaan sellaiseen omaan kuplaan, johon kukaan muu ei pääse ja jossa on kaikki hyvin.

Tuolloin perjantai-iltana bussimatka työpäivän päätteeksi teki todellakin hyvää. Sai vain istua alas, olla hiljaa ja miettiä, mikä nyt oikeasti on huonosti. Ja tulla siihen tulokseen, että ei mikään. Ei niin mikään. Kaikkihan on ihan hyvin. Mietin siinä istuessani myös, että tällaisia vitutuspäiviä on nykyään itse asiassa todella harvoin. Lyön vaikka vetoa, että ennen N:n kuolemaa vitutuspäiviä oli useammin. Taisin olla silloin sellainen, että pienetkin asiat ärsyttivät. Ihan pienestä asiasta saattoi mennä loppupäivä pilalle. Asiat ovat siinä mielessä muuttuneet tosi paljon. Tottakai minä edelleen ärsyynnyn milloin mistäkin, mutta juuri mikään ei tunnu enää niin isolta jutulta kuin aiemmin. Ja kyllä on edelleen päiviä, kun aivan kaikki vituttaa. Kuten tuo perjantai. Oli kuitenkin jotenkin avartavaa tajuta, ettei minulla oikeasti ole nykyisin huonoja päiviä juuri koskaan. Ehkä se juuri siksi tuntui niin maailmanlopulta, kun se ei ole arkipäivää enää nykyään.

Juuri nyt minua ei enää vituta mikään. Melkein hävettää lukea tuota listaa asioista, jotka vituttivat perjantaina. Maailman naurettavin lista. Jos tuossa on elämäni eniten ärsyttävät asiat, taidan olla ihan saakelin onnekas ihminen.