keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Marraskuun viimeinen

Se on, ja tulee varmaan aina olemaan minulle tärkeä päivä. Tai ainakin sellainen päivä, jonka huomioin kalenterista. Huomioin sen eri tavalla kuin suurimman osan muista päivistä. Ja joka kerta sen päivän tullessa suoritan päässäni pikaisen laskutoimituksen: kuinka monta vuotta N täyttäisi tänään.

Tänä vuonna se olisi 34 vuotta. Sen ikäinen on jo ihan oikeasti aikuinen. On hassua miettiä, millainen hän olisi nyt 34-vuotiaana. Olisiko hän vielä samassa työpaikassa tai kenties saanut siellä jonkun ylennyksen. Mitä kaikkea meillä olisi, missä kaupungissa asuisimme, millaisessa kodissa. Ainakin sellaisessa, missä olisi sauna, koska se oli ihan välttämätön kriteeri N:lle, kun olimme ostamassa ensimmäistä yhteistä asuntoa. Ja entäpä millainen minä olisin? Niin hurjan paljon erilainen kuin nyt. Luulen, etten olisi tällaisessa työssä. Olisin varmaan tyytynyt työn suhteen vähempään.

Olen ikuisesti surullinen siitä, että hänen piti kuolla. Se on niin järkyttävän väärin ja niin kohtuuttoman epäreilua. Mutta nyt lähes seitsemän vuotta myöhemmin täytyy sanoa, että olen onnellinen siitä elämästä, mikä minulla nyt on. En olisi saanut tätä kaikkea, jos olisin hänen kanssaan. Tämä elämä tuntuu nyt minun omalta, täydeltä, ihanalta ja rakkaalta. Välillä on mielenkiintoista miettiä, olisinko ollut loppuelämäni hänen kanssaan ja olisiko se elämä ollut onnellista. Ajattelen, että oli tarkoitettu, että hän tuli elämääni. Meidän kuului olla yhdessä ja se oli tähtiin kirjoitettu. Hän sopi siihen kaksikymppisen minun elämään niin hyvin, ja olen kaikesta menneestä äärettömän kiitollinen. Mutta olen kiitollinen myös nykyhetkestä ja tulevasta. Haluan ajatella myös niin, että silläkin on tarkoitus, etten saanut loppuelämää hänen kanssaan.

Kaikki nämä melkein seitsemän vuotta minulla on ollut tapana laittaa Instagramiin kuva N:n syntymäpäivänä tai kuolinpäivänä. On tuntunut tärkeältä laittaa ja muistella häntä. Ja olen kokenut sen jopa tietynlaisena etuoikeutena, että juuri minä saan laittaa hänestä kuvia. Nyt olen ensimmäistä kertaa siinä tilanteessa, etten oikein tiedä, miten suhtautua kuviin ja julkaisuihin. Yhtäkkiä se ei nyt tunnukaan enää niin luontevalta, oikealta tai edes tärkeältä. Ehkä juuri nyt tänä päivänä minulle riittää, että kirjoitan ajatuksiani tänne ja muistelen häntä siten. Eikä muisteleminen tietenkään vaadi mitään julkista tiedottamista. Hassua, että eteen on nyt tullut elämäntilanne, jota olen jo vähän etukäteenkin pohdiskellut: mitä käy sosiaalisen median kuville sitten, kun olen uudessa parisuhteessa. Vielä minulla ei ole siihen vastausta.

Tämä syksy on mennyt hirvittävää vauhtia. Ajatella, että nyt tosiaan on jo marraskuun viimeinen. Hyvää syntymäpäivää sinne jonnekin, N 

maanantai 28. marraskuuta 2022

Ihminen, joka pelkää aina pahinta

Olin ollut viettämässä työpaikkani pikkujouluja ja tullut sieltä mieheni luokse yöksi. Seuraavana aamuna tunsin huonoa omaatuntoa ja huolta, koska olin jättänyt tukevassa humalassa olleet työkaverini baariin. Eivät he sinne yksin jääneet, vaan paikalle jäi vielä useita muita juhlijoita, mutta huolehdin silti. Mitä, jos he eivät olleetkaan päässeet turvallisesti kotiin? Toinen työkavereistani oli jo aiemmin kaatunut lumihankeen, eikä päässyt humalansa takia edes sisään ensimmäiseen baariin, mihin yritimme mennä. Miten hän on ikinä osannut mennä toisessa kaupungissa sijaitsevaan kotiinsa? En antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos hänelle olisi tapahtunut jotain.

Laitoin työkaverille aamulla viestin, ja kysyin, onko kaikki ok. Vastausta ei kuulunut moneen tuntiin, ja olin oikeasti huolissani.

"Miksi sä aina pelkäät kaikista pahinta?" kysyi mieheni.

"Kun omalle kohdalle on kertaalleen sattunut se kaikista pahin, sitä aika helposti pelkää aina pahinta", vastasin.

Ärsytti. Nämä ovat niitä hetkiä, joita toinen ei kerta kaikkiaan voi ymmärtää. Hän ei voi ymmärtää, kuinka lopullisella tavalla puolison kuolema vaikuttaa ihmiseen. Ärsytti, että hän ei sitä ymmärrä ja ärsytti, etten koskaan osaa sanoittaa tunnetta niin, että hän voisi ymmärtää. Ärsytti, että toiset ovat niin onnekkaita, etteivät ole kokeneet elämässään menetyksiä eivätkä sitä kautta voi ymmärtää, ja ärsytti, ettei hän osannut asettua minun asemaani. Ja sitten ärsytti, että odotin ymmärrystä häneltä, mutta en itsekään osannut ymmärtää häntä.

Vaikka siitä on jo vuosikausia aikaa, en koskaan lakkaa pelkäämästä pahinta. Se kokemus on muuttanut minua, minun ajatusmaailmaani ja sydäntäni ihan peruuttamattomasti. Tiedän nyt, että kaikki kamalat ihmiskohtalot, sairaudet ja onnettomuudet, joista lehdissä kirjoitetaan, ovat täyttä totta ja voivat tapahtua minulle, sinulle tai kelle tahansa. Eivät ne ihmiset ole mitään kasvottomia ja kaukaisia henkilöitä, "joitain muita", vaan ihan meitä tavallisia matti meikäläisiä.

"Mutta eihän mikään viittaa siihen, että jokin olisi huonosti", hän sanoi.

"Ei mikään viittaa myöskään siihen, että kaikki olisi hyvin", vastasin. 

Tämä on juuri se ero minun ja hänen välillään. Enkä minä missään tapauksessa haluaisi olla tällainen ihminen. En haluaisi olla ihminen, joka ajattelee aina pahinta. Se on itse asiassa hirvittävän kuluttavaa ja raastavaa ajatella aina pahinta. Sellainen ajattelu tekee ihmisestä kamalan negatiivisen. Enkä toki jokaisessa asiassa koe huolta näin vahvasti, mutta jos asia liittyy jonkun ihmisen henkeen ja terveyteen, niin kyllä, erittäin helposti pelkään pahinta. Ja kun pelkään sitä pahinta vaihtoehtoa, koen huonoa omaatuntoa, että jos ajattelen näin, tuleeko siitä itseään toteuttava ennustus, joka käykin toteen?

Ei käynyt, ei ainakaan tällä kertaa. Muutamien tuntien päästä työkaverini vastasi, että oli päässyt kotiin. Tosin väärään junaan hyppäämisen kautta, mutta kuitenkin.

Nämä ovat niitä pieniä arkisia hetkiä, jolloin tajuan olevani erilainen kuin suurin osa ikätovereistani. Enkä tarkoita olevani mitenkään parempi tai huonompi, vahvempi tai heikompi, ainoastaan erilainen. Toki täytyy muistuttaa itseään myös siitä, että muilla on varmasti sellaisia kokemuksia, joista taas minulla ei ole aavistustakaan. Eiköhän ihan jokaisella meistä ole oma ristinsä kannettavana.

torstai 24. marraskuuta 2022

Kaikki mitä tarvitsen

Minä olen vähän sellainen runotyttö. Enkä tarkoita sitä, että tietäisin runoudesta yhtään mitään, vaan ylipäätään sitä, että pidän sanoista ja lukemisesta ja kirjoittamisesta. Voitin kolmannella luokalla koulun runokilpailun. Kirjoitin paljon kaikenlaisia tarinoita ja tekstejä jo lapsena. Opin lukemaan tosi varhain ja minulla taisi olla aika vilkas mielikuvitus.

Minulle sanat ovat hirveän tärkeitä. Kun tutustuin nykyiseen mieheeni, puhuimme tutustumisen alkuvaiheessa, mitkä ovat meille luonnollisia tapoja osoittaa välittämistä ja hellyyttä. Minulle ne ovat tietenkin sanat. Minä tykkään kehua, kiittää ja muutenkin sanoittaa omia tunteitani toista kohtaan. Mieheni puolestaan sanoi, että hänelle luontevinta on näyttää välittäminen tekojen kautta. Ajattelin, että wau, kuulostaa tosi ihanalta. Ja alusta alkaen olenkin saanut todistaa tuota ihan käytännössä: hän laittaa minulle ruokaa, viikonloppuisin hän taikoo herkullisia brunsseja, hän järjestää meille paljon tekemistä ja yllätyksiä. Hän koskettaa paljon ja hänellä on aina suunnitteilla seuraava reissu tai aktiviteetti. Hän hieroo hartioitani ja auttaa kaikessa, vaikken edes pyydä. Se on ihanaa.

Mutta ihanista teoista huolimatta kaipaan myös niitä sanoja. Kaipaan kauniita lauseita ja tunteiden osoituksia sanoilla. Ja hommahan menee toki toisinpäinkin: myös hän kaipaa minulta sanojen lisäksi tekoja ja kosketusta. On ollut huikeaa, millaisia syvällisiä keskusteluja olemme saaneet tästä aiheesta. En ole ikinä aiemmin puhunut kenenkään kanssa tällaisia. On myös ihan paikallaan haastaa niitä omia vanhoja toimintatapoja, ja toisen mieliksi tehdä asioita vähän eri tavalla. On ollut hauskaa keksiä hänelle yllätyksiä, vaikka tuntuukin, että se hehkuttamani mielikuvitus loistaa näissä asioissa täysin poissaolollaan.

Ja voi että, mitä hänestä onkaan kuoriutunut näiden keskustelujen myötä! Mies, joka sanoo, ettei osaa sanoittaa tunteitaan ja mieluummin näyttää välittämisensä puhumisen sijaan, on alkanut kirjoittaa minulle runoja. En kestä. Olen aivan vaaleanpunaisessa kuplassa hänen kanssaan. En lakkaa ihmettelemästä, kuinka hän löytääkin oikeat sanat ja osaa käyttää niitä taitavasti. Sydämeni on sulanut joka ikinen kerta, kun puhelimeeni on kilahtanut uusi runo. Siitä on tullut meille sellainen tapa. Myös minä olen kirjoittanut runoja hänelle.

Onneksi hän on edelleen jatkanut myös yllätysten järjestämistä. Hiljattain sain häneltä viestin: Lähdetkö mun kanssa keväällä reissuun, jos vaan varaan meille matkan, enkä kerro sulle etukäteen, minne ollaan menossa?

Ja nyt hän on varannut sen matkan. En tiedä mitään muuta, kuin matkan ajankohdan.

Tuntuu, että saan häneltä kaiken mitä tarvitsen. Se on käsittämätöntä. Tajuan olevani poikkeuksellisen onnekas. Ei tällaisia miehiä tule kovin usein vastaan. Kunpa olisin silloin vuosia sitten tiennyt, että tulen vielä saamaan elämääni jotain tällaista. Välillä meinaan eksyä ajatukseen, että ansaitsenko edes tätä kaikkea. Mutta kaiken kokemani jälkeen, kaikkien kamalien tapahtumien ja yksinäisten vuosien jälkeen, en keksi yhtäkään syytä, miksi en ansaitsisi. Se vaan välillä meinaa unohtua kaiken ihanan keskellä.

perjantai 4. marraskuuta 2022

Minä rakastan sinua

Olen aivan lopullisesti rakastunut. En tosin ole kertonut sitä vielä hänelle! Vaikka useamman kerran olen meinannut jo lipsauttaa sen, ihan vahingossa, vaistomaisesti. En vaan halua sanoa sitä ihan vielä ääneen. Tai siis tottakai haluaisin jo kertoa sen hänelle, mutta toisaalta tuntuu jännittävältä myös pantata sitä vielä hetki. Kuin olisi pieni salaisuus. En toki muuten pidä siitä, että meidän välillämme olisi salaisuuksia, mutta tämä on eri asia. Vielä hetken aikaa pitää salassa sitä, kuinka paljon hänestä pidänkään.

Miltä oikein tuntuikaan sanoa ensimmäistä kertaa nuo kolme sanaa toiselle? Olen jo melkein unohtanut. Siitä on tosi kauan, kun olen ollut edellisen kerran tällaisessa tilanteessa.

Rakastan sitä tunnetta, minkä hän minulle saa. Rakastan sitä, miten hän herää aamulla lenkittämään koiraa, ja kömpii sen jälkeen vielä minun viereeni sänkyyn jatkamaan unia. Rakastan sitä, miten hän viikonloppuisin tekee minulle aamupalaa. Rakastan sitä, että hän ottaa minua kädestä kiinni kaupungilla. Rakastan sitä, kuinka järkevä ja hyvä riitelemään hän on. Rakastan sitä, miltä hänen hiuksensa näyttävät, kun hän ei ole lainkaan laittanut niitä. Rakastan sitä, miltä hän näyttää valkoisessa t-paidassa. Ja ilman sitä t-paitaa. Rakastan sitä, kun katsomme yhdessä urheilukisoja telkkarista. Rakastan sitä, miten hän haastaa minua, eikä ole liian helppo. Rakastan sitä, miten aikuismaiselta tämä suhde tuntuu. Rakastan hänen pitkiä halauksiaan. Rakastan sitä, miten hän välillä nukahtaa syliini, kun katsomme telkkaria. Rakastan hänen tuoksuaan. Rakastan sitä, että hän kysyy mielipidettäni jokaiseen asiaan. Rakastan hänen herkkää puoltansa.

Rakkaus on sitä, että yhtäkkiä minut on vallannut valtava rauha ja tyyneys. Elämään on laskeutunut uskomaton varmuus ja turva. Jonkinlainen luottamus. Luottamus siihen, että saan pitää tämän kaiken. Saan lähteä kavereiden kanssa baariin viettämään hauskan illan, ja palata sen jälkeen hänen kainaloonsa. Ei tarvitse enää etsiä, ei tarvitse pitää jatkuvasti silmiä auki sen varalta, josko vastaan kävelisi joku potentiaalinen kumppani. Voin vain olla tässä täysin omana itsenäni, kaikkien menneisyyden kokemusten ja tapahtumien kanssa, ja se riittää. Se ei ole yhtään liikaa tai liian vähän. Olen täysin tyyni, täysin varma, täysin rauhallinen. Mitään ei minulta puutu.

Mutta samaan aikaan sisälläni lentelevät tuhannet perhoset ja riehuu pyörremyrsky. Huomaan, että minua jännittää jatkuvasti. Vaikka istuisin töissä maanantaiaamuna tekemässä kuukausilaskutusta, huomaan, että minua jännittää. Vatsassa tuntuu kivalta. Jatkuvasti odottaa jotain. Välillä tuntuu, että sisuskalut menevät ympäri. Jännittäminen ei liity pelkästään siihen, kun olemme tapaamassa, tai kun ajattelen häntä, vaan se on päällä jatkuvasti.

Rakkaus on sitä, että kun jotakin tapahtuu, oli se sitten hyvää, huonoa, jännittävää tai noloa, haluan kertoa siitä ensimmäisenä hänelle. Rakkaus on sitä, että pelottaa, että menetän tämän kaiken ja sitten sattuu. Mutta rakkaus on myös sitä, että uskallan heittäytyä siitä huolimatta. Rakkaus on luottamusta. Rakkaus on sitä, kun makaan sunnuntaiaamuna sängyssä pää hänen rintaansa vasten, ja ajattelen, miten käsittämättömän ihanaa olisi, jos tämä olisi minun elämääni.

Ja se on.