Olen työpaikalla aamuisin jo kello 6.45. Havahduin tänään, että hengailin töissä vielä neljän jälkeen, vaikka olisin voinut lähteä kotiin jo aikoja sitten. Niin taisi tapahtua viime viikollakin lähes joka päivä. Ei ole mikään kiire kotiin. Ei ole mikään kiire sinne yksinäisyyden täyttämään kotiin.
Tämä koronatilanne on taas oikein alleviivannut sitä, kuinka yksin on. Kaikki harrastukset on tauolla, ystäviä ja perhettä ei voi nähdä. Työpäivän jälkeen ei ole kerta kaikkiaan mitään. Onneksi on edes se työ. Onneksi olen sote-alalla, niin ei tarvitse miettiä, että menisi työpaikka alta. Mutta sen lisäksi ei ole mitään, vain tyhjä ja hiljainen koti.
Minä olen vieläpä ihminen, joka viihtyy äärimmäisen hyvin yksin tekemättä oikeastaan mitään, mutta rajansa kaikella. Nyt kaipaan treenejä. Meillä oli alkuvuodesta ihan mahdottoman hyvä fiilis tanssitreeneissä ja odotimme innolla kevään kisoja. Joita ei nyt sitten tullutkaan. Tanssimisesta on itse asiassa tullut yksi elämäni tärkeimmistä jutuista viimeisen parin vuoden aikana. Maanantai on lempipäiväni viikosta, koska silloin meillä on treenit. Joukkuekaverit äänestivät minut viime kaudella vuoden urheilijaksi meidän joukkueestamme. Ja nyt olen meidän kapteeni ja joukkueenjohtaja. Se on tosi iso osa elämääni, ja asia, jonka ehkä eniten odotan palaavan taas normaaliksi.
Viime kirjoituksen jälkeen on itse asiassa tapahtunut tosi paljon. Muutin syksyllä takaisin kotikaupunkiini. Sinne, minne aina kaipasin, kun asuin jossain muualla. Ja täällä on ollut nyt tosi hyvä. Työmatka lyheni muuton myötä roimasti ja olen viihtynyt tässä kodissa tosi hyvin. Olen muuttanut viimeisten vuosien aikana vuoden tai parin välein, mutta jospa tähän nyt asettuisi pidemmäksi aikaa. Katsotaan. Eihän sitä koskaan tiedä.
Suurin muutos lienee kuitenkin työpaikkani. Tai paikka on fyysisesti sama kuin ennenkin, mielenterveyskuntoutujien asumisyksikkö. Mutta pari kuukautta sitten minusta tuli meidän yksikön esimies. Ja se on aika hullua, se on jotain, mitä en vieläkään ihan ymmärrä. Että minut todella valittiin siihen. On ollut aikamoista totuttelua uuteen rooliin, nousta rivityöntekijästä 11 ihmisen esimieheksi. Meillä on kuitenkin tosi hyvä porukka töissä, ja muutos on tapahtunut aika helposti. Tokikaan ihan tavallista arkea ei ole vielä päässyt töissä elämään koronatilanteen takia, että tavallaan joutui syvään päähän heti alusta alkaen. Mutta se on ihan okei. Syvästä päästä on noustu pintaan ennenkin.
Toisaalta tämä tilanne on antanut mahdollisuuden keskittyä uusiin työkuvioihin ihan täysin. Kun kaikki muu on elämästä karsittu, on pystynyt todella paneutumaan uusiin juttuihin. Ja uutta on tullutkin, paljon. Nyt työni on pääasiassa hallinnollista, eikä varsinaista asiakastyötä ole niin paljoa. Sain oman työpuhelimen, läppärin ja jopa työhuoneen. Tuntuupa jotenkin tärkeältä. Samalla työaikani vaihtui päivätyöhön, eli enää en tee iltavuoroja ja viikonloppuja. Se oli toisaalta ihan toivottukin muutos. Ja oli toivottu muutos saada vastuullisempia työtehtäviä.
Huomaan nyt ajattelevani ensimmäistä kertaa, että olisipa N ylpeä kaikesta siitä, mitä tähän kirjoitin.