tiistai 30. elokuuta 2016

Kiirettä ja kahvihetkiä

Tämä viikko on melkoinen hulinaviikko. Eilen alkoi koulu kesäloman jälkeen. Olipa ihanaa nähdä rakkaita koulukavereita pitkän tauon jälkeen! Nyt on taas kalenterissa täytettä loppuvuoteen asti. Luentoja, tenttejä ja näyttöjä. Mutta myös opiskelijabileitä, risteilyjä ja pyjamabileitä. Odotan näitä jälkimmäisiä hieman enemmän. Pakko myöntää.

Torstaina on muutto, ja sitä ennen täytyisi ehtiä tehdä pari työvuoroakin. Tämä päivä on mennyt pakkaillessa tavaroita. Miten ihmeessä olen onnistunut haalimaan tänne vanhemmilleni tällaisen määrän tavaraa?! Olen asunut täällä puoli vuotta. Vaatteita on monta isoa laatikollista. Ja varastossa odottaa koko muu omaisuuteni. Tuli pieni ahdistus tästä tavaramäärästä. Minä säästin lähestulkoon kaikki yhteiset huonekalumme ja tavaramme (poislukien ainoastaan N:n vaatteet). Ennen asuimme kaksiossa, nyt muutan yksiöön. Sehän nyt vain on fakta, ettei kaksion tavaroita voi saada mahtumaan yksiöön! Pakko vuokrata kirpputoripöytä ja luopua turhista vaatteista ja muusta tavarasta.

Olen onnellinen siitä, kuinka moni läheinen on tarjonnut apuaan muutossa. Jos olisin vastannut kaikkiin tarjouksiin kyllä, muuttaisimme varmaan lähemmäs 20 hengen porukalla! Kylläpä olen saanut ihanan ihmisjoukon ympärilleni. Niin huolehtivaisia ja välittäviä ihmisiä. Tarjoavat apua, ennen kuin ehdin sitä itse pyytää! Tänään kävin kahvilla vuosien takaisen ystäväni kanssa. Onnea ovat ihmiset, joiden kanssa pysyy ystävänä, vaikka vuodet kuluvat ja kilometrit välissä lisääntyvät. Sellaiset, joiden kanssa on kokenut paljon hauskoja hetkiä, mutta jotka eivät hylkää sillä kaikista pahimmallakaan hetkellä. Juuri sellaiset, kuin tämä ystäväni. Jos me emme olisi koskaan tutustuneet, en olisi ikinä tavannut N:ää, sillä tämän ystävän kanssa olimme risteilyllä, kun tapasin N:n ensimmäisen kerran. Siinä mielessä siis poikkeuksellisen merkittävä ystävyys.

En malta odottaa sitä hetkeä, kun saan muutettua ja saan kaikki tavarani vihdoin saman katon alle. Kun ihan oikeasti minulla on oma koti. Odotan sitä hetkeä, kun kaikki tavarat on purettu, ja pääsee miettimään pieniä yksityiskohtia asunnossa. Haluaisin sängyn yläpuolelle jonkinlaisen kollaasin valokuvia. Ajattelin teettää läjän mustavalkoisia kuvia elämäni ihanimmista hetkistä ja ihmisistä, ja laittaa ne sänkyni yläpuolelle, jotten ole koskaan yksin. Sitten haluaisin ostaa jotkut hienot kehykset ja laittaa N:n valokuvan niihin tv-tasolle. Ehkäpä kynttilöitä viereen. Haluan, että N on läsnä minun kanssani. Ja ystävät. Jos eivät fyysisesti, niin ainakin valokuvien muodossa. Haluan ensimmäisenä herätessäni nähdä ystävieni ja N:n hymyt. Ja viimeisenä ennen nukkumaanmenoa muistella vuosia ja hetkiä, joita olen heidän kanssaan kokenut. Silloin nukahdan jokaikinen ilta onnellisena.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Kesän päättäjäiset

Eilen vietimme kavereiden kesken kesän päättäjäisiä. Ilta olikin ehkä yksi kesän onnistuneimpia ja ihanimpia. Se kruunasi koko kesän. Tämä kesä oli aivan erilainen, kuin talvella kuvittelin sen olevan. Silloin suunnittelin etelänmatkaa ja yhteistä lomaa. Niitä en saanut, mutta sain paljon muuta hyvää. Sain takaisin elämääni kaksi ihanaa ystävää, joiden kanssa elämät olivat jo lähteneet hieman eri suuntiin. Tämä kesä yhdisti meidät taas ja huomasimme, että loppujen lopuksi olemme samassa veneessä kaikki. Tänä vuonna menetin yhden tärkeän ihmisen, mutta sain myös takaisin kaksi tärkeää. En usko, että olisin lähentynyt heidän kanssaan, ellei N olisi kuollut ja ellen olisi muuttanut takaisin kotikaupunkiini. On se elämä hassua. Välillä antaa ja välillä ottaa.

Eilinen ilta sisälsi ilotulituksia, aivan mielettömän rakkaita ihmisiä, loputtoman määrän naurukohtauksia, kuohuviiniä, perinteisiä kotibileitä ja yökerhoja. Illan kruunasi rakkaalta vanhalta ystävältä saatu viesti, jossa hän kertoi miehensä kosineen häntä. Ja minä ilahduin. Se ei tuntunut yhtään pahalta, en tullut lainkaan kateelliseksi. Sellainen olin alkuvaiheessa. Muiden pariskuntien onni ärsytti ja vihastutti todella paljon. Tuntui niin epäoikeudenmukaiselta, että muut saivat olla onnellisia. On ihanaa huomata, että nyt osaa jo iloita muiden puolesta. Olla aidosti onnellinen ja ymmärtää, ettei muiden onni ole minulta pois. Ihanaa, kun on rakkautta! Ihanaa, kun ihmiset välittävät toisistaan.

Nyt on jotenkin todella varma olo siitä, että tästä elämästä tulee vielä hyvä. En edes tiedä, miksi. Eilen ilotulituksia katsellessa tuntui, kuin olisi uusivuosi keskellä kesää. Ja ehkäpä se olikin juuri sitä. Tästä alkakoon nyt minun uusi vuoteni. Syksy on aina uusien tuulien aikaa, ja tällä kertaa se on minulle sitä enemmän kuin ikinä ennen. Ensi viikolla muutan ensimmäistä kertaa asumaan yksin. Tämä uusi vaihe tuntuu nyt itseasiassa aika kivalta. En tietystikään olisi halunnut ikinä kokea tätä, ja vaihtaisin tämän hetken yhteiseen elämään N:n kanssa koska tahansa. Mutta kun sitä vaihtoehtoa ei nyt ole. Se on vain hyväksyttävä. En saanut kesää N:n kanssa, mutta sain kesän täynnä kuohuviinipullon korkin poksahduksia ja naurukohtauksia ystävieni kanssa. Se on toiseksi paras vaihtoehto. Ja olen siitä vaihtoehdosta todella kiitollinen.


torstai 25. elokuuta 2016

Romahdus

Kesä on melkein lopussa. Se helppo vuodenaika. Syksyä ja talvea olen kokoajan pelännyt. Myös odottanut, mutta ennen kaikkea pelännyt. Entä, jos en enää voikaan näin hyvin? Entä, jos suru, ikävä ja yksinäisyys saavat yliotteen? Olen ollut tosi vahva. Mutta entä, jos en syksyn tullen olekaan? Onko vahvuus ollut vain esittämistä, kulissia? Olenko kesän aikana ihan oikeasti montaakaan kertaa pysähtynyt miettimään tätä? Olenko painanut menemään kaasu pohjassa, mutta unohtanut välillä jarruttaa? Unohtanut muistella? Koska nyt, kun istun tässä sängylläni ja ihan todella mietin minun elämääni ja kohtaloani, en voi estää kyyneleitä. Tämähän on ihan kamalaa. Ihan järkyttävä puristus rinnassa taas pitkästä aikaa.

Pakkailin tänään tavaroitani ensiviikkoista muuttoa varten ja törmäsin isoon läjään muistoja keväältä. Adresseja, sairaslomatodistuksia, osanottokortteja, loputon määrä Kelan papereita, kriisityöntekijöiltä saatuja esitteitä ja vihkosia... Kasa lohduttoman surullisia papereita. Sitten kirjoitin pitkän tauon jälkeen hänen nimensä Facebookin hakukenttään ja menin katselemaan profiilia. Tuntui oudolta kirjoittaa hänen nimensä. Outoa nähdä kaikki kuvat ja päivitykset profiilissa. Miten kummassa ne voivat tuntua niin kaukaisilta? En pysty katselemaan kuvia kovin montaa. En tänään. Tuntuu aivan liian pahalta. Vastahan hän oli täällä. Mutta silti viime syksyisestä Linnanmäen reissusta tuntuu olevan ikuisuus.

Koko kesän olen ollut varma, että pystyn ihan hyvin elämään, vaikka en saanutkaan tulevaisuutta hänen kanssaan. Enää en ole varma. Mitä järkeä ylipäätään on jatkaa eteenpäin, jos minun unelmani ovat tuhoontuomittuja? Mitä, jos joudun kokemaan tämän saman uudelleen? Mitä, jos mahdollinen tuleva miehenikin kuolee, koska selvisin tästä ensimmäisestä? Olisiko parempi, jos en selviytyisi? Ehkä minut säästettäisiin tulevaisuudessa uusilta vastoinkäymisiltä. Mitä, jos saan joskus lapsen, mutta hänkin kuolee? Mitä, jos en saa siskoani opiskelijavaihdosta hengissä takaisin? Minä en kestä enää yhtäkään menetystä. Vaikka olen sanonut, että tiedän selviäväni mistä tahansa tämän jälkeen. Se on vale. En kestä, jos menetän vielä yhdenkin rakkaan. Siitä en enää selviydy.

Tavallaan olen odottanut näitä päiviä. Näitä toivottoman surullisia päiviä. Tiesin niiden tulevan vielä. Ja tavallaan näiden kokeminen on ihan terveellistä. Tämä kamala olo kertoo vain rakkaudesta ja ikävästä. Kai tämä helpottaa ajan myötä. Nyt on vain taas kerran tällainen ilta, kun on todella surullinen ja epätoivoinen olo, ja tuntuu niin pirun kohtuuttomalta ja epäoikeudenmukaiselta, että tämän piti käydä juuri minulle. Tiedän, ettei kukaan muu olisi ansainnut tätä minua enempää, mutta mietin silti, miksi juuri minä. Miksi juuri hän!


tiistai 23. elokuuta 2016

Muistilista itselleni

  • Älä koskaan mieti muiden mielipiteitä. Koskaan. Ihmiset kyllä arvostelevat ja tuomitsevat ja luulevat tietävänsä paremmin. Turha kuluttaa aikaansa moiseen.
  • Sano useammin kyllä kuin ei. Lähde kavereiden kanssa ulos tai ihan mihin tahansa. Poistu kotoa useammin. Älä vetoa siihen, että huomenna on työpäivä tai on tekemättömiä koulutehtäviä. Jos jäät kotiin koulutehtäviin vedoten, et tee niitä kuitenkaan. Yhtä hyvin voit nähdä kavereita.
  • Arvosta ystäviäsi. Sinulla on niitä loppujen lopuksi aika paljon. Älä unohda heitä, kun joskus tulevaisuudessa alat taas seurustella. Muista, miten paljon he auttoivat sinua, kun sitä eniten tarvitsit. Tee sama heille.
  • Muista aina, kuinka paljon N rakasti sinua. Muista se etenkin huonoina päivinä. Jos koskaan tunnet olevasi yksinäinen, muista se rakkaus. Se ei koskaan katoa.
  • Muista, miten paljon vanhempasi tekivät hyväksesi. Muista kaikki se apu ja tuki. Et ikinä millään teolla tai rahasummalla saa maksettua sitä takaisin, mutta muista kertoa arvostuksesi heille. Se riittää.
  • Muista, ettei N:n kuolema määrittele sinua ihmisenä. Olet paljon muutakin. Jotkut ihmiset ehkä näkevät sinussa vain lesken. Jotkut eivät osaa ajatella mitään muuta sinut nähdessään. Mutta sinä olet muuta.
  • Olet vahvempi kuin uskot. Älä unohda sitä. Muista aina, miten selvisit ensimmäisestä viikosta ja kuukaudesta. Elämäsi vaikeimmista päivistä. Älä koskaan vähättele sitä. Älä aliarvioi voimiasi.
  • Usko itseesi. Usko itseesi etenkin silloin, kun muut eivät sitä tee.
  • Et ole epäonnistunut. Et ole luuseri. Elämäsi on toki nyt 24-vuotiaana ihan eri pisteessä kuin monilla kavereillasi tai muilla samanikäisillä. Älä kuitenkaan vertaile itseäsi heihin. He eivät ole joutuneet kokemaan samaa. Ympärilläsi on paljon pitkiä parisuhteita, kihlautumisia, omistusasuntoja ja lemmikkieläimiä. Ei haittaa, vaikka sinulla ei ole. Joku päivä vielä on. Ja vaikeuksien jälkeen osaat arvostaa niitä asioita paljon enemmän, kun joskus tulet ne saamaan.
  • Olet nuori. Olet ihan oikeasti vielä nuori. Elämä on vielä edessäsi.
  • Älä pelkää tulevaisuutta. Älä pelkää menettämistä. Älä koskaan muutu kyyniseksi. Älä pelkää rakastumista sen takia, että saattaisit menettää sen taas. Uskalla luottaa elämään.
  • Jokainen aamu on lahja. Älä koskaan pidä asioita itsestäänselvänä. Seuraava aamu ei ole itsestäänselvä. Arvosta. Arvosta kaikkea, mitä näet ja koet. Etsi asioista aina positiivinen puoli. Ole kiitollinen.
  • Elä. Eläeläeläeläeläelä. Joka päivä. Naura ja rakasta. Ja ennen kaikkea elä. Älä kuole N:n mukana. Sinä jäit henkiin, sillä on jokin tarkoitus. Älä tunne huonoa omaatuntoa, koska elät ja reissaat ja käyt ulkona. Se on nyt sinun tehtäväsi.
  • Huono päivä ei tarkoita huonoa elämää. Huonoja päiviä tulee, mutta huonoa elämästäsi ei saa millään. Omistat ihan mielettömästi. Muista, että seuraava aamu on aina parempi. Jos ilta on vaikea, aamulla aurinko nousee aina uudestaan.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Toinen perhe

Eilisilta oli kerrassaan ihana. Vietimme iltaa N:n äidin ja isäpuolen luona grillaten ja paljussa istuskellen. Paikalla olivat N:n sisarukset puolisoineen ja jonkin verran N:n kavereita, puolisoineen tietenkin. Ja minä. Yksinäinen minä.

Tällä kertaa yksinäisyyteni ei tosin korostunut niin paljon kuin juhlissa yleensä. Eilen olimme kaikki yhtä. Kaikki juttelivat kaikille. Pariskunnat eivät kiehnänneet ja jutelleet vain kahdestaan. Olimme kaikki yhdessä. Ja hyvä niin. En kestä niitä helkkarin virallisia juhlia, joihin saavutaan aina pariskuntana. Ja sitten katsellaan vähän ihmetellen, jos joku saapuu yksin. Onneksi sellaisia juhlia ja tilaisuuksia ei ole tiedossakaan. Eilisen kaltaisiin illanistujaisiin voin osallistua milloin vaan uudestaan.

N:n äiti ja isäpuoli halusivat järjestää tällaisen illan meille N:n läheisille. Ilta ei ollut kuitenkaan mikään N:n muisteluilta. Hän ei ollut pääpuheenaihe. Itseasiassa puhuimme hänestä aika vähän. Toki perinteiset itkut N:n äidin kanssa piti itkeä pariin otteeseen kun puheenaiheet menivät liian syvälle. Mutta itku on välillä hyvästä. N:n nimi kuitenkin vilahteli keskusteluissa vähän väliä. Muistelimme monia hänen hölmöilyjään (esimerkiksi sitä, miten löysin kerran meiltä kotoa vanhan konvehtirasian, johon oli jäänyt pahimmat karkit syömättä. Heitin ne roskiin, mutta N kaivoi karkit sieltä ja sanoi: "Eihän näitä hyviä karkkeja kannata roskiin heittää, mä vien nämä isäpuolelle lahjaksi!" Ja niin hän vei). Voi hyvänen aika sitä naurun määrää.

Loppuillasta istuimme ulkona terassilla viltteihin kääriytyneinä lämpölamppujen alla. Satuin katsomaan taivaalle, ja näin siellä vain yhden tähden. Yhden. Koko taivaalla. Siellä hän oli. Minun N. Koko illan tuntui, että yksi puuttuu joukosta. Koska niinhän sieltä puuttuikin. Kaikki rakkaat läsnä, mutta se kaikista rakkain puuttui. Pystyin niin hyvin kuvittelemaan N:n sinne. Syömään vielä yhden tortillan, kun muut jo lopettivat. Ottamaan kakkua vain yhden pienen palan, koska hän ei tykännyt makeista leivonnaisista. Saunomaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa ja lillumaan paljuun moneksi tunniksi. Nauramaan ja kertomaan vitsejä. Hän olisi pitänyt eilisillasta. Mutta hän ei ollut siellä. Kunnes ihan loppuillasta näin sen tähden. Kyllä hän mukana oli. Ei ehkä fyysisesti, mutta läsnä silti. Ei hän minua jätä.

Minun poikaystäväni on tähtenä taivaalla ja enkelinä pilvenreunalla. Hän on minun voimavarani, jos joskus en jaksa itse kannatella itseäni. Hän ohjaa eteenpäin. Ei jätä ikinä yksin. Auttaa ja valaisee tien, kun on pimeää.

Ja minun poikaystäväni perhe on minulle kuin toinen oma perhe. Olen heidän luokseen aina tervetullut. Haluaisin sen jatkuvan aina niin. En ehkä kuulu joukkoon enää täysin samalla tavalla kuin aiemmin, mutta toisaalta N:n kuolema vain lähensi meitä. Kun on itkenyt yhdessä tuntikausia sairaalassa ja sen jälkeen suunnitellut yhdessä hautajaiset, voi sanoa tuntevansa toisen aika hyvin. Eilen nauroimme yhdessä niin paljon, että jossain vaiheessa havahduin siihen, miten paljon poskiini sattuu. Olen niin onnellinen näistä ihmisistä. Ja olen onnellinen siitä yhdestä tähdestä taivaalla, joka loistaa niin kirkkaasti, ettei muita edes näy. Onneksi sain tutustua häneen. Onneksi hän oli olemassa minua varten.

perjantai 19. elokuuta 2016

Hyvästejä

Tänä vuonna olen joutunut sanomaan hyvästejä poikkeuksellisen paljon. Sekä ihmisille että eläimille. Toisille vain hetkeksi aikaa, toisille lopullisesti.

Viime viikolla sain kuulla, että N:n vanhempien koira oli päässyt kivuistaan ja lähtenyt koirien taivaaseen. Minä en edes pidä koirista, mutta tuo pieni karvainen kaveri oli ainoa koira, josta todella pidin. Ja se piti minusta. Ei se ollut vielä edes vanhakaan. Mutta toiset lähtevät sairauksien takia aiemmin kuin toiset, kuten olen saanut huomata.

Keväällä minun perheeni kissa piti myöskin lopettaa. Ei ollut mikään vanha kissa sekään. Nyt tosin osaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, eikä lemmikkieläimen kuolema tunnu kovin pahalta, kun on hetkeä aiemmin haudannut avomiehensä.

Ja viime viikolla saatoimme pikkusiskoni lentokentälle, josta hän lähti vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin vuodeksi. Hänet saan onneksi vielä takaisin, ainakin toivottavasti. Isosisko on jo nyt sydän syrjällään, miten pikkuinen pärjää isossa maailmassa. Jo muutama tunti lähdön jälkeen tuli häneltä viesti, että kännykkä oli lakannut toimimasta. Voi hyvänen aika. Vaikka nykyään yhteydenpito on vaivatonta sosiaalisen median ja Skypen kautta, on silti hullu ajatus, että saan koskettaa häntä seuraavan kerran vasta vuoden päästä. En ole koskaan ollut niin kauaa erossa kenestäkään perheenjäsenestäni.

Joulu tulee olemaan tänä vuonna erilainen. Kaksi tärkeää puuttuu. N ja sisko. Toisen saa lopulta takaisin, toista ei.

Kaiken lisäksi myös ihana pomoni irtisanoutui ja muuttaa toiselle paikkakunnalle. Onneksi ystävyys jatkuu siitä huolimatta. Mutta tietysti on surullista, että nyt on taas yksi ystävä vähemmän tulevassa kotikaupungissani. Siellä kun kavereita ei muutenkaan hurjan paljoa ole. Olen maailman suurimman kiitoksen pomolleni velkaa, koska hän on ollut niin joustava minua kohtaan N:n kuoleman jälkeen. Työsopimustani on muokattu juuri minun toiveideni mukaan, eikä hän ole vaatinut minulta mahdottomuuksia. En haluaisi millään luopua hänestäkään, hän on ihan paras pomo.

Luopuminen on inhottavaa. Ikävä on ihan paska tunne. Se, kun toista ei saa lähelle, vaikka kuinka haluaisi. Ennen tätä vuotta en ole tiennyt, mitä ikävä oikeasti on. Olen vain luullut tietäväni.


"Tule hengissä takaisin". Niin minä sanoin siskolleni, kun halasin häntä viimeistä kertaa lentokentällä. Minulla on ihan kauhea huoli, etten saa häntä enää koskaan takaisin. Vaikka huoli on varmasti turha, se on silti olemassa. Enkä varmaan osaa lakata murehtimasta, ennen kuin näen hänet taas.

Toivottavasti ensi vuonna ei tarvitsisi hyvästellä ketään. Elämä toki kuljettaa ihmisiä ympäri maailmaa, mutta lopullisia hyvästejä en halua enää sanoa kenellekään.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Puoli vuotta

Tänään tulee tasan puoli vuotta siitä, kun jouduin hyvästelemään hänet. Puoli vuotta yksinoloa. Toiset laskevat, kuinka kauan seurustelusuhde on kestänyt. Minä lasken, kauanko olen ollut yksin.

Eilinen ilta oli vaikea. Kävin kaverini luona syömässä omenapiirakkaa ja olin kotona vasta lähempänä puolta yötä. Jossain kummallisessa mielenhäiriössä luin kaikki kännykässäni olevat tekstiviestit, joita minä ja N olimme lähettäneet toisillemme viimeisen kuuden kuukauden aikana. Itkin ja luin. Niin arkista keskustelua. Miten menee? Monelta tulet kotiin? Hirveä kiire töissä, jään ylitöihin. Mitä syödään tänään? Ikävä. Viitsitkö pestä pyykkiä? Voitko tulla hakemaan asemalta? Rakastan sinua. Soititko sinne pankkiin? Sinulle on postissa joku paketti. Muista tänään se asuntonäyttö klo 17.

En tainnut silloin osata arvostaa tuota kaikkea. Maailman ihanin elämä. Niin ihanan arkista. Nyt ei ole enää ketään, jolle laittaa viestiä. Ei ketään, jonka kanssa edes riidellä. Eilen kaikki muistot tulvivat taas mieleen. Ja ymmärrys siitä, että elämä hänen kanssaan on nyt ohi. Kaikki nuo arkiset, maailman tärkeimmät viestit, ovat nyt historiaa. Sitä elämää en koskaan enää saa.

Eilen oli ilta, kun en pystynyt ajattelemaan hänen kasvojaan itkemättä. Usein pystyn jo katsomaan hänen kuviaan ilman kyyneleitä. Eilen en pystynyt. Eilen muistot tuntuivat aivan liian kipeiltä. Vaikka puolessa vuodessa olen päässyt jo todella pitkälle, eilinen ilta muistutti, ettei tämä ole ohi. Ei se koskaan ole. Tämä kaikki seuraa minua ihan koko loppuelämäni. En koskaan pysty piiloutumaan tältä. Se löytää ja saa kiinni aina.

Kävin tänään haudalla. Siellä käyminen on joka kerta yhtä surullista. En vain kestä, kun näen hautakivessä hänen nimensä ja syntymäpäivänsä. Siellä hän todella on. Minun rakkaani, kihlattuni! Ei näin vain voi käydä. Tuntuu, etten vieläkään usko. En pysty sisäistämään tätä. Välillä tämä kaikki iskee päin naamaa kuin pesäpallomaila. Yhtäkkiä tulee sellainen aalto. "Ei jumalauta, tämä todella tapahtui minulle. Hän on kuollut. En saa häntä koskaan takaisin". Vaikka muistan jo hänen olevan poissa, vaikka muistan sen jo heti herätessäni, välillä vain tulee kummallisia ymmärryksen puuskia. Ja ne satuttavat.

Kulunut puoli vuotta on ollut elämäni vaikeinta aikaa. Ja se on myös aikaa, josta olen kaikista eniten ylpeä omassa elämässäni. Minä selvisin. Selvisin pahimmasta. Ja jos olen selvinnyt ensimmäisen puoli vuotta, eivät tulevatkaan vuodet minua muserra.

Kaksi päivää ennen kuin N joutui sairaalaan, lähetin hänelle viestin, kun olin lähdössä iltavuorosta kotiin. Tiesin hänen lepäilevän kotona päänsäryn takia. "Oletko hengissä?" Kysymys oli tarkoitettu ikään kuin vitsiksi. En tarkoittanut sitä todellakaan kirjaimellisesti. En olisi ikinä uskonut, että kaksi vuorokautta myöhemmin kysymys muuttuisi niin todeksi. Että kaksi vuorokautta myöhemmin hän vaipuisi tajuttomaksi ja hänen aivonsa tuhoutuisivat niin pahasti, ettei hän heräisi. Ettei hän enää olisi hengissä. Ettei olisi enää meitä. Että olisi vain minä. Pelkkä yksinäinen minä.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Kaasu pohjassa, mutta kukaan ei ohjaa

Havahduin tänä aamuna kello 5.15. Rymysin taksilta kotiovelle McDonald'sin pussi kainalossa. Olimme viettäneet hauskan päivän Tallinnassa tyttökavereideni kanssa ja jatkaneet illanviettoa Helsingin yöhön. Tanssimme valomerkkiin asti. Taksijonoon, Mäkkärin autokaistalle ja kotiin.

Tämä oli neljäs viikonloppu putkeen, kun olin kavereideni kanssa ulkona. Neljäs. Putkeen. Minä, joka seurustellessa join alkoholia ehkä neljästi vuodessa! Se havahdutti aamuviideltä. Mitä oikein tapahtuu? Onko tämä suremista vai elämästä nauttimista? Voinko sanoa, että olin ulkona juhlimassa, koska onko tämä oikeastaan mitään juhlimista? Onko tämä surun turruttamista? Vai hetkeen tarttumista?

Rehellisesti sanottuna en itsekään tiedä. Tässä on nyt menty kaasu pohjassa, mutta kukaan ei ohjaa. Olen riekkunut aamuyöhön asti ulkona, vaikka seuraavana päivänä on ollut töitä. Olen pussaillut tanssilattialla monia, myönnetään. Joku voisi sanoa, että "rauhoitu nyt nainen". Ehkä pitäisi sanoa se itse itselleni. Eihän tässä ole mitään järkeä.

Mutta siltikin onnea on ollut niissä yöllisissä hetkissä, kun olemme nauraneet kyyneleet silmissä jollekin aivan päättömälle jutulle. Onnea on ollut DJ:n soittama ihana biisi tanssilattialla. Hyvältä maistunut itsetehty booli. Taksimatkat baariin tai baarista kotiin. Nämä kesäyöt ovat olleet ihania ja täynnä onnen hetkiä. Onko minun sallittua tehdä näin? Sitä en tiedä, kyllä kai. Mietin edelleen muiden mielipiteitä. Joku varmasti katsoo tuomitsevasti. Katsokoon.

Minä olen kuitenkin vielä nuori. Vaikka podenkin pientä ikäkriisiä lähes päivittäin, olen kuitenkin vasta 24-vuotias. Minä olen nuori. Minun pitää selvitä tästä. Minun elämäni täytyy jatkua. Ja on ihanaa huomata, että se on jatkunut. Kaikki menee eteenpäin, eikä pysähtynytkään paikoilleen. Silti odotan jo pikkuisen syksyä ja sen mukana tuomaa rauhoittumista. Vertaistukiryhmä alkaa, muutan parin viikon päästä omaan kotiin, koulu jatkuu. Viimeisen kuukauden olen elänyt kuin 19-vuotiaana. Viettänyt viikonloput yökerhoissa ja seissyt ainakin tunnin taksijonossa Rautatientorilla. Tullut kotiin kun aamu jo valkenee. Juuri sellaista harrastin ennen kuin aloin seurustelemaan. Nyt elämäni on ollut aivan samanlaista. 

Minulla on kaksi hyvää ystävää, joiden kanssa olen lähentynyt kovasti sen jälkeen, kun muutin takaisin vanhemmilleni. Nyt asumme taas kaikki samassa kaupungissa. Ja olemme nyt kaikki kolme siinä tilanteessa, että olemme joutuneet muuttamaan takaisin vanhempiemme luokse. Elämä ei todellakaan aina mene niin kuin suunnittelee. Joskus tulee vastoinkäymisiä, pieniä ja suuria. Joskus ryömitään pohjamudissa eikä nähdä valoa. Olen tuntenut näiden tyttöjen kanssa suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ihanaa jutella välillä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät pienistä valita ja joiden elämässä kaikki ei ole mennyt aivan putkeen. Mutta elämä on silti yhtä hyvä. Jopa parempi. Onni on niin pienissä asioissa. Hirmumyrskyn jälkeen sen ymmärtää.

perjantai 12. elokuuta 2016

Pidä kädestä

"Äiti, saanko mä pitää sua kädestä, jos tää leffa on liian jännä?"

Näin sanoi elokuvateatterissa vieressäni istunut poika äidilleen ennen elokuvan alkua. Se herätti minut tajuamaan, ettei minulla ole ketään, jota pitää kädestä. Tuo lause sai minut melkein kyyneliin. Toisella puolellani istuivat siskoni ja veljeni, mutta juuri sillä hetkellä tunsin olevani aivan yksin. Maailman yksinäisin ihminen.

Puolet elokuvasta meni aikalailla ohi, sillä olin ihan omissa ajatuksissani. Alkumainosten aikana mietin, mikä kaikki N:ltä jäi kokematta. Hän ei tule ikinä näkemään näitä hauskoja uusia leffoja, jotka tulevat ensi-iltaan syksyn aikana.

Mietin, miten N ei koskaan saanut olla isä. Hän halusi niin kovasti isäksi. Ja hän olisi ollut ihan paras isä. Mietin, mikä onni N:n vanhemmille olisi, jos meillä olisi ollut lapsia, koska N:stä olisi silloin elävä muisto. Ja sain kehiteltyä itselleni huonon omantunnon, sillä minä en vielä halunnut lapsia, vaikka N:llä oli vauvakuume suurinpiirtein koko seurustelumme ajan.

N:n elämä oli vasta lähtöpisteessä. Kaikki ihan alkutekijöissään. Miten hän saattoi kuolla? Kuka päätti, että hänen täytyi mennä, mutta sataa vuotta lähestyvät vanhukset saadaan kerta toisensa jälkeen elvytettyä takaisin elävien kirjoihin sairauksien ja kohtauksien jälkeen? Se on väärin. Ei nuorien kuuluisi kuolla.

Yksinäisyys on edelleen musertavaa. Onneksi on perhe ja ystävät, mutta se ei vain ole sama. Niinkin pieni asia, kuin kädestä pitäminen. Ei ketään, jota pitää kädestä. Jokaikinen ilta täytyy mennä nukkumaan yksin. Jokaikinen aamu täytyy herätä yksin. Selvitä koko päivästä yksin. Ja sama alusta. En saa kertoa kenellekään, että rakastan. Enkä minä saa rakkautta.

Jos sinulla on joku, jota pitää kädestä tai jolle kertoa rakastavasi, tee se nyt heti. Se on parasta, mitä voit tehdä. Pieni, mutta maailman suurin asia. Eikä se ole koskaan itsestäänselvyys. Huomenna voi olla jo liian myöhäistä.



Tämä on viimeinen yhteiskuva meistä. Se on otettu vuorokausi ennen kuin N joutui sairaalaan. Tuona iltana katsoimme elokuvaa. Hieroin N:n hartioita, koska hän luuli päänsäryn johtuvan jumissa olevista hartioista. Sinä iltana sain pitää kädestä. Viimeistä kertaa. Sain käpertyä syliin, antaa pusun ja kertoa rakastavani. Niin tavallista ja niin pelottavan itsestäänselvää pariskunnille. Mutta sitä se ei ole. Se ei ole tavallista eikä itsestäänselvää. Se on ainutlaatuista ja olet etuoikeutettu, jos saat tänä iltana tehdä niin jollekulle. Minä en saa.

torstai 11. elokuuta 2016

20 000 kävijää


Eilen koitti se päivä, kun täällä blogissa on käyty 20 000 kertaa. Kaksikymmentä tuhatta! Se on ihan älytön määrä.

En ikinä uskonut, että tämä asia kiinnostaisi näin monia. En voinut kuvitellakaan, että minä olisin jotenkin kiinnostava. Tai osaisin kirjoittaa kiinnostavasti. Minä! Minähän olen ihan tavallinen tyttö. Mutta siltikin tällä omalla pikku sivustollani käy aikamoinen vilinä joka päivä!

Blogin aloitettuani en missään nimessä tavoitellut suuria lukijamääriä. En tavoittele vieläkään. Se ei ole tämän blogin tarkoitus. Kirjoittaisin tätä, vaikka täällä ei kävisi ketään, vaikka tämä olisi salainen. Kirjoitan tätä itselleni, mutta minusta on silti hienoa, että ihmiset lukevat. Olen itse kertonut tästä blogista ehkä kymmenelle ihmiselle. En todellakaan ole jakanut osoitetta kovin monelle. Tietysti kaverini ovat kertoneet tästä omille kavereilleen, ja lukijoita on kertynyt sitä kautta. Mutta mistä ihmeestä te muut olette tulleet?! Minulle tämä 20 000 sivulatausta on ihan mieletön määrä!

Ilahdun jokaikinen kerta, kun huomaan jonkun kommentoineen. Olen saanut niin ihania tsemppiviestejä teiltä! Olen monet kerrat itkenyt kommenteille, ne ovat välillä niin liikuttavia. Olen saanut kuulla teidän tarinoitanne ja saanut vertaistukea. Kommentit ovat ihan parasta! Ihanaa, kun olette kirjoittaneet niitä ja jättäneet jälkenne tähän tarinaan ja minuun.

Jos olen tällä blogilla saanut edes yhden ihmisen ajattelemaan asioita, on se maailman hienoin juttu. Jos yksikin ihminen on blogiani luettuaan alkanut arvostamaan elämää edes ihan himpun verran enemmän, on minun tehtäväni suoritettu. Jos yksikin ihminen on tajunnut omien valituksen aiheiden olevan turhia, jos yksikin ihminen on sanonut läheiselleen rakastavansa luettuaan blogiani, olen mahdottoman tyytyväinen. Enemmän kuin tyytyväinen. Koska silloin tästä blogista on ollut jotain hyötyä.

N olisi niin ylpeä tästä. Hän tietää, että kirjoittaminen on minulle tärkeä juttu. Hän olisi ylpeä, että olen löytänyt kirjoittamisesta itselleni terapiakeinon ja saanut luotua jotain näin hyvää. Tämä blogi on minulle ihan hirmuisen rakas. Tämä on auttanut minua ihan älyttömästi. Ja miten ihanaa on, että tämä tarina pysyy täällä tallessa ikuisesti! Kaikessa kamaluudessaan ja surullisuudessaan tämä blogi on loppujen lopuksi aika positiivinen. Tämä on toden totta selviytymistarina. Tämä on todiste siitä, että mistä tahansa selviää, kun niin päättää.

Kuten olen kertonut, ensimmäisenä yönä N:n kuoleman jälkeen heräsin keskellä yötä ja googletin "miten selvitä puolison kuolemasta". Toivoisin, että jos joku joskus googlettaa samaa samanlaisessa tilanteessa, hän löytäisi tämän blogin. En osaa kertoa, miten siitä selviää. Mutta siitä selviää. Askel kerrallaan. Haluaisin sanoa samassa tilanteessa olevalle, että olet vahvempi kuin uskot, ja sinä selviät. Vaikka nyt ei tunnu siltä, niin valoisampia päiviä on tulossa. Minä jos joku sen tiedän. Pysy vahvana.

Kiitos ihan jokaiselle, joka on blogiini joskus eksynyt. Olette ihania. Kun tämän tarinan saa jakaa näin monen ihmisen kanssa, tuntuu se kummasti kevyemmältä kantaa. Ei täällä kukaan yksin pärjää. Kannatellaan toinen toisiamme, kun on vaikeaa.

maanantai 8. elokuuta 2016

Kihlautumisen vuosipäivä

Tasan vuosi sitten olin aika iloista tyttöä. Tasan vuosi sitten minun mieheni polvistui eteeni ja kysyi liikuttuneena kyyneleet silmissään, tulisinko hänen vaimokseen. Voisinko olla hänen koko loppuelämän ajan. Kukapa olisi arvannut, että loppuelämä tarkoitti kuutta kuukautta.

8.8.2015 olimme viikonloppureissulla Tallinnassa, ja se sai mitä ihanimman huipennuksen lauantai-iltana. Suoraan sanoen en ollut kovin yllättynyt. Tiesin sen tapahtuvan melko varmasti lähiaikoina. Ja onneksi se tapahtui, koska sain puoli vuotta elää hänen kihlattunaan. Sain ylpeänä kantaa viisikivistä sormusta vasemmassa nimettömässäni. Pysähdyin välillä kaupan kassalla tuijottamaan N:n nimetöntä, kun hän maksoi ostoksiamme. Tuijotin vain hänen leveää, kiiltävää sormustaan. Minun mieheni. Hän on valinnut minut. Siinä hän maksaa kaupan kassalla ostoksiaan, on aina myyjille harvinaisen kohtelias, hymyilee ja näyttää hyvältä. Ja hän on minun.

En ole koskaan ollut niin onnellinen. Elämäni parhaat vuodet.

Kukapa olisi arvannut, että vietän kihlautumisemme ensimmäistä vuosipäivää yksin. Vasemmassa nimettömässäni ei ole sormusta enää. Oikeassa nimettömässäni on meidän molempien sormukset juotettuna yhteen. Se on tärkein koruni. Otan sitä hyvin harvoin pois sormestani. 

Kuvittelin aina, että menen vain kerran elämässäni kihloihin. Kohtalo kuitenkin päätti toisin. Tämä kihlaus ei kestänyt minun loppuelämääni. Mutta olen onnellinen, että se kesti N:n loppuelämän. Vaikka on katkeransuloista, että N kuoli onnellisimmillaan, se on myös rauhoittavaa. Olisi jotenkin kamala ajatus, jos N olisi kuollut onnettomana. Jos hänellä olisi ollut asiat huonosti. Jos hän ei olisi saanut kokea onnea ja rakkautta. Nyt hänellä oli kaikki. Hän lähti saappaat jalassa, elämänsä huipulla. Vaikka se tuntuukin todella väärältä, on kuitenkin ihanaa, että N ehti kokea sen kaiken. Vaikka kaikki jäi kesken, N sai todella paljon aikaan 27 vuodessa.


Ensimmäinen kuva sormuksistamme. Lähetimme tämän N:n äidille melko pian kosinnan jälkeen.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Puhu äänellä jonka kuulen

Minä en juurikaan juttele N:lle. En puhu hänelle ääneen oikeastaan ikinä. En tiedä miksi. Se ei ehkä jollakin tavalla tunnu luonnolliselta. Tai ehkä en halua jutella, koska en saa vastausta. En enää ikinä kuule hänen mielipiteitänsä. En enää koskaan kuule hänen ääntänsä. Pelkään lopulta unohtavani, miltä hän kuulosti. Vaikka olen varma, että se on yksi niistä äänistä, joita en koskaan koko loppuelämäni aikana tule unohtamaan.

Eilen koin jotenkin kummallisen hetken, kun olin tyttökavereideni kanssa viettämässä iltaa. Kävin vessassa, ja yhtäkkiä minun teki mieli sanoa N:lle jotain. En tiedä, mistä sellainen fiilis tuli. Emme olleet puhuneet N:sta koko iltana. Siinä hetkessä, yksin siellä vessassa, vain tuntui siltä.

"Moi N. Mulla on tosi kova ikävä sua. Kunpa mä voisin tän illan päätteeks tulla kotiin ja sun viereen nukkumaan. Mä toivoisin sitä kaikista eniten."

Niin minä kuiskasin N:lle vessassa. Katse kohdistettuna jonnekin ylös, koska uskon N:n olevan jossakin siellä. Siinä hetkessä tuli ihan mahdoton ikävä sitä, että aiemmin pystyin palaamaan kotiin toisen luo. Että joku odotti. Näin mielessäni N:n, joka heräsi jokaikinen kerta, kun minä tulin myöhään yöllä kotiin. Hän kömpi aina pimeästä makkarista valoisaan eteiseen minua vastaan, tukka sotkussa ja silmiään siristellen. Maailman suloisin näky. 

En tiedä, kuuliko hän minua eilen. Haluaisin saada häneltä jonkin merkin. N:n isäpuoli kertoi, että hän oli kerran haudalla käydessään nähnyt todella ihmeellisen valoilmiön. Hän oli automaattisesti kuvitellut sen olevan N. Minäkin haluaisin kokea jotakin vastaavaa. Nähdä, kuulla tai tuntea jotakin, jota ei oikein voi selittää. Jotain, jonka ainoa selitys olisi N.

Haudallakaan en osaa puhua hänelle. Se johtuu ehkä siitä, että hautausmaa on niin julkinen paikka. Aina, kun olen siellä käynyt, on lähellä olevilla haudoilla ollut ihmisiä samaan aikaan. Haluaisin olla ihan täysin kaksin N:n kanssa, jos puhuisin hänelle.

Mutta kyllä minä joka kerta kuiskaan "Heihei rakas", kun lähden haudalta. Ne olivat muuten viimeiset sanani hänelle, kun näin hänet viimeistä kertaa sairaalasängyssä. Kun oli hyvästien aika. En osannut silloinkaan sanoa mitään muuta. Pidin vain kädestä. Ehkäpä minun ei tarvitsekaan sanoa hänelle mitään. Hän tietää, että rakastan. Rakkaus on olemassa ilman sanoja. Eikä mitkään sanat sitä rakkautta pysty kuvailemaan.

Heihei rakas. Se on ehkä surullisinta, mitä toiselle ihmiselle voi sanoa.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Hautakivi


N sai hautakiven juhannuksen jälkeen. Se on ehkä hienoin kivi, mitä olen koskaan nähnyt. Tosin en ole edes nähnyt kovin monia. Minulla ei ole ennen tätä ollut yhtäkään hautaa, jossa olisin käynyt säännöllisesti. Kukaan läheiseni ei ole aiemmin kuollut. En minä edes tiedä, millaisia hautakiviä on olemassa. En ole käynyt hautausmailla paljoa.

Hautakivi on minusta ihan N:n näköinen. Sellainen nuorekas ja miehekäs. Ei liikaa tilpehööriä ja koristeluja. Tyylikäs. Mutta silti vähän erilainen. Yksikään valokuva ei tee sille oikeutta, sillä se on livenä paljon hienompi. Olen ihan satavarma, että N olisi itsekin valinnut tämäntyylisen kiven.

Viimeksi hautausmaalla käydessäni en meinannut löytää koko hautaa. Keväällä sen näki helposti jo kaukaa, koska se oli ainoa hauta siinä lähistöllä, joka oli ihan uusi, hiekalla peitetty. Nyt sen päällä kasvaa jo ruoho. Ihan kuin se olisi ollut siinä jo pitkään. Vaikka eihän se ole. Nyt se näyttää melkein samalta, kuin kaikki muutkin haudat. Paitsi että N:n haudalla on aina eniten kukkia. Tiedän siellä käyvän ihmisiä päivittäin. Se on aina siistinä ja hoidettuna, täynnä kukkia ja kynttilöitä. Ihanaa päästä muuttamaan lähelle, niin pääsen itsekin käymään siellä paljon useammin.

Minä en ole kertaakaan ajatellut, etten haluaisi itse enää elää. Mikä on aika jännä. Varmasti monille voisi tulla sellaisia ajatuksia, kun oma rakas on kuollut ja koko elämä mennyt uusiksi, kaikki unelmat murskattu. Lääkärit ja kriisityöntekijätkin kyselivät, onko minulla itsetuhoisia ajatuksia. Kysymys tuntui melkein naurettavalta, koska se on niin kaukana omista ajatuksistani. En ole ajatellut kertaakaan niin. Tämä elämä, hiuskarvan varassa oleva elämä, on minulle aivan liian rakas. Kun kuulin N:n kuolleen, ensimmäinen ajatukseni oli, etten selviä tämän läpi. Mutta heti seuraava ajatus oli, että kyllä hitto soikoon selviän. Sen ajatuksen mukaan olen elänyt. Ja elän jatkossakin.

maanantai 1. elokuuta 2016

Asunto!


Nyt se on vihdoin virallista! Minulla on asunto syyskuun ensimmäisestä päivästä alkaen! Voi vitsit, nyt on hyvä fiilis!

Näin asunnon tänään ensimmäistä kertaa, ja kirjoitimme heti vuokrasopimuksen. Asunto oli juuri sopiva minulle. Melko edullinen ja ihan loistavalla sijainnilla! Siitä tulee minun oma pieni kotikoloni. Juna-asemalle kävelee alle viidessä minuutissa, eikä kouluun ja työpaikallekaan mene kovin paljoa enempää. Hautausmaalle ehkä vartti. McDonald'siin minuutti.

Asunto on samassa kaupungissa, jossa asuimme yhdessä N:n kanssa. Sinne muuttaminen ei tunnu lainkaan pahalta. Se ei ole missään nimessä lempikaupunkejani, mutta se menettelee. Siellä on ihan hyvä. Ainoa, joka minua kaupungissa ahdistaa, on sen pienuus. Se on huomattavasti pienempi kuin kotikaupunkini. Ei pienenpieni, mutta pieni silti. Siellä kaikki tuntevat toisensa. Tai jos eivät tunne, niin ainakin tuntevat jonkun joka tuntee juuri sen ihmisen, josta puhutaan. Juorut liikkuvat. Niin moni tietää N:n kohtalon. Joka kerta, kun joku katsoo minua hetkenkin tavallista pidempään, epäilen hänen tietävän. Olen näkevinäni kaikkien ihmisten hymyissä sääliä. Joka kerta junasta noustessani pälyilen ympärilleni, näkyykö tuttuja, tai katsooko joku minua. Pitäisi päästä eroon siitä.

Asunnossa asuu tällä hetkellä mies, jolla on sama etunimi kuin N:llä. Sen on oltava hyvä merkki.

On se elämä hassua. Eikä aina kovin positiivisessa mielessä. Jos kaikki olisi mennyt toisin, voisin istua tässä nyt oman asunnon kauppakirja käsissäni. Sen sijaan käsissäni on nyt vuokrasopimus yksiöstä. Mutta olen silti iloinen. Vielä iloisempi olisin siitä kauppakirjasta, mutta sen aika ei ollut vielä. N olisi minusta nyt niin ylpeä. Hän olisi ylpeä kaikesta, mitä olen saanut aikaan hänen kuolemansa jälkeen. Ylpeä siitä, että jatkoin koulussa ja töissä ja suoritin työharjoittelun. Ylpeä siitä, että muutan meidän asuinkaupunkiimme takaisin. Yksin. Ylpeä siitä, että jaksan joka päivä eteenpäin enkä milloinkaan harkitse luovuttavani.