Hautakivi

N sai hautakiven juhannuksen jälkeen. Se on ehkä hienoin kivi, mitä olen koskaan nähnyt. Tosin en ole edes nähnyt kovin monia. Minulla ei ole ennen tätä ollut yhtäkään hautaa, jossa olisin käynyt säännöllisesti. Kukaan läheiseni ei ole aiemmin kuollut. En minä edes tiedä, millaisia hautakiviä on olemassa. En ole käynyt hautausmailla paljoa.

Hautakivi on minusta ihan N:n näköinen. Sellainen nuorekas ja miehekäs. Ei liikaa tilpehööriä ja koristeluja. Tyylikäs. Mutta silti vähän erilainen. Yksikään valokuva ei tee sille oikeutta, sillä se on livenä paljon hienompi. Olen ihan satavarma, että N olisi itsekin valinnut tämäntyylisen kiven.

Viimeksi hautausmaalla käydessäni en meinannut löytää koko hautaa. Keväällä sen näki helposti jo kaukaa, koska se oli ainoa hauta siinä lähistöllä, joka oli ihan uusi, hiekalla peitetty. Nyt sen päällä kasvaa jo ruoho. Ihan kuin se olisi ollut siinä jo pitkään. Vaikka eihän se ole. Nyt se näyttää melkein samalta, kuin kaikki muutkin haudat. Paitsi että N:n haudalla on aina eniten kukkia. Tiedän siellä käyvän ihmisiä päivittäin. Se on aina siistinä ja hoidettuna, täynnä kukkia ja kynttilöitä. Ihanaa päästä muuttamaan lähelle, niin pääsen itsekin käymään siellä paljon useammin.

Minä en ole kertaakaan ajatellut, etten haluaisi itse enää elää. Mikä on aika jännä. Varmasti monille voisi tulla sellaisia ajatuksia, kun oma rakas on kuollut ja koko elämä mennyt uusiksi, kaikki unelmat murskattu. Lääkärit ja kriisityöntekijätkin kyselivät, onko minulla itsetuhoisia ajatuksia. Kysymys tuntui melkein naurettavalta, koska se on niin kaukana omista ajatuksistani. En ole ajatellut kertaakaan niin. Tämä elämä, hiuskarvan varassa oleva elämä, on minulle aivan liian rakas. Kun kuulin N:n kuolleen, ensimmäinen ajatukseni oli, etten selviä tämän läpi. Mutta heti seuraava ajatus oli, että kyllä hitto soikoon selviän. Sen ajatuksen mukaan olen elänyt. Ja elän jatkossakin.