Eilen koin jotenkin kummallisen hetken, kun olin tyttökavereideni kanssa viettämässä iltaa. Kävin vessassa, ja yhtäkkiä minun teki mieli sanoa N:lle jotain. En tiedä, mistä sellainen fiilis tuli. Emme olleet puhuneet N:sta koko iltana. Siinä hetkessä, yksin siellä vessassa, vain tuntui siltä.
"Moi N. Mulla on tosi kova ikävä sua. Kunpa mä voisin tän illan päätteeks tulla kotiin ja sun viereen nukkumaan. Mä toivoisin sitä kaikista eniten."
Niin minä kuiskasin N:lle vessassa. Katse kohdistettuna jonnekin ylös, koska uskon N:n olevan jossakin siellä. Siinä hetkessä tuli ihan mahdoton ikävä sitä, että aiemmin pystyin palaamaan kotiin toisen luo. Että joku odotti. Näin mielessäni N:n, joka heräsi jokaikinen kerta, kun minä tulin myöhään yöllä kotiin. Hän kömpi aina pimeästä makkarista valoisaan eteiseen minua vastaan, tukka sotkussa ja silmiään siristellen. Maailman suloisin näky.
En tiedä, kuuliko hän minua eilen. Haluaisin saada häneltä jonkin merkin. N:n isäpuoli kertoi, että hän oli kerran haudalla käydessään nähnyt todella ihmeellisen valoilmiön. Hän oli automaattisesti kuvitellut sen olevan N. Minäkin haluaisin kokea jotakin vastaavaa. Nähdä, kuulla tai tuntea jotakin, jota ei oikein voi selittää. Jotain, jonka ainoa selitys olisi N.
Haudallakaan en osaa puhua hänelle. Se johtuu ehkä siitä, että hautausmaa on niin julkinen paikka. Aina, kun olen siellä käynyt, on lähellä olevilla haudoilla ollut ihmisiä samaan aikaan. Haluaisin olla ihan täysin kaksin N:n kanssa, jos puhuisin hänelle.
Mutta kyllä minä joka kerta kuiskaan "Heihei rakas", kun lähden haudalta. Ne olivat muuten viimeiset sanani hänelle, kun näin hänet viimeistä kertaa sairaalasängyssä. Kun oli hyvästien aika. En osannut silloinkaan sanoa mitään muuta. Pidin vain kädestä. Ehkäpä minun ei tarvitsekaan sanoa hänelle mitään. Hän tietää, että rakastan. Rakkaus on olemassa ilman sanoja. Eikä mitkään sanat sitä rakkautta pysty kuvailemaan.
Heihei rakas. Se on ehkä surullisinta, mitä toiselle ihmiselle voi sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti