Viime viikolla sain kuulla, että N:n vanhempien koira oli päässyt kivuistaan ja lähtenyt koirien taivaaseen. Minä en edes pidä koirista, mutta tuo pieni karvainen kaveri oli ainoa koira, josta todella pidin. Ja se piti minusta. Ei se ollut vielä edes vanhakaan. Mutta toiset lähtevät sairauksien takia aiemmin kuin toiset, kuten olen saanut huomata.
Keväällä minun perheeni kissa piti myöskin lopettaa. Ei ollut mikään vanha kissa sekään. Nyt tosin osaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, eikä lemmikkieläimen kuolema tunnu kovin pahalta, kun on hetkeä aiemmin haudannut avomiehensä.
Ja viime viikolla saatoimme pikkusiskoni lentokentälle, josta hän lähti vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin vuodeksi. Hänet saan onneksi vielä takaisin, ainakin toivottavasti. Isosisko on jo nyt sydän syrjällään, miten pikkuinen pärjää isossa maailmassa. Jo muutama tunti lähdön jälkeen tuli häneltä viesti, että kännykkä oli lakannut toimimasta. Voi hyvänen aika. Vaikka nykyään yhteydenpito on vaivatonta sosiaalisen median ja Skypen kautta, on silti hullu ajatus, että saan koskettaa häntä seuraavan kerran vasta vuoden päästä. En ole koskaan ollut niin kauaa erossa kenestäkään perheenjäsenestäni.
Joulu tulee olemaan tänä vuonna erilainen. Kaksi tärkeää puuttuu. N ja sisko. Toisen saa lopulta takaisin, toista ei.
Kaiken lisäksi myös ihana pomoni irtisanoutui ja muuttaa toiselle paikkakunnalle. Onneksi ystävyys jatkuu siitä huolimatta. Mutta tietysti on surullista, että nyt on taas yksi ystävä vähemmän tulevassa kotikaupungissani. Siellä kun kavereita ei muutenkaan hurjan paljoa ole. Olen maailman suurimman kiitoksen pomolleni velkaa, koska hän on ollut niin joustava minua kohtaan N:n kuoleman jälkeen. Työsopimustani on muokattu juuri minun toiveideni mukaan, eikä hän ole vaatinut minulta mahdottomuuksia. En haluaisi millään luopua hänestäkään, hän on ihan paras pomo.
Luopuminen on inhottavaa. Ikävä on ihan paska tunne. Se, kun toista ei saa lähelle, vaikka kuinka haluaisi. Ennen tätä vuotta en ole tiennyt, mitä ikävä oikeasti on. Olen vain luullut tietäväni.
"Tule hengissä takaisin". Niin minä sanoin siskolleni, kun halasin häntä viimeistä kertaa lentokentällä. Minulla on ihan kauhea huoli, etten saa häntä enää koskaan takaisin. Vaikka huoli on varmasti turha, se on silti olemassa. Enkä varmaan osaa lakata murehtimasta, ennen kuin näen hänet taas.
Toivottavasti ensi vuonna ei tarvitsisi hyvästellä ketään. Elämä toki kuljettaa ihmisiä ympäri maailmaa, mutta lopullisia hyvästejä en halua enää sanoa kenellekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti