Eilinen ilta oli vaikea. Kävin kaverini luona syömässä omenapiirakkaa ja olin kotona vasta lähempänä puolta yötä. Jossain kummallisessa mielenhäiriössä luin kaikki kännykässäni olevat tekstiviestit, joita minä ja N olimme lähettäneet toisillemme viimeisen kuuden kuukauden aikana. Itkin ja luin. Niin arkista keskustelua. Miten menee? Monelta tulet kotiin? Hirveä kiire töissä, jään ylitöihin. Mitä syödään tänään? Ikävä. Viitsitkö pestä pyykkiä? Voitko tulla hakemaan asemalta? Rakastan sinua. Soititko sinne pankkiin? Sinulle on postissa joku paketti. Muista tänään se asuntonäyttö klo 17.
En tainnut silloin osata arvostaa tuota kaikkea. Maailman ihanin elämä. Niin ihanan arkista. Nyt ei ole enää ketään, jolle laittaa viestiä. Ei ketään, jonka kanssa edes riidellä. Eilen kaikki muistot tulvivat taas mieleen. Ja ymmärrys siitä, että elämä hänen kanssaan on nyt ohi. Kaikki nuo arkiset, maailman tärkeimmät viestit, ovat nyt historiaa. Sitä elämää en koskaan enää saa.
Eilen oli ilta, kun en pystynyt ajattelemaan hänen kasvojaan itkemättä. Usein pystyn jo katsomaan hänen kuviaan ilman kyyneleitä. Eilen en pystynyt. Eilen muistot tuntuivat aivan liian kipeiltä. Vaikka puolessa vuodessa olen päässyt jo todella pitkälle, eilinen ilta muistutti, ettei tämä ole ohi. Ei se koskaan ole. Tämä kaikki seuraa minua ihan koko loppuelämäni. En koskaan pysty piiloutumaan tältä. Se löytää ja saa kiinni aina.
Kävin tänään haudalla. Siellä käyminen on joka kerta yhtä surullista. En vain kestä, kun näen hautakivessä hänen nimensä ja syntymäpäivänsä. Siellä hän todella on. Minun rakkaani, kihlattuni! Ei näin vain voi käydä. Tuntuu, etten vieläkään usko. En pysty sisäistämään tätä. Välillä tämä kaikki iskee päin naamaa kuin pesäpallomaila. Yhtäkkiä tulee sellainen aalto. "Ei jumalauta, tämä todella tapahtui minulle. Hän on kuollut. En saa häntä koskaan takaisin". Vaikka muistan jo hänen olevan poissa, vaikka muistan sen jo heti herätessäni, välillä vain tulee kummallisia ymmärryksen puuskia. Ja ne satuttavat.
Kulunut puoli vuotta on ollut elämäni vaikeinta aikaa. Ja se on myös aikaa, josta olen kaikista eniten ylpeä omassa elämässäni. Minä selvisin. Selvisin pahimmasta. Ja jos olen selvinnyt ensimmäisen puoli vuotta, eivät tulevatkaan vuodet minua muserra.
Kaksi päivää ennen kuin N joutui sairaalaan, lähetin hänelle viestin, kun olin lähdössä iltavuorosta kotiin. Tiesin hänen lepäilevän kotona päänsäryn takia. "Oletko hengissä?" Kysymys oli tarkoitettu ikään kuin vitsiksi. En tarkoittanut sitä todellakaan kirjaimellisesti. En olisi ikinä uskonut, että kaksi vuorokautta myöhemmin kysymys muuttuisi niin todeksi. Että kaksi vuorokautta myöhemmin hän vaipuisi tajuttomaksi ja hänen aivonsa tuhoutuisivat niin pahasti, ettei hän heräisi. Ettei hän enää olisi hengissä. Ettei olisi enää meitä. Että olisi vain minä. Pelkkä yksinäinen minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti