Pidä kädestä

"Äiti, saanko mä pitää sua kädestä, jos tää leffa on liian jännä?"

Näin sanoi elokuvateatterissa vieressäni istunut poika äidilleen ennen elokuvan alkua. Se herätti minut tajuamaan, ettei minulla ole ketään, jota pitää kädestä. Tuo lause sai minut melkein kyyneliin. Toisella puolellani istuivat siskoni ja veljeni, mutta juuri sillä hetkellä tunsin olevani aivan yksin. Maailman yksinäisin ihminen.

Puolet elokuvasta meni aikalailla ohi, sillä olin ihan omissa ajatuksissani. Alkumainosten aikana mietin, mikä kaikki N:ltä jäi kokematta. Hän ei tule ikinä näkemään näitä hauskoja uusia leffoja, jotka tulevat ensi-iltaan syksyn aikana.

Mietin, miten N ei koskaan saanut olla isä. Hän halusi niin kovasti isäksi. Ja hän olisi ollut ihan paras isä. Mietin, mikä onni N:n vanhemmille olisi, jos meillä olisi ollut lapsia, koska N:stä olisi silloin elävä muisto. Ja sain kehiteltyä itselleni huonon omantunnon, sillä minä en vielä halunnut lapsia, vaikka N:llä oli vauvakuume suurinpiirtein koko seurustelumme ajan.

N:n elämä oli vasta lähtöpisteessä. Kaikki ihan alkutekijöissään. Miten hän saattoi kuolla? Kuka päätti, että hänen täytyi mennä, mutta sataa vuotta lähestyvät vanhukset saadaan kerta toisensa jälkeen elvytettyä takaisin elävien kirjoihin sairauksien ja kohtauksien jälkeen? Se on väärin. Ei nuorien kuuluisi kuolla.

Yksinäisyys on edelleen musertavaa. Onneksi on perhe ja ystävät, mutta se ei vain ole sama. Niinkin pieni asia, kuin kädestä pitäminen. Ei ketään, jota pitää kädestä. Jokaikinen ilta täytyy mennä nukkumaan yksin. Jokaikinen aamu täytyy herätä yksin. Selvitä koko päivästä yksin. Ja sama alusta. En saa kertoa kenellekään, että rakastan. Enkä minä saa rakkautta.

Jos sinulla on joku, jota pitää kädestä tai jolle kertoa rakastavasi, tee se nyt heti. Se on parasta, mitä voit tehdä. Pieni, mutta maailman suurin asia. Eikä se ole koskaan itsestäänselvyys. Huomenna voi olla jo liian myöhäistä.

Tämä on viimeinen yhteiskuva meistä. Se on otettu vuorokausi ennen kuin N joutui sairaalaan. Tuona iltana katsoimme elokuvaa. Hieroin N:n hartioita, koska hän luuli päänsäryn johtuvan jumissa olevista hartioista. Sinä iltana sain pitää kädestä. Viimeistä kertaa. Sain käpertyä syliin, antaa pusun ja kertoa rakastavani. Niin tavallista ja niin pelottavan itsestäänselvää pariskunnille. Mutta sitä se ei ole. Se ei ole tavallista eikä itsestäänselvää. Se on ainutlaatuista ja olet etuoikeutettu, jos saat tänä iltana tehdä niin jollekulle. Minä en saa.