Kihlautumisen vuosipäivä

Tasan vuosi sitten olin aika iloista tyttöä. Tasan vuosi sitten minun mieheni polvistui eteeni ja kysyi liikuttuneena kyyneleet silmissään, tulisinko hänen vaimokseen. Voisinko olla hänen koko loppuelämän ajan. Kukapa olisi arvannut, että loppuelämä tarkoitti kuutta kuukautta.

8.8.2015 olimme viikonloppureissulla Tallinnassa, ja se sai mitä ihanimman huipennuksen lauantai-iltana. Suoraan sanoen en ollut kovin yllättynyt. Tiesin sen tapahtuvan melko varmasti lähiaikoina. Ja onneksi se tapahtui, koska sain puoli vuotta elää hänen kihlattunaan. Sain ylpeänä kantaa viisikivistä sormusta vasemmassa nimettömässäni. Pysähdyin välillä kaupan kassalla tuijottamaan N:n nimetöntä, kun hän maksoi ostoksiamme. Tuijotin vain hänen leveää, kiiltävää sormustaan. Minun mieheni. Hän on valinnut minut. Siinä hän maksaa kaupan kassalla ostoksiaan, on aina myyjille harvinaisen kohtelias, hymyilee ja näyttää hyvältä. Ja hän on minun.

En ole koskaan ollut niin onnellinen. Elämäni parhaat vuodet.

Kukapa olisi arvannut, että vietän kihlautumisemme ensimmäistä vuosipäivää yksin. Vasemmassa nimettömässäni ei ole sormusta enää. Oikeassa nimettömässäni on meidän molempien sormukset juotettuna yhteen. Se on tärkein koruni. Otan sitä hyvin harvoin pois sormestani. 

Kuvittelin aina, että menen vain kerran elämässäni kihloihin. Kohtalo kuitenkin päätti toisin. Tämä kihlaus ei kestänyt minun loppuelämääni. Mutta olen onnellinen, että se kesti N:n loppuelämän. Vaikka on katkeransuloista, että N kuoli onnellisimmillaan, se on myös rauhoittavaa. Olisi jotenkin kamala ajatus, jos N olisi kuollut onnettomana. Jos hänellä olisi ollut asiat huonosti. Jos hän ei olisi saanut kokea onnea ja rakkautta. Nyt hänellä oli kaikki. Hän lähti saappaat jalassa, elämänsä huipulla. Vaikka se tuntuukin todella väärältä, on kuitenkin ihanaa, että N ehti kokea sen kaiken. Vaikka kaikki jäi kesken, N sai todella paljon aikaan 27 vuodessa.

Ensimmäinen kuva sormuksistamme. Lähetimme tämän N:n äidille melko pian kosinnan jälkeen.