Tämä oli neljäs viikonloppu putkeen, kun olin kavereideni kanssa ulkona. Neljäs. Putkeen. Minä, joka seurustellessa join alkoholia ehkä neljästi vuodessa! Se havahdutti aamuviideltä. Mitä oikein tapahtuu? Onko tämä suremista vai elämästä nauttimista? Voinko sanoa, että olin ulkona juhlimassa, koska onko tämä oikeastaan mitään juhlimista? Onko tämä surun turruttamista? Vai hetkeen tarttumista?
Rehellisesti sanottuna en itsekään tiedä. Tässä on nyt menty kaasu pohjassa, mutta kukaan ei ohjaa. Olen riekkunut aamuyöhön asti ulkona, vaikka seuraavana päivänä on ollut töitä. Olen pussaillut tanssilattialla monia, myönnetään. Joku voisi sanoa, että "rauhoitu nyt nainen". Ehkä pitäisi sanoa se itse itselleni. Eihän tässä ole mitään järkeä.
Mutta siltikin onnea on ollut niissä yöllisissä hetkissä, kun olemme nauraneet kyyneleet silmissä jollekin aivan päättömälle jutulle. Onnea on ollut DJ:n soittama ihana biisi tanssilattialla. Hyvältä maistunut itsetehty booli. Taksimatkat baariin tai baarista kotiin. Nämä kesäyöt ovat olleet ihania ja täynnä onnen hetkiä. Onko minun sallittua tehdä näin? Sitä en tiedä, kyllä kai. Mietin edelleen muiden mielipiteitä. Joku varmasti katsoo tuomitsevasti. Katsokoon.
Minä olen kuitenkin vielä nuori. Vaikka podenkin pientä ikäkriisiä lähes päivittäin, olen kuitenkin vasta 24-vuotias. Minä olen nuori. Minun pitää selvitä tästä. Minun elämäni täytyy jatkua. Ja on ihanaa huomata, että se on jatkunut. Kaikki menee eteenpäin, eikä pysähtynytkään paikoilleen. Silti odotan jo pikkuisen syksyä ja sen mukana tuomaa rauhoittumista. Vertaistukiryhmä alkaa, muutan parin viikon päästä omaan kotiin, koulu jatkuu. Viimeisen kuukauden olen elänyt kuin 19-vuotiaana. Viettänyt viikonloput yökerhoissa ja seissyt ainakin tunnin taksijonossa Rautatientorilla. Tullut kotiin kun aamu jo valkenee. Juuri sellaista harrastin ennen kuin aloin seurustelemaan. Nyt elämäni on ollut aivan samanlaista.
Minulla on kaksi hyvää ystävää, joiden kanssa olen lähentynyt kovasti sen jälkeen, kun muutin takaisin vanhemmilleni. Nyt asumme taas kaikki samassa kaupungissa. Ja olemme nyt kaikki kolme siinä tilanteessa, että olemme joutuneet muuttamaan takaisin vanhempiemme luokse. Elämä ei todellakaan aina mene niin kuin suunnittelee. Joskus tulee vastoinkäymisiä, pieniä ja suuria. Joskus ryömitään pohjamudissa eikä nähdä valoa. Olen tuntenut näiden tyttöjen kanssa suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ihanaa jutella välillä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät pienistä valita ja joiden elämässä kaikki ei ole mennyt aivan putkeen. Mutta elämä on silti yhtä hyvä. Jopa parempi. Onni on niin pienissä asioissa. Hirmumyrskyn jälkeen sen ymmärtää.
Elämä ON tarkoitettu elettäväksi. Ihanaa, että sinulla on ystäviä, joitten kanssa pääset menemään. Tuommoiset ystävät ovat kullanarvoisia.
VastaaPoistaHe todella ovat kullanarvoisia <3 Olen yrittänyt ajatella, että en minä voi jättää elämääni elämättä siksi, että N kuoli. Nyt jos koskaan täytyy itse elää.
PoistaMurunen, tee just niin ku susta tuntuu hyvältä! <3 Musta on ihanaa kun annat palaa ja nautit elämän pienistä hetkistä, mikä ei oo kaikille itsestäänselvyys. :)
VastaaPoista<3 N ei haluais, että mä jäisin kotiin nysväämään ja surkuttelemaan. Kyllä sekin haluaisi, että mä elän. Se mikä tuo vähänkin onnea ja iloa, on oikein. Ja nämä viikonloput on tuonu sitä roppakaupalla <3 Suremiseenkin väsyy, joskus on vaan ihan parasta heittää aivot narikkaan ja antaa mennä.
PoistaYhdyn edellisiin, tee niinku hyvältä tuntuu! <3 Ei tosiaan tarvii ajatella sitä, mitä joku muu ajattelee. Eletään <3
VastaaPoistaNiinpä, eletään <3 Eipähän tarvitse sitten myöhemmin harmitella, että elämä meni ohi kun ei elänyt. Harvemmin sitä katuu asioita, jotka teki. Mutta tekemättä jättämistä voi katuakin. Ja olis kamalaa tajuta vuosien päästä, että jätin elämän elämättä.
Poista