Romahdus

Kesä on melkein lopussa. Se helppo vuodenaika. Syksyä ja talvea olen kokoajan pelännyt. Myös odottanut, mutta ennen kaikkea pelännyt. Entä, jos en enää voikaan näin hyvin? Entä, jos suru, ikävä ja yksinäisyys saavat yliotteen? Olen ollut tosi vahva. Mutta entä, jos en syksyn tullen olekaan? Onko vahvuus ollut vain esittämistä, kulissia? Olenko kesän aikana ihan oikeasti montaakaan kertaa pysähtynyt miettimään tätä? Olenko painanut menemään kaasu pohjassa, mutta unohtanut välillä jarruttaa? Unohtanut muistella? Koska nyt, kun istun tässä sängylläni ja ihan todella mietin minun elämääni ja kohtaloani, en voi estää kyyneleitä. Tämähän on ihan kamalaa. Ihan järkyttävä puristus rinnassa taas pitkästä aikaa.

Pakkailin tänään tavaroitani ensiviikkoista muuttoa varten ja törmäsin isoon läjään muistoja keväältä. Adresseja, sairaslomatodistuksia, osanottokortteja, loputon määrä Kelan papereita, kriisityöntekijöiltä saatuja esitteitä ja vihkosia... Kasa lohduttoman surullisia papereita. Sitten kirjoitin pitkän tauon jälkeen hänen nimensä Facebookin hakukenttään ja menin katselemaan profiilia. Tuntui oudolta kirjoittaa hänen nimensä. Outoa nähdä kaikki kuvat ja päivitykset profiilissa. Miten kummassa ne voivat tuntua niin kaukaisilta? En pysty katselemaan kuvia kovin montaa. En tänään. Tuntuu aivan liian pahalta. Vastahan hän oli täällä. Mutta silti viime syksyisestä Linnanmäen reissusta tuntuu olevan ikuisuus.

Koko kesän olen ollut varma, että pystyn ihan hyvin elämään, vaikka en saanutkaan tulevaisuutta hänen kanssaan. Enää en ole varma. Mitä järkeä ylipäätään on jatkaa eteenpäin, jos minun unelmani ovat tuhoontuomittuja? Mitä, jos joudun kokemaan tämän saman uudelleen? Mitä, jos mahdollinen tuleva miehenikin kuolee, koska selvisin tästä ensimmäisestä? Olisiko parempi, jos en selviytyisi? Ehkä minut säästettäisiin tulevaisuudessa uusilta vastoinkäymisiltä. Mitä, jos saan joskus lapsen, mutta hänkin kuolee? Mitä, jos en saa siskoani opiskelijavaihdosta hengissä takaisin? Minä en kestä enää yhtäkään menetystä. Vaikka olen sanonut, että tiedän selviäväni mistä tahansa tämän jälkeen. Se on vale. En kestä, jos menetän vielä yhdenkin rakkaan. Siitä en enää selviydy.

Tavallaan olen odottanut näitä päiviä. Näitä toivottoman surullisia päiviä. Tiesin niiden tulevan vielä. Ja tavallaan näiden kokeminen on ihan terveellistä. Tämä kamala olo kertoo vain rakkaudesta ja ikävästä. Kai tämä helpottaa ajan myötä. Nyt on vain taas kerran tällainen ilta, kun on todella surullinen ja epätoivoinen olo, ja tuntuu niin pirun kohtuuttomalta ja epäoikeudenmukaiselta, että tämän piti käydä juuri minulle. Tiedän, ettei kukaan muu olisi ansainnut tätä minua enempää, mutta mietin silti, miksi juuri minä. Miksi juuri hän!