torstai 25. elokuuta 2016

Romahdus

Kesä on melkein lopussa. Se helppo vuodenaika. Syksyä ja talvea olen kokoajan pelännyt. Myös odottanut, mutta ennen kaikkea pelännyt. Entä, jos en enää voikaan näin hyvin? Entä, jos suru, ikävä ja yksinäisyys saavat yliotteen? Olen ollut tosi vahva. Mutta entä, jos en syksyn tullen olekaan? Onko vahvuus ollut vain esittämistä, kulissia? Olenko kesän aikana ihan oikeasti montaakaan kertaa pysähtynyt miettimään tätä? Olenko painanut menemään kaasu pohjassa, mutta unohtanut välillä jarruttaa? Unohtanut muistella? Koska nyt, kun istun tässä sängylläni ja ihan todella mietin minun elämääni ja kohtaloani, en voi estää kyyneleitä. Tämähän on ihan kamalaa. Ihan järkyttävä puristus rinnassa taas pitkästä aikaa.

Pakkailin tänään tavaroitani ensiviikkoista muuttoa varten ja törmäsin isoon läjään muistoja keväältä. Adresseja, sairaslomatodistuksia, osanottokortteja, loputon määrä Kelan papereita, kriisityöntekijöiltä saatuja esitteitä ja vihkosia... Kasa lohduttoman surullisia papereita. Sitten kirjoitin pitkän tauon jälkeen hänen nimensä Facebookin hakukenttään ja menin katselemaan profiilia. Tuntui oudolta kirjoittaa hänen nimensä. Outoa nähdä kaikki kuvat ja päivitykset profiilissa. Miten kummassa ne voivat tuntua niin kaukaisilta? En pysty katselemaan kuvia kovin montaa. En tänään. Tuntuu aivan liian pahalta. Vastahan hän oli täällä. Mutta silti viime syksyisestä Linnanmäen reissusta tuntuu olevan ikuisuus.

Koko kesän olen ollut varma, että pystyn ihan hyvin elämään, vaikka en saanutkaan tulevaisuutta hänen kanssaan. Enää en ole varma. Mitä järkeä ylipäätään on jatkaa eteenpäin, jos minun unelmani ovat tuhoontuomittuja? Mitä, jos joudun kokemaan tämän saman uudelleen? Mitä, jos mahdollinen tuleva miehenikin kuolee, koska selvisin tästä ensimmäisestä? Olisiko parempi, jos en selviytyisi? Ehkä minut säästettäisiin tulevaisuudessa uusilta vastoinkäymisiltä. Mitä, jos saan joskus lapsen, mutta hänkin kuolee? Mitä, jos en saa siskoani opiskelijavaihdosta hengissä takaisin? Minä en kestä enää yhtäkään menetystä. Vaikka olen sanonut, että tiedän selviäväni mistä tahansa tämän jälkeen. Se on vale. En kestä, jos menetän vielä yhdenkin rakkaan. Siitä en enää selviydy.

Tavallaan olen odottanut näitä päiviä. Näitä toivottoman surullisia päiviä. Tiesin niiden tulevan vielä. Ja tavallaan näiden kokeminen on ihan terveellistä. Tämä kamala olo kertoo vain rakkaudesta ja ikävästä. Kai tämä helpottaa ajan myötä. Nyt on vain taas kerran tällainen ilta, kun on todella surullinen ja epätoivoinen olo, ja tuntuu niin pirun kohtuuttomalta ja epäoikeudenmukaiselta, että tämän piti käydä juuri minulle. Tiedän, ettei kukaan muu olisi ansainnut tätä minua enempää, mutta mietin silti, miksi juuri minä. Miksi juuri hän!


4 kommenttia:

  1. Ihan sydäntä puristaa lukea tällästä. Huonoja päiviä tulee aina, mutta parempia sitäkin enemmän. <3 Muista että kellekkään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa ja kaikella on tarkoituksensa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on. Yritän ajatella, että tää annettiin just siks juuri mulle, että mä kestän tän kaikista vahvimmin. Joku toinen olis ehkä jo luovuttanu. Huonot päivät kuuluu elämään, mutta huominen on varmasti parempi <3

      Poista
  2. Kokemuksesta sanon, että kiireisen kesän jälkeen kannattaa pitää itsensä jollakin tapaa touhukkaana. Se ainakin auttoi minua. Varsinkin ensimmäinen vuosi on tunteitten kanssa aikamoista vuoristorataa. Vaan se on vaan elettävä.

    Nyt kun olen taas onnellisesti suhteessa, niin alan minäkin miettimään, että entäs jos tämäkin päättyy onnettomasti toisen kuolemaan... Mutta se on kai luonnollista entisten kokemusten johdosta.

    Iso halaus ja paljon jaksamista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuula <3 Täytyy yrittää keksiä syksylle paljon mukavaa tekemistä. Onneksi on koulu ja työ, jotka pitävät arjessa kiinni ja tuovat rutiinia. Mukavan ja touhukkaan kesän jälkeen voisi helposti tipahtaa taas syvemmälle, kun pimeä vuodenaika saapuu.

      On kai ihan luonnollista miettiä, että mitä jos joutuu kokemaan saman uudestaan. Ei kuitenkaan saa antaa pelolle valtaa, tai lakata elämästä sen takia, kun pelkää menettävänsä. Minä ainakin yritän nyt ajatella, että tästä lähtien elämä kohtelee minua hyvin. Pakko uskoa siihen.

      Halauksia ja kiitos kommentista jälleen!

      Poista