Minä valitsin elämän

Vietimme viikonloppuna valmistujaisia. Koulukavereistani ensimmäinen valmistui viime viikolla ammattiin. Onneksi ilman suhteen kävi tuuri, ja saimme viettää lauantaipäivää auringon paistaessa.

On haikeaa, että yksi kerrallaan me valmistumme. Koulu todella on pian ohi. On ollut huikeaa viettää opiskelijaelämää ihanien kavereiden kanssa. Mikä onni, että olen tutustunut heihin! Koulupäivät eivät ole olleet koskaan raskaita, kun luennoilla istuu ihmisiä, joita saan kutsua ystävikseni. Olemme käyneet kymmenissä opiskelijabileissä ja keränneet haalarimme täyteen merkkejä. Lähetelleet luennoilla toisillemme tekstiviestejä, vaikka istumme vierekkäin. Olen kyllä tosi onnellinen, kuinka nämä tytöt ovat olleet rinnallani kaiken sen jälkeen, mitä olen joutunut käymään läpi. Huomenna lähdemme kahden koulukaverini kanssa Rodoksen lämpöön nollaamaan aivot kaikista koulujutuista.

Lauantain valmistujaisjuhlat jatkuivat aamuun asti. Yökerhon tanssilattialla, kun musiikki soi aivan liian kovalla, oli kuuma ja ihmisiä vierivieressä hytkymässä, tulin ajatelleeksi. Minä valitsin elämän. Minä ihan todella valitsin elää. Millaista olisi, jos olisin vuosi sitten vain luovuttanut? Mitä, jos olisin jäänyt surun vangiksi, lyönyt hanskat tiskiin koulunkäynnin suhteen ja jäänyt neljän seinän sisään pyörimään itsesäälissä ja surussa?

Siinä tapauksessa en olisi lauantaina jaksanut tanssia ja valvoa koko yötä, hypätä viimeiseen junaan, joka lähtee rautatieasemalta kello 4.18 ja matkustaa kotiin, kun aurinko jo nousee. Siinä tapauksessa minun valmistujaisiani ei juhlittaisi kuukauden päästä. Siinä tapauksessa en matkustaisi huomenna Rodokselle bilettämään ja makaamaan uima-altaalla. Minulle surun läpi pääseminen on ollut jonkinlainen päätös. Minä olen kerta kaikkiaan päättänyt selvitä. Valitsin elämän. Valitsin lämpimät kesäillat, ystävät, koulun, myöhään valvomisen, matkustelun, naurun, päärynäsiiderin ja elämän.

Ja se on paras päätös, mitä koskaan olen tehnyt.

Saako puhua

Olen huomannut yhden asian. Minun on jotenkin vaikea sanoa N:n nimeä ääneen keskustelun yhteydessä. En edes tiedä miksi! Tai ehkä sen sanominen ei ole hankalaa, mutta nimen kuuleminen omasta suustani on jotenkin outoa.

Tavallaan on surullista, kuinka vähän hänen nimensä enää vilahtelee keskusteluissa esimerkiksi ystävieni tai vanhempieni kanssa. Jos edes minä en puhu hänestä enää, niin kuka sitten puhuu? Hänestähän pitäisi puhua enemmän! Se on ainoa keino, jolla hänen muistonsa voi pysyä hengissä.

Mutta miksi minusta sitten tuntuu oudolta mainita hänen nimensä? Ehkä alan pikkuhiljaa vieraantua siitä. Vaikka nimi on maailman tutuin ja rakkain, sen ääneen sanominen on myös tietynlainen isku vasten kasvoja. Joudun puhumaan hänestä aina menneessä muodossa.

Mietin myös ehkä liian paljon, mitä keskustelukumppani ajattelee, jos mainitsen ohimennen N:n nimen. Pelkään ihmisten ajattelevan, että taasko tuo puhuu siitä kuolleesta. Tietyssä seurassa myös tuntuu, ettei nimeä ole tavallaan hyväksyttävää sanoa. Saan outoja katseita, jos puhun hänestä. Osa ihmisistä on varmaan "unohtanut", että minun mieheni on kuollut. Joillekin se on jo vanha juttu ja siitä on jo päästy yli. Mitäs siitä turhaan puhumaan. Ja sitten on ehkä heitä, jotka eivät uskalla mainita häntä, koska pelkäävät minulle tulevan paha mieli. Olen kokenut myös hetkiä, kun olen maininnut hänet, ja yhtäkkiä tuleekin hiljaista. Kukaan ei tiedä, miten jatkaa juttua tai miten suhtautua siihen, että kuolleen ihmisen nimi on sanottu ääneen.

Joka kerta, kun joku ystävistäni mainitsee oma-aloitteisesti N:n nimen, voisin melkein itkeä. Ilosta. Siksi, että he vielä muistavat! Että he uskaltavat tuoda hänet mukaan keskusteluun. Se tuntuu hyvältä. En minä siitä hajoa, jos joku hänet mainitsee. Päin vastoin se on minulle osoitus, että he välittävät ja hekin muistavat.

En olisi uskonut, että tulee päivä, kun mietin tällaisia asioita. Miten elämä meni näin? Miten on mahdollista, että nimi, jota toistelin ennen kaikista eniten, onkin muuttunut nimeksi, jota pelkään sanoa ääneen? Unelmatilanne varmaan olisi, jos hänen nimensä sanominen ei aiheuttaisi minkäänlaista kummallista oloa tai tunnelmaa. Ei minulle eikä kenellekään muulle. Että N voisi vilahdella keskusteluissa ja olisi enemmän kuin ok mainita ohimennen jokin muisto tai muu asiaan liittyvä juttu hänestä. Enkä tarkoita, että hänestä pitäisi jatkuvasti puhua, mutta en haluaisi tunnelman muuttuvan aina kun mainitsen pelkän nimenkin. Hän on kuitenkin osa minua ja hänen kuolemansa kuuluu nyt minuun. Niin se vain on.

Sisarusrakkaus

Unet ovat kummallisia. Miten ne voivatkin tuntua niin todelta?

N ei ole pitkään aikaan tullut uniini. Sen sijaan tänään heräsin aamuyöstä aivan hikisenä ja hengästyneenä. Näin unta, että vanhempieni omakotitalo paloi ja pikkusiskoni kuoli liekkeihin. Muistan ajatelleeni viimeiseksi unessa, että nyt minulta on kuollut avomies ja pikkusisko. Sitten heräsin. Ihan kamala fiilis herätä tuollaiseen! Meni taas hetki, ennen kuin ymmärsin, että se oli vain unta. Ja sitten tuli itku. Itku helpotuksesta, kun se ei ollutkaan totta, ja itku siitä, että niin voisi ihan oikeasti tapahtua.

Jos joku sisaruksistani kuolisi, en ole ihan varma, jaksaisinko nousta siitä enää. Se olisi liikaa. Muista menetyksistä ehkä selviytyisin vielä, mutta jos joutuisin luopumaan sisaruksestani, ei elämässä olisi enää mitään järkeä. He ovat minun elämäni kolme tärkeintä ihmistä. Jos meistä puuttuisi yksikin, ei se olisi enää sama.

Tämä päivä on saanut ajatukseni N:n sisaruksiin. He joutuivat luopumaan veljestään. N oli sisarustensa kanssa vieläpä todella läheinen. Miten siitä voi selvitä? Tuntuu ihan kamalalta ajatella, että heidän isoveljensä on poissa. Turvallinen isoveli, joka korjasi viat tietokoneista ja autoista, auttoi aina jokaisessa asiassa ja muisti välillä vähän kiusata ja käydä hermoille.

Tämä päivä on ollut yhtä tunnemyllerrystä. Koska minusta tuntuu, että olen itse asiassa päässyt vähällä. Minähän tunsin N:n vain muutaman vuoden. Ja kaiken lisäksi saatan joskus löytää vielä "korvaavan" ihmisen hänen paikalleen, niin karulta kuin se kuulostaakin. N oli sisarustensa ja vanhempiensa elämässä paljon pidempään. Sisarukset tunsivat hänet koko elämänsä. Eivätkä he saa ikinä uutta veljeä tilalle. Yhtäkkiä tuli aivan kamala tunne, etten ole kysynyt heiltä tarpeeksi usein, miten te voitte. Voisinko tehdä jotain, joka auttaisi heitä? Olen ollut jotenkin itsekäs, ajatellut vain itseäni. Nyt on ihan järjetön suru N:n sisarusten puolesta. Onneksi N:n äiti laittoi minulle viestin juuri kun tämä ajatusten sekamelska pyöri päässäni ja sovimme tapaavamme ensi viikolla.

Aamulla minun oli aivan pakko laittaa viesti omalle siskolleni ja varmistaa, että hän on elossa. En tietenkään kysynyt sitä noilla sanoilla. Keksin jonkun turhanpäiväisen kysymyksen, johon hän vastasi heti, ja sain varmuuden, että hänellä on kaikki hyvin. Päätin, että menen viikonloppuna vanhemmilleni, koska veljeni on myös tulossa sinne pitkästä aikaa. Samalla käyn tervehtimässä isovanhempiani. Ihan vain siksi, että se on mahdollista ja he kaikki ovat vielä elossa. Perhe on aina paras. Kaikista paras.

Maailman säälittävin ihminen

Eilen tunsin olevani maailman säälittävin ihminen. En saanut telkkariani toimimaan. Se vain yksinkertaisesti ei käynnistynyt. Ei, vaikka mitä tein. Vaihdoin kaukosäätimeen paristot, irrotin johdot seinästä. Ei mitään vaikutusta.

Puolen tunnin ähertämisen jälkeen suurin toiveeni oli, että kunpa olisi mies talossa. Juuri nämä ovat niitä hetkiä, kun kaipaa toista vierelle. Kaipaan toista ihmistä auttamaan minua sellaisissa asioissa, joita en itse osaa. Eilen istuin sohvalla ja tuijotin tv-tasolla olevaa N:n kuvaa. Sanoin ääneen: "Voitko antaa nyt jonkun vinkin, miten tuon masiinan saa toimimaan?". Ei tullut vinkkiä, ei.

Sen jälkeen kävin mielessäni läpi kaikki miespuoliset henkilöt, joilta voisin pyytää apua. Ja näpytin viestin iskälle. Pakko myöntää, että itku tuli sen hemmetin telkkarin takia. Ja siksi, etten selviytynyt sen kanssa yksin. Ja siksi, ettei minulla ole ketään auttamassa. Ja siksi, että N on kuollut, enkä saa häntä enää koskaan takaisin.

Tavallaan kai positiivista on se, että ajattelen, että olisipa talossa mies. En välttämättä ajattele enää ensimmäiseksi, että olisipa se mies N. Toki ajattelen edelleen niinkin. Hän on se, jonka kaikista mieluiten rinnalleni haluaisin. Mutta esimerkiksi eilen olisin kelpuuttanut siihen jonkun toisenkin. Pakko myöntää, että parisuhdetta on ikävä. Sen lisäksi, että ikävöin häntä, ikävöin ihan vaan parisuhdetta ja kaikkea mitä siihen kuuluu. Sitä tukea ja apua, mikä on saatavilla päivittäin. Tekstiviestejä. Huomioimista. Niitä asioita, joita ymmärsi tarvitsevansa vasta kun niistä joutui luopumaan. Mutta siltikään kukaan toinen mies ei ole yhtä hyvä kuin N. Aina kun tutustun uuteen mieheen, vertaan heti ensimmäiseksi, missä asioissa hän on huonompi kuin N. Toivoisin, että osaisin lopettaa sen. Ehkä sekin loppuu ajallaan. Ehkä tulee päivä, kun en vertaile. Ja ehkä siihen asti onkin ihan hyvä olla yksinään.

Kaupan kassalla mietin lähes jokaisella kerralla, huutavatko yhden ihmisen ostokseni minun olevan sinkku. Välillä häpeän ostoksiani. Erityisesti viikonloppuisin. Silloin kaikki pariskunnat ovat kaupassa ostamassa viikonlopun ruokia. Kuten tänään. Kasaamassa herkkuja ostoskärryihin Suomen jääkiekkopeliä varten. Ja minä seison jonossa pienen korin kanssa, jonka ostokset voi laskea yhden käden sormilla. Ne huutavat kilometrien päähän, että tämä säälittävä nainen on sinkku, peräti leski, se asuu yksin, ei saa telkkariaan toimimaan eikä sillä ole minkäänlaista rakkauselämää. En tiedä mitä hävettävää siinä on, jos joku tajuaisikin minun olevan sinkku. Ehkä ajattelen sinkkuuden tarkoittavan, että kukaan ei halua minua. Että olen maailman säälittävin ihminen. Ihan tyhmää. Enhän minä ajattele kenenkään muunkaan sinkkuudesta niin! Miksi ylipäätään pitää aina ajatella näin kauheasti? En enää edes tiedä, olenko sinkku siksi, ettei kukaan halua minua vai siksi, etten minä halua ketään. Vai kummastakin syystä.

Ja niin, se telkkari. Kyllä sekin lopulta lähti toimimaan. Onneksi on iskä.

Ihana Florida

Olipa ihana loma! Mutta on myös ihanaa olla kotona. Olin viime keväänä suurin piirtein näihin samoihin aikoihin Teneriffalla, ja suurin ero sen ja tämän Floridan reissun välillä oli se, että nyt kotiinpaluu tuntui ihan kivalta. Vuosi sitten, kun lentokoneen pyörät osuivat kiitoradan pintaan täällä Suomen päässä, kyyneleet kohosivat silmiini. Oli ihan kamalaa palata takaisin sinne oman elämänsä keskelle. Se kaaos, kaikki hoitamattomat asiat, yksinäisyys. Sen kohtaaminen viikon loman jälkeen oli painajaismaista. Mutta nyt tulin kotiin ihan mielelläni. Ihanaa olla omassa kodissa! Ihanan lämpimiä päiviä on ollut kotiinpaluuni jälkeen!

Floridan matka oli kokonaisuudessaan aivan mahtava. Nautin ja olin kiitollinen jokaisesta hetkestä. Lensin Miamiin, josta suuntasin Miami beachille, jossa vanhempani olivat lomailleet jo viikon. Saimme kokea paahtavan kuuman auringon ja kilometrien pituisen rannan. Turkoosia vettä silmänkantamattomiin. Loman puolessä välissä vuokrasimme auton ja lähdimme Orlandoon loppuajaksi. Siellä tapasimme pikkusiskoni, joka on ollut vaihdossa Yhdysvalloissa elokuusta asti, sekä hänen hostperheensä. Menimme koko porukalla katsomaan cheerleadingin maailmanmestaruuskisoja, joissa toinen pikkusiskoni kisasi. Katsomossa oli ihan huikea fiilis! Me kaikki suomalaiset katsojat menimme samaan aitioon ja tunnelma oli korkeampi, kuin missään käymässäni jääkiekkomatsissa. Suomalaiset kannustivat hurjasti omiaan. Se oli ihanaa! Huusimme äänemme käheiksi ja heilutimme siniristilippuja. Ja päivä huipentui siihen, kun kaikki sinä päivänä kisanneet Suomen joukkueet voittivat hopeaa. Minun pieni siskoni on maailman toiseksi paras harrastamassaan lajissa. Se on ihan mieletöntä. Ei voisi tämä isosisko ylpeämpi olla.

Yhtenä päivänä kävimme koko porukalla Universal Studioilla. Aurinkoinen päivä, vähän liiankin hurjia laitteita ja minun perheeni. Niin mieletön päivä. Ja oli ihanaa tutustua perheeseen, jossa siskoni on viettänyt melkein vuoden. Hyvästien sanominen oli haikeaa, koska tiesin, etten todennäköisesti tule enää koskaan tapaamaan näitä ihmisiä.

Vaikka tekemistä oli paljon ja loma oli ihana, oli N mielessäni joka päivä. Olisin niin halunnut kertoa hänelle matkasta. Olisin halunnut kertoa, kuinka hienoja autoja Miami beachilla näkyi. Kuinka siistejä avaruusjuttuja näimme Kennedy Space Centerissä. Miten lämmintä merivesi oli. Kuinka näimme isoja alligaattoreita vapaana autoteiden viereisissä ojissa. Kuinka selvisin ihan yksinäni Helsinki-Vantaan lentokentältä Miami beachin hotellille. Millaista ylipäätään Yhdysvalloissa oli, sillä N ei ikinä ehtinyt käymään siellä. Minulla olisi niin paljon kerrottavaa hänelle.

Päällimmäisenä tunteena matkasta jäi kiitollisuus. Olin joka päivä niin kiitollinen kaikesta mitä näin ja koin. Ihan mahtavaa, että sain elää näin ihanat kymmenen päivää. Se oli niin ainutlaatuista. Floridaan voi toki lähteä uudestaankin, mutten tule ikinä enää näkemään siellä siskoani ja hänen hostperhettään ja sitä hetkeä, kun toinen siskoni sai hopeamitalin kaulaansa maailmanmestaruuskisoissa. Kaikesta huolimatta, jopa siitäkin, että N on kuollut, koen olevani todella etuoikeutettu ja onnekas ihminen. Niin paljon minä olen saanut.