Olen huomannut yhden asian. Minun on jotenkin vaikea sanoa N:n nimeä ääneen keskustelun yhteydessä. En edes tiedä miksi! Tai ehkä sen sanominen ei ole hankalaa, mutta nimen kuuleminen omasta suustani on jotenkin outoa.
Tavallaan on surullista, kuinka vähän hänen nimensä enää vilahtelee keskusteluissa esimerkiksi ystävieni tai vanhempieni kanssa. Jos edes minä en puhu hänestä enää, niin kuka sitten puhuu? Hänestähän pitäisi puhua enemmän! Se on ainoa keino, jolla hänen muistonsa voi pysyä hengissä.
Mutta miksi minusta sitten tuntuu oudolta mainita hänen nimensä? Ehkä alan pikkuhiljaa vieraantua siitä. Vaikka nimi on maailman tutuin ja rakkain, sen ääneen sanominen on myös tietynlainen isku vasten kasvoja. Joudun puhumaan hänestä aina menneessä muodossa.
Mietin myös ehkä liian paljon, mitä keskustelukumppani ajattelee, jos mainitsen ohimennen N:n nimen. Pelkään ihmisten ajattelevan, että taasko tuo puhuu siitä kuolleesta. Tietyssä seurassa myös tuntuu, ettei nimeä ole tavallaan hyväksyttävää sanoa. Saan outoja katseita, jos puhun hänestä. Osa ihmisistä on varmaan "unohtanut", että minun mieheni on kuollut. Joillekin se on jo vanha juttu ja siitä on jo päästy yli. Mitäs siitä turhaan puhumaan. Ja sitten on ehkä heitä, jotka eivät uskalla mainita häntä, koska pelkäävät minulle tulevan paha mieli. Olen kokenut myös hetkiä, kun olen maininnut hänet, ja yhtäkkiä tuleekin hiljaista. Kukaan ei tiedä, miten jatkaa juttua tai miten suhtautua siihen, että kuolleen ihmisen nimi on sanottu ääneen.
Joka kerta, kun joku ystävistäni mainitsee oma-aloitteisesti N:n nimen, voisin melkein itkeä. Ilosta. Siksi, että he vielä muistavat! Että he uskaltavat tuoda hänet mukaan keskusteluun. Se tuntuu hyvältä. En minä siitä hajoa, jos joku hänet mainitsee. Päin vastoin se on minulle osoitus, että he välittävät ja hekin muistavat.
En olisi uskonut, että tulee päivä, kun mietin tällaisia asioita. Miten elämä meni näin? Miten on mahdollista, että nimi, jota toistelin ennen kaikista eniten, onkin muuttunut nimeksi, jota pelkään sanoa ääneen? Unelmatilanne varmaan olisi, jos hänen nimensä sanominen ei aiheuttaisi minkäänlaista kummallista oloa tai tunnelmaa. Ei minulle eikä kenellekään muulle. Että N voisi vilahdella keskusteluissa ja olisi enemmän kuin ok mainita ohimennen jokin muisto tai muu asiaan liittyvä juttu hänestä. Enkä tarkoita, että hänestä pitäisi jatkuvasti puhua, mutta en haluaisi tunnelman muuttuvan aina kun mainitsen pelkän nimenkin. Hän on kuitenkin osa minua ja hänen kuolemansa kuuluu nyt minuun. Niin se vain on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti