sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Maailman säälittävin ihminen

Eilen tunsin olevani maailman säälittävin ihminen. En saanut telkkariani toimimaan. Se vain yksinkertaisesti ei käynnistynyt. Ei, vaikka mitä tein. Vaihdoin kaukosäätimeen paristot, irrotin johdot seinästä. Ei mitään vaikutusta.

Puolen tunnin ähertämisen jälkeen suurin toiveeni oli, että kunpa olisi mies talossa. Juuri nämä ovat niitä hetkiä, kun kaipaa toista vierelle. Kaipaan toista ihmistä auttamaan minua sellaisissa asioissa, joita en itse osaa. Eilen istuin sohvalla ja tuijotin tv-tasolla olevaa N:n kuvaa. Sanoin ääneen: "Voitko antaa nyt jonkun vinkin, miten tuon masiinan saa toimimaan?". Ei tullut vinkkiä, ei.

Sen jälkeen kävin mielessäni läpi kaikki miespuoliset henkilöt, joilta voisin pyytää apua. Ja näpytin viestin iskälle. Pakko myöntää, että itku tuli sen hemmetin telkkarin takia. Ja siksi, etten selviytynyt sen kanssa yksin. Ja siksi, ettei minulla ole ketään auttamassa. Ja siksi, että N on kuollut, enkä saa häntä enää koskaan takaisin.

Tavallaan kai positiivista on se, että ajattelen, että olisipa talossa mies. En välttämättä ajattele enää ensimmäiseksi, että olisipa se mies N. Toki ajattelen edelleen niinkin. Hän on se, jonka kaikista mieluiten rinnalleni haluaisin. Mutta esimerkiksi eilen olisin kelpuuttanut siihen jonkun toisenkin. Pakko myöntää, että parisuhdetta on ikävä. Sen lisäksi, että ikävöin häntä, ikävöin ihan vaan parisuhdetta ja kaikkea mitä siihen kuuluu. Sitä tukea ja apua, mikä on saatavilla päivittäin. Tekstiviestejä. Huomioimista. Niitä asioita, joita ymmärsi tarvitsevansa vasta kun niistä joutui luopumaan. Mutta siltikään kukaan toinen mies ei ole yhtä hyvä kuin N. Aina kun tutustun uuteen mieheen, vertaan heti ensimmäiseksi, missä asioissa hän on huonompi kuin N. Toivoisin, että osaisin lopettaa sen. Ehkä sekin loppuu ajallaan. Ehkä tulee päivä, kun en vertaile. Ja ehkä siihen asti onkin ihan hyvä olla yksinään.

Kaupan kassalla mietin lähes jokaisella kerralla, huutavatko yhden ihmisen ostokseni minun olevan sinkku. Välillä häpeän ostoksiani. Erityisesti viikonloppuisin. Silloin kaikki pariskunnat ovat kaupassa ostamassa viikonlopun ruokia. Kuten tänään. Kasaamassa herkkuja ostoskärryihin Suomen jääkiekkopeliä varten. Ja minä seison jonossa pienen korin kanssa, jonka ostokset voi laskea yhden käden sormilla. Ne huutavat kilometrien päähän, että tämä säälittävä nainen on sinkku, peräti leski, se asuu yksin, ei saa telkkariaan toimimaan eikä sillä ole minkäänlaista rakkauselämää. En tiedä mitä hävettävää siinä on, jos joku tajuaisikin minun olevan sinkku. Ehkä ajattelen sinkkuuden tarkoittavan, että kukaan ei halua minua. Että olen maailman säälittävin ihminen. Ihan tyhmää. Enhän minä ajattele kenenkään muunkaan sinkkuudesta niin! Miksi ylipäätään pitää aina ajatella näin kauheasti? En enää edes tiedä, olenko sinkku siksi, ettei kukaan halua minua vai siksi, etten minä halua ketään. Vai kummastakin syystä.

Ja niin, se telkkari. Kyllä sekin lopulta lähti toimimaan. Onneksi on iskä.

2 kommenttia:

  1. Nyt oli kirjoitus kuin minun elämästäni! Itsekin tihrustin kuukaisia miehen kuoleman jälkeen itkua, kun televisio ei toiminut. Olin silloin ihan raivon partaalla sen kanssa ja toivoin myös jotain merkkiä mieheltäni tai television "ihme parantumista" mieheni avustuksella, mutta mitään ei tapahtunut. Nyt jälkeen päin pystyn jo hymyilemään tuolle asialle, mutta sillä hetkellä tuommoinen vastoinkäyminen oli ylitsepääsemätön. Niinkuin välillä moni muukin pieni asia :)

    Voin samaistua tuohon sinkkuus-leski asiaan. En tiedä itse kumpi olen, vai olenko kummatkin? Olimme vain kihloissa, ehkä olen vain joku yksinäinen. Ehkä paras sana kuvaamaan toisinaan omaa olotilaa. Koen, että kaikki huomaavat sen, että olen yksin ja ilman parisuhdetta ja olenkin tehnyt asiasta todella ison ongelman ja ns. häpeän. Tuntuu, että kaikki muut ympärillä olevat seurustelevat ja minä en. Todellisuudessa en edes olisi valmis uuteen suhteeseen, mutta kaipaan parisuhdetta ja sitä yhtenäisyyden tunnetta. Ja niinkuin sanoit, kukaan ei voi olla yhtä hyvä kuin hän ja vertailua tulee harrastettua rankallakin kädellä. Uskon, että jonain päivänä asiat vaan jotenkin loksahtavat paikoilleen ja ylimääräinen vertailu loppuu. Mutta vielä ei ole itselläni sen aika.

    Minusta on mukavaa, että kirjoituksistasi paistaa läpi toiveikkuus ja sinnikkyys. Kaikkien rakkaansa menettäneiden täytyisi ammentaa näitä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se kyllä kumma, miten nykyään pienetkin asiat saa välillä romahduksen partaalle. Eniten sitä aiheuttaa ehkä sellaiset hetket, kun huomaan, etten itse osaa jotakin. Koska sitten on niitäkin hetkiä, kun jokin menee pieleen, mutta ajattelen vaan että eihän tämä ole mitään sen rinnalla mitä olen kokenut. Välillä tuntuu ettei mikään juuri hetkauta ja toisinaan itketään telkkarin perään. Tällaista tämä on :)

      Siviilisäätyasia on kyllä täälläkin aiheuttanut pohdintaa ihan alusta asti. Leski-sanankin käyttö tuntuu tavallaan hassulta, kun mekin olimme vain kihloissa. Ja en ymmärrä mistä tuo häpeä yksinolosta tulee! Kuten sinä, minäkin tunnen että kaikki muut ympärillä seurustelee. Kuitenkin on jo niin "vanha", että samanikäiset menevät naimisiin ja saavat lapsia, ja itse on ihan alkupisteessä. Sitä on välillä vaikea sulattaa.

      Kiitos taas kerran kommentista <3 Melkein odotan näitä :) Meillä on niin paljon samoja ajatuksia, kuten toki varmaan kaikilla puolisonsa menettäneillä. Ihanaa kesän alkua sinulle <3

      Poista