Simsalabim

Taas kerran tuli todistettua, kuinka hassuissa paikoissa N:n kuolema saattaa tulla puheeksi.

Vietimme viikonloppuna työpaikkani "kesä"juhlia. Iltaa oli odotettu kauan ja se olikin aivan älyttömän ihana. Lähes koko tiimi paikalla, loputtomasti naurua, hyvää mieltä, karaokea.

Minulle illan sykähdyttävin hetki oli silti aamuyön tunteina käyty keskustelu baarin tupakkakopissa. Työkaverini sanoi jo aiemmin illan aikana, että haluaa jossain vaiheessa vaihtaa kanssani pari sanaa, ja lopulta sopiva hetki onneksi löytyi.

"Mä oon ymmärtänyt, että sulla on taustalla kokemus surusta. Olisin vaan halunnut kysyä, että kauan se kestää? Milloin se helpottaa?"

En ole mitenkään yleisesti kertonut töissä N:n kuolemasta. Toki joidenkin kanssa olen siitä jutellut kahden kesken, ja on selvää, että kaikki sen asian tietävät. Mutta esimerkiksi tämä kyseinen työkaveri on sellainen, jonka kanssa en ikinä koskaan missään tilanteessa kuvitellut käyväni tällaista keskustelua.

Olisipa ollut ihanaa, jos olisin voinut kertoa hänelle, että suru kestää ajan X, ja sitten se on ohi. Näin ei kuitenkaan ole. Se ei mene ikinä pois. Se on koko loppuelämän rinnallakulkija. Ajan myötä se muuttaa muotoaan, muuttuu ehkä enemmän ikävän kaltaiseksi. Sen kanssa vaan jollain tavalla oppii elämään. Toisina päivinä elämä on huomattavasti helpompaa, mutta välillä se on sietämättömän vaikeaa. Se on ihan paskaa. Ja se paska voi kestää yllättävänkin kauan. Ja on tosi turhauttavaa kuulla, että sen kanssa oppii elämään, mutta olisi valetta sanoa, että yks kaks tulee päivä, kun se kaikki tuska on ohi kuin taikaiskusta, simsalabim.

"Niin mä vähän pelkäsinkin."

Olen jopa hämmentynyt, millainen luottamuksen osoitus työkaveriltani oli, että hän halusi käydä kanssani tuon keskustelun. Että hän jakoi henkilökohtaisia asioita omasta elämästään. Ja oli kiinnostunut kuulemaan minun kokemuksistani. Olin aina ajatellut, ettei minulla ole juurikaan mitään yhteistä tämän ihmisen kanssa. Ehkä minulla itse asiassa onkin. Ja vaikka me täällä olemme kuinka erilaisia ihmisiä keskenämme, niin samalla viivalla ollaan, mitä tulee menetykseen ja suruun. Sen edessä taitaa jokainen olla ihan yhtä voimaton.

Keskustelun aikana työkaverini sanoi, että hänen mielestään olen ollut tosi hyvä esihenkilö meidän työryhmälle. Että minulla on munaa tehdä asioita. Se hymyilytti. En usko, että ilman tätä surukokemusta ja siitä seurannutta itsensä uudelleenrakennusta olisin tässä tällaisena. Olen ihan pirun ylpeä itsestäni. Minulla on ympärilläni työryhmä, joka pitää minua hyvänä tyyppinä, ja jotka uskaltavat avautua minulle henkilökohtaisistakin asioista. Joiden silmissä olen samaan aikaan rento ja napakka, "paras esihenkilö mitä mulla on ikinä ollut", kuten yksi heistä minulle lauantaina totesi. En olisi joitain vuosia sitten voinut uskoa, että päädyn tähän. Että elämäni on tällaista.

Että ensin itketään baarin tupakkakopissa ja seuraavassa hetkessä lauletaan karaokessa Levotonta tuhkimoa ja tanssitaan villisti.

Että seuraavana päivänä joutuu halailla vessanpönttöä, mutta samaan aikaan silti vähän itkettää onnesta.

Että saa mennä potemaan krapulaa ihanan miehen luokse. Sydän pakahtuu, kun saa sunnuntai-iltana löhötä sohvalla katsomassa Tanssii tähtien kanssa, ja samalla hän makaa pää sylissäni katsomassa tabletilta amerikkalaista jalkapalloa.

En vaihtaisi tästä kaikesta pienintäkään palasta. Toivon, ettei tämä taika, jota elämässäni tuntuu nyt olevan, katoa mihinkään.

Kun sanat eivät riitä

Olen sattuneesta syystä joutunut elämäni aikana useisiin tilanteisiin, joissa minulle on todettu, että "en tiedä, mitä sanoa."

"Sanat eivät riitä, en osaa sanoa nyt mitään." 

"Tuo on niin surullista, etten löydä sanoja." 

"Olen pahoillani. Anteeksi, etten tiedä mitä muuta sanoa."

"Olen tässä. En osaa sanoa mitään, mikä helpottaisi, mutta olen tässä."

Ajattelen itse olevani jollakin tapaa hyvä sanojen kanssa. En niinkään puhumaan, koska kyllä minullakin loppuvat monesti sanat kesken, mutta kirjoittaminen on ollut minulle aina helppoa. Osaan kirjoittaen ilmaista itseäni huomattavasti paremmin kuin puhumalla. Tuossa tilanteessa, kun muilta loppuivat sanat, minusta ne suorastaan pulppusivat ulos, kun aloitin tämän blogin. Pidän kirjoittamisesta ja se on minulle luontevaa. Yleensä olen kaveriporukassa se, jota pyydetään kirjoittamaan teksti, jos täytyy kirjoittaa onnittelukortti tai puhe.

Mutta tällä hetkellä huomaan olevani tilanteessa, jossa sanat eivät riitä. Tuntuu, että minulla olisi ihan hirvittävä määrä sanottavaa, hirvittävä määrä tunteita, mutta en osaa sanoittaa niitä. Ja siis nimenomaan positiivisia! Olen äärettömän onnellinen, itse asiassa olen rakastunut, mutta en osaa kirjoittaa siitä. Vaikka haluaisinkin! Tulen joka päivä tänne blogiin ja aloitan uuden postauksen, mutta usein sanat takertuvat näppäimistöön. Olisi tarve ja halu avata omia fiiliksiä ja ajatuksia ja sanoittaa sitä, miten hyvältä tuntuu olla juuri nyt tässä. Mutta en osaa. En vain löydä sanoja. En löydä sanoja kuvailemaan omaa oloani. En osaa kirjoittaa kauniisti ja onnellisesti. Tämä on minulle outo olotila, koska kirjoittaminen on minulle yksi harvoja asioita, joissa olen ikinä kokenut olevani hyvä. Ja nyt en osaa.

Ei minun tietenkään ole mikään pakko kirjoittaa. Mutta kun haluaisin. Olen niin täynnä erilaisia ihania tunteita ja sanoja että meinaan räjähtää, mutta kun alan kirjoittaa niitä ulos, on lopputulos ei mitään. Ja kaikki tekstit mitä saan aikaiseksi, ovat silti tyyliltään jotenkin surullisia, vaikka asia olisi pelkästään hyvää.

Ehkä olen surullisten tarinoiden kirjoittaja. Se vain luonnistuu paljon helpommin.

Ja ehkä en ole vielä itsekään sisäistänyt, että minä voin saada hyvää ja minä voin olla onnellinen. Ei kaikkea hyvää oteta minulta aina pois.

Nyt on se hetki, kun sanat loppuvat kesken onnellisuuden takia. Ei surun.

Rusinat pullassa

Yhtäkkiä olen niin onnellinen, että tekisi mieli kertoa kaikille. Lähteä nyt tästä omasta työhuoneestani viereiseen huoneeseen, jossa työkaverit nauravat, juovat kahvia ja syövät jonkun tuomia suklaita, ja yksinkertaisesti kertoa.

Tiedättekö, kaikkien näiden vuosien jälkeen, kun olen ollut toivoton sinkku ja ajatellut, etten kelpaa kenellekään eikä kukaan kelpaa minulle, olen löytänyt jonkun.

Miten ihanaa olisi sanoa se. Miten ihanaa olisi, että työkaverini tuntisivat onnea minun puolestani. Välillä olen ajatellut, että varmaan he tuntevat vähän sääliäkin, koska tietävät minun historiani ja sen, että olen jo kolmekymppinen ja edelleen yksin. Miten ihanaa olisi, että he näkisivät minut eri valossa, erilaisena.

Mutta en tietenkään mene sanomaan mitään. Meillä on ihan mielettömän kiva työporukka ja juttelemme paljon keskenämme, mutta ainakaan minä en ole heistä kenenkään kanssa niin läheinen, että menisin nyt tällaista kertomaan. Työkaverini ovat suurimmaksi osaksi miehiä, eikä heille kerrota tällaisia juttuja. Mutta ehkäpä joku on osannut arvata. Ehkä joku on ihmetellyt, miksi nykyään tulen useana aamuna viikossa töihin ison kangaskassin kanssa pienen olkalaukun sijaan. Ehkä työkaveri arvaa, miksi en tule enää niin usein hänen kyydissään kotiin työpäivän jälkeen. Ehkä joku osasi laskea yhteen 1+1, kun näki sosiaalisen median kuvissani vilahtamassa jonkun miehen. Ehkä työkaveri arvasi, ettei kyse ole pelkästä kaverista, kun näki meidät kesällä takarivissä kuuntelemassa omaa keikkaansa. Ehkä joku on huomannut, miten hymyilen itsekseni puhelimelle kesken työpäivän.

Ihan pienesti on tosin sellainen fiilis, että mitä useammalle kerron, sitä todennäköisemmin menetän tämän tai jotain muuta kauheaa tapahtuu. Oikeastaan en ole ajatellut tällä tavoin pitkiin aikoihin. Silloin alkuvaiheessa N:n kuoleman jälkeen se oli tosi tavallista. Jos meni hyvin ja tunsi onnellisuuden tunteita, pelkäsi samantien, että jotain kamalaa odottaa kulman takana. Nyt huomaan pitkästä aikaa ajattelevani samalla tavalla. Että jos en kerro, tämä kaikki onni pysyy enemmän salassa, ja se on silloin vaikeampi ottaa minulta pois. Ja samaan aikaan haluaisi silti jakaa sen kaikkien kanssa.

Välillä mietin, onko tämä mies syy onnellisuuteeni ja jos on, miten olen voinut rakentaa onneni jonkun toisen ihmisen varaan. Pitäisihän minun tietää, ettei se ole kovin kauaskantoinen ratkaisu. Asiaa enemmän ajateltuani ymmärrän, ettei onneni riipu hänestä, mutta hän toki tekee kaikesta parempaa. Minähän olen hirvittävän tyytyväinen omaan elämääni muutenkin. Olen ollut onnellinen ja kiitollinen niin monesta asiasta, ennen kuin tutustuinkaan häneen. Olin rakentanut hyvän pohjan, hyvän työn ja harrastukset ja muutenkin vakaan elämän. Hän on bonusta ja extraa siihen päälle. En sanoisi, että puuttuva palanen, koska ei minun elämäni riipu mistään miehestä, vaan elämäni on ollut hyvinkin rikasta ja onnellista ilman sitäkin. Mutta onhan hän nyt tuonut elämääni viime kuukausina aivan uudenlaista onnea! Jotain sellaista, mitä ei yksikään työpaikka tai harrastus voi tuoda.

Hän on piste i:n päällä. Kirsikka kakussa. Rusina pullassa.