maanantai 10. lokakuuta 2022

Simsalabim

Taas kerran tuli todistettua, kuinka hassuissa paikoissa N:n kuolema saattaa tulla puheeksi.

Vietimme viikonloppuna työpaikkani "kesä"juhlia. Iltaa oli odotettu kauan ja se olikin aivan älyttömän ihana. Lähes koko tiimi paikalla, loputtomasti naurua, hyvää mieltä, karaokea.

Minulle illan sykähdyttävin hetki oli silti aamuyön tunteina käyty keskustelu baarin tupakkakopissa. Työkaverini sanoi jo aiemmin illan aikana, että haluaa jossain vaiheessa vaihtaa kanssani pari sanaa, ja lopulta sopiva hetki onneksi löytyi.

"Mä oon ymmärtänyt, että sulla on taustalla kokemus surusta. Olisin vaan halunnut kysyä, että kauan se kestää? Milloin se helpottaa?"

En ole mitenkään yleisesti kertonut töissä N:n kuolemasta. Toki joidenkin kanssa olen siitä jutellut kahden kesken, ja on selvää, että kaikki sen asian tietävät. Mutta esimerkiksi tämä kyseinen työkaveri on sellainen, jonka kanssa en ikinä koskaan missään tilanteessa kuvitellut käyväni tällaista keskustelua.

Olisipa ollut ihanaa, jos olisin voinut kertoa hänelle, että suru kestää ajan X, ja sitten se on ohi. Näin ei kuitenkaan ole. Se ei mene ikinä pois. Se on koko loppuelämän rinnallakulkija. Ajan myötä se muuttaa muotoaan, muuttuu ehkä enemmän ikävän kaltaiseksi. Sen kanssa vaan jollain tavalla oppii elämään. Toisina päivinä elämä on huomattavasti helpompaa, mutta välillä se on sietämättömän vaikeaa. Se on ihan paskaa. Ja se paska voi kestää yllättävänkin kauan. Ja on tosi turhauttavaa kuulla, että sen kanssa oppii elämään, mutta olisi valetta sanoa, että yks kaks tulee päivä, kun se kaikki tuska on ohi kuin taikaiskusta, simsalabim.

"Niin mä vähän pelkäsinkin."

Olen jopa hämmentynyt, millainen luottamuksen osoitus työkaveriltani oli, että hän halusi käydä kanssani tuon keskustelun. Että hän jakoi henkilökohtaisia asioita omasta elämästään. Ja oli kiinnostunut kuulemaan minun kokemuksistani. Olin aina ajatellut, ettei minulla ole juurikaan mitään yhteistä tämän ihmisen kanssa. Ehkä minulla itse asiassa onkin. Ja vaikka me täällä olemme kuinka erilaisia ihmisiä keskenämme, niin samalla viivalla ollaan, mitä tulee menetykseen ja suruun. Sen edessä taitaa jokainen olla ihan yhtä voimaton.

Keskustelun aikana työkaverini sanoi, että hänen mielestään olen ollut tosi hyvä esihenkilö meidän työryhmälle. Että minulla on munaa tehdä asioita. Se hymyilytti. En usko, että ilman tätä surukokemusta ja siitä seurannutta itsensä uudelleenrakennusta olisin tässä tällaisena. Olen ihan pirun ylpeä itsestäni. Minulla on ympärilläni työryhmä, joka pitää minua hyvänä tyyppinä, ja jotka uskaltavat avautua minulle henkilökohtaisistakin asioista. Joiden silmissä olen samaan aikaan rento ja napakka, "paras esihenkilö mitä mulla on ikinä ollut", kuten yksi heistä minulle lauantaina totesi. En olisi joitain vuosia sitten voinut uskoa, että päädyn tähän. Että elämäni on tällaista.

Että ensin itketään baarin tupakkakopissa ja seuraavassa hetkessä lauletaan karaokessa Levotonta tuhkimoa ja tanssitaan villisti.

Että seuraavana päivänä joutuu halailla vessanpönttöä, mutta samaan aikaan silti vähän itkettää onnesta.

Että saa mennä potemaan krapulaa ihanan miehen luokse. Sydän pakahtuu, kun saa sunnuntai-iltana löhötä sohvalla katsomassa Tanssii tähtien kanssa, ja samalla hän makaa pää sylissäni katsomassa tabletilta amerikkalaista jalkapalloa.

En vaihtaisi tästä kaikesta pienintäkään palasta. Toivon, ettei tämä taika, jota elämässäni tuntuu nyt olevan, katoa mihinkään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti