Olen sattuneesta syystä joutunut elämäni aikana useisiin tilanteisiin, joissa minulle on todettu, että "en tiedä, mitä sanoa."
"Sanat eivät riitä, en osaa sanoa nyt mitään."
"Tuo on niin surullista, etten löydä sanoja."
"Olen pahoillani. Anteeksi, etten tiedä mitä muuta sanoa."
"Olen tässä. En osaa sanoa mitään, mikä helpottaisi, mutta olen tässä."
Ajattelen itse olevani jollakin tapaa hyvä sanojen kanssa. En niinkään puhumaan, koska kyllä minullakin loppuvat monesti sanat kesken, mutta kirjoittaminen on ollut minulle aina helppoa. Osaan kirjoittaen ilmaista itseäni huomattavasti paremmin kuin puhumalla. Tuossa tilanteessa, kun muilta loppuivat sanat, minusta ne suorastaan pulppusivat ulos, kun aloitin tämän blogin. Pidän kirjoittamisesta ja se on minulle luontevaa. Yleensä olen kaveriporukassa se, jota pyydetään kirjoittamaan teksti, jos täytyy kirjoittaa onnittelukortti tai puhe.
Mutta tällä hetkellä huomaan olevani tilanteessa, jossa sanat eivät riitä. Tuntuu, että minulla olisi ihan hirvittävä määrä sanottavaa, hirvittävä määrä tunteita, mutta en osaa sanoittaa niitä. Ja siis nimenomaan positiivisia! Olen äärettömän onnellinen, itse asiassa olen rakastunut, mutta en osaa kirjoittaa siitä. Vaikka haluaisinkin! Tulen joka päivä tänne blogiin ja aloitan uuden postauksen, mutta usein sanat takertuvat näppäimistöön. Olisi tarve ja halu avata omia fiiliksiä ja ajatuksia ja sanoittaa sitä, miten hyvältä tuntuu olla juuri nyt tässä. Mutta en osaa. En vain löydä sanoja. En löydä sanoja kuvailemaan omaa oloani. En osaa kirjoittaa kauniisti ja onnellisesti. Tämä on minulle outo olotila, koska kirjoittaminen on minulle yksi harvoja asioita, joissa olen ikinä kokenut olevani hyvä. Ja nyt en osaa.
Ei minun tietenkään ole mikään pakko kirjoittaa. Mutta kun haluaisin. Olen niin täynnä erilaisia ihania tunteita ja sanoja että meinaan räjähtää, mutta kun alan kirjoittaa niitä ulos, on lopputulos ei mitään. Ja kaikki tekstit mitä saan aikaiseksi, ovat silti tyyliltään jotenkin surullisia, vaikka asia olisi pelkästään hyvää.
Ehkä olen surullisten tarinoiden kirjoittaja. Se vain luonnistuu paljon helpommin.
Ja ehkä en ole vielä itsekään sisäistänyt, että minä voin saada hyvää ja minä voin olla onnellinen. Ei kaikkea hyvää oteta minulta aina pois.
Nyt on se hetki, kun sanat loppuvat kesken onnellisuuden takia. Ei surun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti