maanantai 26. helmikuuta 2018

Heihei mummo

Lauantaina olin vanhassa työpaikassani vaatekaupassa tekemässä työvuoron. Vuoro sujui tosi mukavasti siihen asti, kunnes satuin vilkaisemaan puhelintani kesken päivän. Kolme puhelua äidiltä ja tekstiviesti. "Mummo kuoli tänään".

En ehkä osannut olla loppupäivänä kovin hyväntuulinen asiakaspalvelija. Vaikka tämä tieto ei millään tavalla yllättänyt tai järkyttänyt, niin kyllä se silti pysäytti. Siihen hetkeen asti minulla oli vielä kaikki neljä isovanhempaa elossa. Nyt heistä ensimmäinen on kuollut. Onneksi ehdin vielä jouluna käymään hänen luonaan.

Mummo oli jo vuosia tosi huonossa kunnossa. Hän eli hoitokodissa sänkypotilaana ja oli jo pitkän aikaa ollut ihan omissa maailmoissaan. N:n kuoleman aikaan hän tosin oli vielä ihan järjissään, vaikka liikuntakyky olikin aika lailla jo mennyt. Mummolle ei koskaan kerrottu, että N on kuollut. Äitini sanoi, että ei kerrota, koska pelkästään siitä aiheutunut järkytys olisi saattanut ajaa mummon tosi huonoon kuntoon. N ehti nähdä mummon pari kertaa ja mummo aina kehui, että olen löytänyt hyvän miehen. Varmasti tieto N:n kuolemasta olisikin järkyttänyt häntä tosi paljon.

Ajatus hautajaisista pelottaa jo nyt melkoisesti. Luulen, että siellä mielessäni on enemmän N kuin mummo. Nämä ovat ensimmäiset hautajaiset N:n omien jälkeen. Tai ei kai sen ole väliä vaikka nämä olisivat kymmenennet, luulen että jatkossa mitkä tahansa hautajaiset muistuttavat minua N:n hautajaisista.

Loppujen lopuksi olen yllättävän vähän surullinen. Kauhean kuuloista, kun sen sanoo ääneen. Mutta mummo oli kuitenkin jo vanha ja hänellä oli hyvä elämä takana. Viimeiset pari vuotta eivät olleet enää mitään ihmiselämää, kun oli kaikin tavoin muiden ihmisten varassa eikä ymmärtänyt enää mistään mitään. Enemmän mietin nyt pappaa. Ja isääni. Miltähän tuntuu menettää oma vanhempi? Toisaalta, se on ihan luonnollista. On ihan luonnollista, että isäni joutuu kantamaan pian oman äitinsä arkkua. Ei siltä voi loputtomiin välttyä. Olen ollut elämäni aikana vain kaksissa hautajaisissa, joissa molemmissa olen katsellut isien kantavan poikiensa arkkuja. Minulla on kokemusta vain sellaisista hautajaisista, joissa vainaja on tosi nuori. En edes tiedä, millainen tunnelma on hautajaisissa, joissa haudataan vanhus. Onko sekin pelkkää surua, vai onko siinä jotain muutakin tunnetta? No, kohtahan se selviää.

Kaikista järkyttävintä tässä taitaa olla se, että on taas helmikuu. Hemmetin helmikuu. Alan kohta pelätä tätä kuukautta ihan tosissani. Taidan kokea kaikki menetykset aina helmikuussa.

lauantai 17. helmikuuta 2018

Toinen vuosi ilman sinua

En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen
Huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi
Vielä kerran toivon meille tuoda voi

Yksi ystäväni lähetti nämä sanat Suvi Teräsniskan kappaleesta minulle vuosi sitten jouluna. Se oli ensimmäinen jouluni yksin. Itku tuli, kun luin sen viestin silloin. Siitä lähtien kappale on aina tuonut mieleen ystäväni ja hänen kauniin eleensä.

Ja tänään tuo kappale alkoi sattumalta soimaan Spotifysta, kun laitoin aamulla musiikit korville kävellessäni juna-asemalle. Tänään tulee kaksi vuotta N:n kuolemasta. Se on pitkä aika, se on 730 päivää. 730 uutta mahdollisuutta. Jotenkin siinä aamukuudelta, kun talsin töihin pimeydessä ja hiljaisuudessa, tuo kappale toi hyvän mielen. Se antoi toivoa vielä vähän paremmasta huomisesta ja muistutti, kuinka pitkälle olen jo päässyt. Ehkä se oli jonkinlainen merkki. Juuri tänä päivänä juuri tuo biisi. Kaikki on ihan hyvin.

Tämä päivä on oikeastaan ollut yllättävän tavallinen. Ihan normaali aamuvuoro, tai oikeastaan poikkeuksellisen mukava ja hauska sellainen. Katsoimme koko aamun olympialaisia työkaverini kanssa ja jännitimme suomalaisten puolesta. Surkeastihan suomalaisilla hiihtäjillä meni, mutta uskoimme heihin loppuun asti. Koska aina pitää toivoa parasta, aina. Eikä koskaan pidä luopua toivosta, ei koskaan. Tuntui ehkä vähän oudolta naureskella ja vitsailla työkaverin kanssa, kun tänään kuitenkin on N:n kuoleman vuosipäivä. Ei sillä, että minulla olisi mitenkään huono omatunto siitä ollut, mutta tuntui vain hassulta. Että tässä minä nyt olen. Kaksi vuotta myöhemmin. Elossa ja ihan onnellisena.

Eilen olin katsomassa pikkusiskoni vanhojen tansseja. Katsomossa mietin, kuinka olisin toivonut N:n olevan mukana. Vuosia sitten olimme katsomassa yhdessä N:n siskon tansseja. Nyt olisi ollut minun siskoni vuoro, mutta N ei saanut nähdä sitä. Se vetää mielen aika vakavaksi.

Nyt vuosipäivänä kaikista suurin tunne kuitenkin on kiitollisuus. Toki ikävä on valtava ja olen surullinen kaikesta, mutta silti niin kiitollinen, että sain tuntea hänet. Onneksi katseemme kohtasivat silloin kuusi vuotta sitten laivan yökerhossa, koska muuten en olisi tässä. N:n tapaamisen myötä löysin itseni ihan uudesta kaupungista ja sain ihania uusia kavereita. Ja kaiken sen seurauksena päädyin nykyiseen työpaikkaani, jossa viihdyn paremmin kuin ikinä missään. En olisi tässä ilman sitä katsetta. Ja olen niin kiitollinen yhteisistä vuosista ja elämästä ja ylipäätään siitä, että sain tuntea yhden maailman kultaisimmista ihmisistä. Hän kohteli minua niin hyvin. En koskaan unohda häntä. En kolmannen, kymmenennen tai kahdenkymmenennenkuudennenkaan vuosipäivän jälkeen.