Lauantaina olin vanhassa työpaikassani vaatekaupassa tekemässä työvuoron. Vuoro sujui tosi mukavasti siihen asti, kunnes satuin vilkaisemaan puhelintani kesken päivän. Kolme puhelua äidiltä ja tekstiviesti. "Mummo kuoli tänään".
En ehkä osannut olla loppupäivänä kovin hyväntuulinen asiakaspalvelija. Vaikka tämä tieto ei millään tavalla yllättänyt tai järkyttänyt, niin kyllä se silti pysäytti. Siihen hetkeen asti minulla oli vielä kaikki neljä isovanhempaa elossa. Nyt heistä ensimmäinen on kuollut. Onneksi ehdin vielä jouluna käymään hänen luonaan.
Mummo oli jo vuosia tosi huonossa kunnossa. Hän eli hoitokodissa sänkypotilaana ja oli jo pitkän aikaa ollut ihan omissa maailmoissaan. N:n kuoleman aikaan hän tosin oli vielä ihan järjissään, vaikka liikuntakyky olikin aika lailla jo mennyt. Mummolle ei koskaan kerrottu, että N on kuollut. Äitini sanoi, että ei kerrota, koska pelkästään siitä aiheutunut järkytys olisi saattanut ajaa mummon tosi huonoon kuntoon. N ehti nähdä mummon pari kertaa ja mummo aina kehui, että olen löytänyt hyvän miehen. Varmasti tieto N:n kuolemasta olisikin järkyttänyt häntä tosi paljon.
Ajatus hautajaisista pelottaa jo nyt melkoisesti. Luulen, että siellä mielessäni on enemmän N kuin mummo. Nämä ovat ensimmäiset hautajaiset N:n omien jälkeen. Tai ei kai sen ole väliä vaikka nämä olisivat kymmenennet, luulen että jatkossa mitkä tahansa hautajaiset muistuttavat minua N:n hautajaisista.
Loppujen lopuksi olen yllättävän vähän surullinen. Kauhean kuuloista, kun sen sanoo ääneen. Mutta mummo oli kuitenkin jo vanha ja hänellä oli hyvä elämä takana. Viimeiset pari vuotta eivät olleet enää mitään ihmiselämää, kun oli kaikin tavoin muiden ihmisten varassa eikä ymmärtänyt enää mistään mitään. Enemmän mietin nyt pappaa. Ja isääni. Miltähän tuntuu menettää oma vanhempi? Toisaalta, se on ihan luonnollista. On ihan luonnollista, että isäni joutuu kantamaan pian oman äitinsä arkkua. Ei siltä voi loputtomiin välttyä. Olen ollut elämäni aikana vain kaksissa hautajaisissa, joissa molemmissa olen katsellut isien kantavan poikiensa arkkuja. Minulla on kokemusta vain sellaisista hautajaisista, joissa vainaja on tosi nuori. En edes tiedä, millainen tunnelma on hautajaisissa, joissa haudataan vanhus. Onko sekin pelkkää surua, vai onko siinä jotain muutakin tunnetta? No, kohtahan se selviää.
Kaikista järkyttävintä tässä taitaa olla se, että on taas helmikuu. Hemmetin helmikuu. Alan kohta pelätä tätä kuukautta ihan tosissani. Taidan kokea kaikki menetykset aina helmikuussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti