tiistai 27. maaliskuuta 2018

Pieniä ikuisuuksia

N:n kuoleman jälkeen yksi pitkäaikainen ystävyyssuhteeni päättyi. Tai ehkä päättyi on väärä sana, se vain jollain lailla lakkasi olemasta lähes heti sen jälkeen, kun N oli ottanut viimeisen hengenvetonsa. Enkä minä osaa sanoa miksi. Kun mitään ei kuitenkaan tapahtunut minun ja ystäväni välillä. Ainoastaan minun avomieheni kuoli. Se oli ainoa asia, mikä muuttui. Ei sen minusta pitäisi olla syy ystävyyssuhteen kuihtumiseen, mutta näköjään se sitä kuitenkin oli. Tai en minä tiedä, oliko se tämän kaiken syynä, vai olisiko ystävyys kuihtunut joka tapauksessa. Todennäköisesti olisi.

Tässä yhtenä iltana mietin asiaa paljon ja surin sitä, että N:n lisäksi menetin pitkäaikaisen ystävän. Totesin, että kaikki ihmissuhteet eivät ole tarkoitettu ikuisiksi. Eikä se tee niistä yhtään sen huonompia. En minä ajattele, että minun ja ystäväni kaveruus oli jotenkin huonoa vain siksi, että se päättyi. Se kaveruus on siitäkin huolimatta ollut yksi parhaimpia koskaan omistamiani. Vietimme yhdessä ison osan lapsuudestamme, nuoruudestamme ja aikuisuudestammekin. Meillä oli paljon hyvää. Roppakaupalla ihania hetkiä, joita muistella. Eivät ne katoa siksi, että ystävyys sittemmin loppui. Ei se laske niiden arvoa. Tajusin, että voin lakata murehtimasta ystävyyden loppumista, potemasta huonoa omaatuntoa ja miettimästä, teinkö minä itse jotain väärää. Koska ei kumpikaan tehnyt mitään väärää. Tämä ystävyys ei vain ollut tarkoitettu ikuiseksi.

Kuten ei ollut minun ja N:n suhdekaan. Vaikka saimme vain vajaat neljä vuotta yhdessä, ei se tee suhteesta huonoa tai turhaa. Sen kuului siltikin tapahtua ja sen kuului kestää vain muutaman vuoden, pienen ikuisuuden. Jotenkin se oivallus helpottaa ja lohduttaa minua. Ettei kaiken tarvitse olla elinikäistä ollakseen tärkeää. Ympärilläni on niin paljon pitkiä, vuosikausia kestäneitä suhteita, että välillä tuntuu jopa epäonnistuneelta, kun se oma suhde ei kestänytkään. Vaikka kestihän se, kesti sen pienen ikuisuuden ja kestää yhä, ei koskaan lakkaa olemasta. Eikä sen loppuminen edes millään lailla ollut minun vikani, eikä N:n. Emme me epäonnistuneet eikä suhde mennyt pieleen. Rakkaus säilyy ja jatkuu ikuisesti.

Eivätkä ne vuodet aina kaikkea merkitse. Ei se niin mene, että vain pitkäaikainen on hyvää. Olen viimeisten vuosien aikana saanut aivan ihania uusia ystäviä. Olen tuntenut heidät vain hetken, mutta heistä on tullut aivan korvaamattomia minulle. Enkä minä voi ennalta tietää, ovatko ne ystävyyssuhteet elinikäisiä vai eivät. Toki uskon niiden olevan, mutta ei tämä elämä ole aina kiinni omasta uskostani tai toivostani. Niin kiitollinen olen naurun täyttämistä hetkistä, pienistä ikuisuuksista, joita heidän kanssaan olen saanut. Eivät ne vuodet, vaan ne hetket.

Ne hetket, jotka kiisivät ohi, mutta jäivät sydämeen ikuisiksi ajoiksi.

2 kommenttia:

  1. Kun näitä sinun pieniä tarinoita lukee, jäävät ne sydämeen voimana, joka kasvaa, tarttuu käteen, pitää kiinni ja hymyilee. Kirjoitat koskettaen, luulisin useampaa meistä. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä yksi ihanimpia kommentteja, mitä koskaan olen tänne blogiini saanut. Tuli lämmin olo. Ihanaa, jos pystyn kirjoituksillani tarjoamaan ihmisille erilaisia fiiliksiä, joskus ehkä hyviä, joskus surullisia. Kiitos sinulle.

      Poista