Vietimme viikonloppuna valmistujaisia. Koulukavereistani ensimmäinen valmistui viime viikolla ammattiin. Onneksi ilman suhteen kävi tuuri, ja saimme viettää lauantaipäivää auringon paistaessa.
On haikeaa, että yksi kerrallaan me valmistumme. Koulu todella on pian ohi. On ollut huikeaa viettää opiskelijaelämää ihanien kavereiden kanssa. Mikä onni, että olen tutustunut heihin! Koulupäivät eivät ole olleet koskaan raskaita, kun luennoilla istuu ihmisiä, joita saan kutsua ystävikseni. Olemme käyneet kymmenissä opiskelijabileissä ja keränneet haalarimme täyteen merkkejä. Lähetelleet luennoilla toisillemme tekstiviestejä, vaikka istumme vierekkäin. Olen kyllä tosi onnellinen, kuinka nämä tytöt ovat olleet rinnallani kaiken sen jälkeen, mitä olen joutunut käymään läpi. Huomenna lähdemme kahden koulukaverini kanssa Rodoksen lämpöön nollaamaan aivot kaikista koulujutuista.
Lauantain valmistujaisjuhlat jatkuivat aamuun asti. Yökerhon tanssilattialla, kun musiikki soi aivan liian kovalla, oli kuuma ja ihmisiä vierivieressä hytkymässä, tulin ajatelleeksi. Minä valitsin elämän. Minä ihan todella valitsin elää. Millaista olisi, jos olisin vuosi sitten vain luovuttanut? Mitä, jos olisin jäänyt surun vangiksi, lyönyt hanskat tiskiin koulunkäynnin suhteen ja jäänyt neljän seinän sisään pyörimään itsesäälissä ja surussa?
Siinä tapauksessa en olisi lauantaina jaksanut tanssia ja valvoa koko yötä, hypätä viimeiseen junaan, joka lähtee rautatieasemalta kello 4.18 ja matkustaa kotiin, kun aurinko jo nousee. Siinä tapauksessa minun valmistujaisiani ei juhlittaisi kuukauden päästä. Siinä tapauksessa en matkustaisi huomenna Rodokselle bilettämään ja makaamaan uima-altaalla. Minulle surun läpi pääseminen on ollut jonkinlainen päätös. Minä olen kerta kaikkiaan päättänyt selvitä. Valitsin elämän. Valitsin lämpimät kesäillat, ystävät, koulun, myöhään valvomisen, matkustelun, naurun, päärynäsiiderin ja elämän.
Ja se on paras päätös, mitä koskaan olen tehnyt.
Hei! Tuntematta tarinaasi sen tarkemmin, haluan sanoa että juuri näin, olet oivaltanut jotain äärimmäisen tärkeää.
VastaaPoistaMinun elämässäni on tapahtunut myös traagisia käänteitä, joista pahin ja tuorein oli ensimmäisen vauvani menettäminen puolivälissä raskautta. Suru oli niin valtavan suuri että olin hukkua siihen. Kirjaimellisesti tunsin, että se tulee hyökyaaltoina päälleni ja jos lopetan taistelun, vajoan ja hukun. Mutta samalla pieni sinnikäs ääni minussa huusi että vauvani on kuollut mutta MINÄ ELÄN. Minä elän. Sen avulla jaksoin pyristellä pinnalla.
Monet ihmiset kysyivät miten oman vauvan menettämisestä voi selvitä. Vastasin että ei ole vaihtoehtoja. On pakko selvitä koska vauvani on kuollut mutta minä elän.
Pikkuhiljaa tuska ja suru helpotti ja muutti muotoaan vähemmän raastavaksi. Elämä sai taas tilaa. Nyt vieressä tuhisee uusi terve vauva <3.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia tulevaisuuteen.
http://www.lily.fi/blogit/mina-0
Voi miten surullista. Oman lapsen menettäminen on varmasti pahinta, mitä voi tapahtua. Ihanaa kuulla, että onni on kohdannut sinua kuitenkin uudestaan traagisen menetyksen jälkeen <3
PoistaAllekirjoitan täysin tuon, että selviämisessä ei ole vaihtoehtoja. Se vain on pakko tehdä. On pakko selvitä. Itse koen vahvasti niin, että kun yksi ihminen joutui luopumaan elämästään liian aikaisin, ei ole mitään syytä eikä järkeäkään, että toinenkin elämä menisi hukkaan. Päin vastoin nyt tarvitsee elää kahden edestä! Ja kun on päättänyt jatkaa elämää, huomaa, että se tuo hiljalleen mukana iloakin.
Ihanaa kesää teidän perheellenne <3
Blogisi on ollut inspiroiva. Kerrot rohkeasti vaikeista hetkistä, mutta nämä positiivisista oivalluksista kertomiset valavat uskoa. Menetin juuri ystävän täysin yllättäen ja sukulaiseni on parantumattomasti sairas (jos olemme onnekkaita, niin tässä on vielä pari vuotta aikaa), mutta minunkin pitäisi muistaa ELÄÄ. Liian usein se unohtuu surun keskellä. Miettii, että kehtaakohan sitä? Vaikka tärkeämpää olisi muistaa nauttia juuri tästä hetkestä.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. Ja kovasti voimia vaikean tilanteen keskelle <3 Yllättävät menetykset vievät elämältä pohjan, mutta ei se asiasta helpompaa tee, vaikka siihen saisikin aikaa varautua. Surun keskellä eläminen unohtuu kieltämättä liian usein. Ja olen samaa mieltä tuosta kehtaamisesta! Muistan, kun viime keväänä olin baarissa ensimmäistä kertaa N:n kuoleman jälkeen ja mietin siellä, saanko oikeastaan olla täällä? Mitä muut ihmiset ajattelisivat, jos tietäisivät tilanteeni? Ei sellaista pitäisi miettiä, vaan antaa mennä ihan täysillä.
PoistaToivottavasti sinulla on kaikesta huolimatta mukava kesä <3
Tarina selviytymisestä! Tulet vielä kokemaan monia hienoja käänteitä elämässäsi!
VastaaPoistaVoi kiitos, Annikki. Kieltämättä aikamoinen tarina selviytymisestä tämä on ollut. Vaikka niillä sanoilla olenkin nimennyt tämän blogin ihan silloin alussa, en varmaan itsekään uskonut, että minä pärjään lopulta näin hyvin.
Poista