Kolme kuukautta

Lasken edelleen kuukausia. Ja tänään niitä on takana kolme. Kolme kuukautta ilman häntä. Joka kuun 17. päivä vetää takaisin muistoihin ja syviin ajatuksiin. Joka kuun 17. päivä tulee kalenteriin yksi kuukausi lisää yksin olemista. Mutta positiivista on, että jokaikinen kerta se kuukausi on edellistä helpompi. Kolme kuukautta on oikeasti lyhyt aika. Mutta se on hyvä alku minun elämän mittaisella toipumisen matkalla.

Hajosin tänään tuhansiksi atomeiksi, kun näin Instagramissa N:n siskon laittaman kuvan heistä kahdesta. Se tuli niin yllättäen. En ollut varautunut, että nopean Instagram-selauksen aikana törmään N:n kuvaan. Ja se oli sitten menoa. Tuli itku. Pitkä itku. Mutta kyynelten läpi tuli myös hymy. N oli kuvassa niin iloinen ja komea. Ja on oikeasti helpottavaa, että joka päivä on helpompi hymyillä. On tässä jo itkettykin.

On olemassa niin paljon pieniä asioita, jotka muistuttavat hänestä. Joka kerta, kun näen samanmerkkisen ja -värisen auton kuin N:lla, toivon hänen istuvan sen ratissa. Pienen hetken ajan toivon hänen tulevan hakemaan minua. En ole koskaan ollut kiinnostunut autoista. Nyt tuntuu, että bongaan liikenteestä jatkuvasti samanmerkkisiä ja -värisiä autoja. Auto on vain yksi esimerkki. Sitten on firma, jossa N oli töissä. Se tulee vastaan yllättävän usein. Työpaikka mainostaa telkkarissa, sponsoroi isoja urheilutapahtumia ja tulee vastaan katukuvassakin. Miksi hänen etunimensäkin pitää olla niin yleinen, että samannimisiä tulee vastaan jatkuvasti?

Kaikesta huolimatta tämä kolmas kuukausipäivä oli ihan hyvä. Ja mikä kruunaus Leijonilta illan jääkiekkopelissä! Se voitto oli N:lle. Se voitto oli minulle, kun olen selviytynyt kolme kuukautta heittämättä hanskoja tiskiin. Se voitto oli meille.