Risteilyllä

Minulla on jotenkin erityinen suhde risteilyihin. Moni varmaan vihaa niitä. Liikaa humalaisia ja mölyäviä ihmisiä sekä liian ahtaita hyttejä. Silti minä tykkään käydä laivoilla. Edellisessä työpaikassani meillä oli pienen porukan kanssa tapana käydä laivoilla lähes kuukausittain. Muistelen niitä reissuja edelleen lämmöllä ja naurulla, vaikka aikaa on kulunut vuosia. Meille kehittyi työkavereiden kanssa ihan erityislaatuinen suhde niiden reissujen ansiosta. Ja tapasinhan minä N:n yhdellä niistä.

Olin viikonloppuna Ruotsin risteilyllä ystäväni kanssa. Ja se teki hyvää. Teki hyvää kuunnella musiikkia, tanssia, jutella, nähdä ihmisiä, nauraa. Ja itkeä. En näköjään pysty olla itkemättä yhtään missään. Mutta ei se mitään, itku on hyvästä ja onneksi itkun jälkeen tuli nauru monen monta kertaa.

Ensimmäisenä iltana tutustuimme tanssilattialla hulvattoman hauskaan miesporukkaan. En edelleenkään tiedä, onko minun hyväksyttävää tanssia miesten kanssa. Enkä voi ymmärtää, miksi mietin muiden mielipiteitä niin paljon. Miksi mietin jatkuvasti, mitä muut ihmiset ajattelevat minun tekemisistäni? Eihän sillä ole mitään merkitystä. Pakkohan sen on olla hyväksyttävää ja oikein, jos se minusta tuntuu siltä.

Välillä tuntui, kuin olisin ihan normaali. Kuin en olisi koskaan kokenutkaan mitään kamalaa. Välillä tuntui jopa aika onnelliselta. Ja hitto vieköön, se on aika hyvä tunne.

Tuntui hyvältä, kun yksi miehistä kehui kauniiksi. Tuntui hyvältä tanssia hänen kanssaan. Tuntui hyvältä katsoa silmiin. Sellaista on ollut ikävä. En tule olemaan vielä pitkään aikaan valmis mihinkään vakavaan juttuun, mutta kaikki tällainen pieni piristi mieltä. Kun on useamman vuoden kuullut kehuja ja kauniita sanoja päivittäin, on suuri muutos, kun niitä ei yhtäkkiä enää saakaan. Kukaan ei huomaa, jos olen värjännyt hiukset, ostanut uuden paidan tai laittanut kivaa huulipunaa. Ihan pieni kehukin tuon miehen suusta toi hymyn huulille.

Ja kun hän myöhemmin illalla pussasi minua baaritiskillä, en kääntänyt päätäni pois. Koska ei vain tuntunut siltä, että pitäisi kääntää. Tuntui siltä, että voin ihan hyvin tehdä niin. Se ei tuntunut väärältä. Eikä se tuntunut edes oudolta, vaan aika kivalta. Aamuyön tunteina istuimme kahdestaan laivan portaikossa vaikka kuinka kauan ja jaoimme toisillemme kaikki elämämme epäonnistumiset ja takaiskut. Ja itkimme yhdessä. Hän kysyi, mitä N sanoisi minulle nyt, jos näkisi meidät. Ja minä uskoin ihan vilpittömästi, että N olisi sanonut "Anna mennä. Elä. Älä ajattele niin paljon. Älä jätä asioita tekemättä minun takiani, koska sinä olet se, joka elää. Pidä hauskaa". Tuntui samaan aikaan hullulta ja luonnolliselta puhua tuikituntemattomalle N:stä. Mutta siinä oli jotain sielujen sympatiaa. Hän ymmärsi ja häntä kiinnosti. Hän tajusi, miten pahalta tuntuu olla taas lähtöpisteessä elämänsä kanssa, koska hänellä itselläänkin oli rankkoja kokemuksia takana. Se oli hyvä humalainen terapiasessio molemmille. Jäi hyvä mieli.

Risteilyn jälkeen ei ole ollut lainkaan huono omatunto. Ei kaduta. Ei tunnu pahalta. Hän sai kunnian olla se ihminen, jota pussailen ensimmäisenä N:n jälkeen. Enkä olisi ikipäivänä uskonut sen tapahtuvan näin nopeasti. En suunnitellut tätä. Mutta fakta kuitenkin on, että elämä jatkuu. Sen on vain pakko mennä eteenpäin. N ei takaisin tule, vaikka lukkiutuisin kotiin viideksi vuodeksi, enkä tapaisi ketään. En usko N:n muiston "tahriintuneen", vaikka pussailin jo reilu kolme kuukautta myöhemmin toista miestä. Minä tulen kunnioittamaan häntä ja hänen muistoaan elämäni loppuun asti. Minä tulen aina puhumaan hänestä kauniisti ihmisille. Enkä jätä kertomatta, kuinka paljon rakastin. Mutta elämä jatkuu kuitenkin sen muiston kanssa. Ja nyt tuntui hyvältä ottaa tämä askel. Elämässä on pakko tarttua hetkeen, koska silloin voi tapahtua jotain mahtavaa.