Kirkossa ja jäätelökioskilla

Tahtoisin toivoa sinulle

jotakin oikein hyvää,

enkelin siipien havinaa

ja iloa, onnea syvää

Kävin tänään kirkossa. Ensimmäistä kertaa N:n hautajaisten jälkeen. Työharjoittelupaikkani esikoululaisille oli järjestetty tapahtuma kirkolla ja samalla heidät siunattiin lähtemään kouluun. Kun istuin kirkonpenkkiin, nousi pala kurkkuun. Kirkko ei ollut edes sama, jossa N siunattiin, mutta silti. Se tunnelma. Urut, ristit, pappi. Ja kun lauloimme ylläolevan virren, en voinut kuin hieman availla suutani ja esittää laulavani. Ei laulamisesta olisi tullut mitään.  Ja vaikka kyseinen laulu oli tarkoitettu esikoululaisille, en voinut olla miettimättä, miten hyvin sanat sopivat minulle. Minä toivon itselleni jotakin oikein hyvää. Iloa, onnea syvää.

Huomenna päiväkodissa on eskarilaisten todistusten jako. Lapset ovat saaneet valita itse kappaleita, joita haluavat siellä laulaa vanhemmilleen. Ja yksi heidän valitsemistaan kappaleista on Johanna Kurkelan Kuolevainen. En ehkä kestä.

Tämä päivä oli kuitenkin ihan hyvä. Kävin ystäväni kanssa illalla syömässä ja istuimme ulkona penkillä syömässä jäätelöä katsellen ohi käveleviä ihmisiä. Oli niin ihanan lämmintä ja valoisaa. Tajusin, että olen oikeasti tosi nuori vielä. Liian usein sitä ajattelee, että olen jo vanha ja koko elämäni on silti lähtöpisteessä. Mutta enhän minä vanha ole. Ja vaikka en olisi enää koskaan halunnut tähän lähtöpisteeseen joutua, voi tästä mahdollisuudesta ottaa nyt kaiken irti. Minulle tarjottiin nyt uusi tilaisuus nauttia nuoruudesta. Ei vielä tarvitse sitoutua. Olen ihan varma, että muistelen vanhana näitä nuoruusvuosia lämmöllä. Ja toivon, että silloin en kadu asioita, jotka olen jättänyt tekemättä, vaan hymyilen asioille, jotka tein.

Nyt on se hetki elämässä, kun voi istua puistonpenkillä vaikka kuinka myöhään, eikä kukaan odota kotiin. Se voi kuulostaa surulliselta, tai sen voi ajatella mahdollisuutena. Ja on ihan minusta itsestäni kiinni, kumpana sen näen.