Kesän ensimmäinen päivä

Kesäkuu.
Kunpa N olisi nähnyt tämän.
Kunpa N olisi saanut elää tämän kesän.

N rakasti kesää. Talvisin hän saattoi olla allapäin ja jopa ahdistunut pimeydestä ja kylmyydestä. Mutta kesää hän rakasti. Toivottavasti taivaassa on aina kesä. Toivottavasti siellä on kaikki N:lle hyvin.

Minulla on enää kaksi päivää työharjoittelua jäljellä. 10 viikkoa on mennyt tosi nopeasti. En tule ikinä unohtamaan tätä harjoittelua. Todennäköisesti minä en ole tuonut päiväkotiin yhtään mitään erityistä, eivätkä he varmaan muista minua enää kahden viikon päästä. Mutta minä muistan heidät aina. Muistan, miten aloitin siellä vain alle 1,5 kuukautta N:n kuoleman jälkeen. Olin siinä vaiheessa aika rikki. Ja muistan, miten lähden sieltä 10 viikkoa myöhemmin aika paljon ehjempänä. Muistan kaikki lasten halit ja hymyt, muistan sylissä istumiset, piirustukset ja kehut. Muistan koko loppuelämäni, miten tämä harjoittelu oli yksi tärkeimmistä, mitä koskaan olen tehnyt. Muistan aina, miten tärkeä juttu tämä oli minun toipumiseni kannalta.

Olen niin kiitollinen, että päätin tehdä tämän harjoittelun, vaikka se tulikin eteen niin pian N:n kuoleman jälkeen. Mitä, jos en olisi tehnyt? Mitä, jos olisin maannut 10 viikkoa kotona? En olisi läheskään näin pitkällä, kuin nyt. 

On jotenkin hölmöä arvioida, miten hyvin olen saavuttanut työharjoittelun tavoitteet. Ylipäätään oli hölmöä keksiä niitä tavoitteita ensimmäisinä päivinä. Minun todelliset tavoitteeni tälle harjoittelulle ovat oikeasti olleet vähän erilaiset, kuin mitä opettaja on hakenut takaa. Minun todellinen tavoitteeni oli jaksaa joka päivä nousta sängystä ja mennä paikalle. Jaksaa olla siellä koko päivä, viisi kertaa viikossa. Minun tavoitteeni oli saada harjoittelun avulla rytmiä ja rutiinia rikkonaiseen elämäntilanteeseeni. Minun tavoitteeni oli kohdata ihmisiä joka päivä. En tavoitellut tämän enempää. En tavoitellut ammatillista kasvua tai työmenetelmien oppimista. Koska suoraan sanottuna tässä harjoittelussa niillä ei ollut minulle juurikaan väliä.

Ja olen saavuttanut omat tavoitteeni paremmin kuin hyvin. Olen omasta mielestäni pärjännyt tosi hienosti. Niin hienosti, miten miehensä menettänyt tyttö nyt vaan pystyy. En olisi pystynyt antamaan tämän enempää. Eikä sen enempää tarvitse tehdä.

Enkä osaa todellakaan miettiä vastauksia opettajan kysymyksiin, että mitä tästä harjoittelusta opin ja mitä vien mukanani työelämään. Suurin oppi minulle tältä keväältä ja tästä harjoittelusta oli se, että minä olen ihan pirun vahva. Mikään ei minua murra ja pysäytä. Minä pärjään yksinkin. Opin, että kaikesta selviää, kun niin päättää, ja kun on pakko. Ja se on tärkeämpi oppi kuin yksikään työmenetelmä tai eettinen periaate. Sen ymmärtäminen on tärkempää kuin mikään muu. Koska se kantaa ihan niin pitkälle, kuin uskallan haaveilla.