Ahdistus ja ikävä

Tämä viikko on ollut jotenkin kovin ristiriitainen. Vaikka olen nähnyt ystäviä ja touhunnut kivoja asioita, välillä on ollut ihan järkyttävän paha mieli. Ja kova ikävä.

Kerroin aiemmin, että olen hakenut vertaistukiryhmään, joka on tarkoitettu äkillisesti läheisensä menettäneille. Kävin alkuviikosta juttelemassa ryhmän vetäjän kanssa, sillä hän halusi tavata kaikki hakijat, ennen kuin tapaamiset alkavat syksyllä. Itkin koko puolituntisen, jonka siellä vietin. Mikä oli jotenkin outoa. Harvemmin enää itken, jos joudun kertomaan uudelle ihmiselle tilanteestani. Harvemmin oikeastaan itken silloinkaan, jos kavereiden kanssa juttelen tästä. Mutta siinä tilanteessa itkin, ennen kuin olin saanut ensimmäistäkään sanaa sanottua. Tavallaan jännittää ne tulevat tapaamiset, itkenkö silloinkin kokoajan?

Hakijat jaetaan kahteen ryhmään; puolisonsa menettäneisiin ja muun läheisensä menettäneisiin. Minä kuulun tietysti ensimmäiseen. Ja olen kuulemma ryhmän selkeästi nuorin. Sekin vähän jännittää, koska olen kuitenkin erilaisessa tilanteessa, kuin tuplasti minua vanhemmat ryhmäläiset, joilla varmasti on ollut yhteiset asuntolainat ja lapset. Lisäksi minun tulevaisuudennäkymäni ovat erilaiset, kuin eläkeikää lähestyvillä. Minä kuitenkin tähtään vielä uuden rakkauden löytämiseen. Ja se tuntuu minusta kauhean lohdulliselta, että ehkä joskus vielä saan kokea kaiken uudestaan. Eivät eläkeikäiset pyri enää samaan. Voiko heistä tuntua pahalta, jos minä kerron, mitä odotan tulevaisuudelta? Mitä he itse odottavat?

Torstai veti minut aika syviin vesiin, kun oli ensitapaamisemme vuosipäivä. Selailin hänen kuviaan ja muistelin häntä sekä yhteistä aikaamme. En ollut itseasiassa tehnyt sitä pitkään aikaan. Ja se saikin aikaan ihan valtavan ahdistuksen ja ikävän. Ja vaikka olen jo kuukausia ollut ilman häntä, iski jotenkin ihmeellisesti tajuntaan se ajatus, etten todella enää koskaan saa häntä takaisin. Olenko viimeaikoina työntänyt nämä kaikki ajatukset liiaksi syrjään, kun ne nyt yhtäkkiä vyöryivät päälle tällä tavalla? Olenko järjestänyt itselleni liikaa tekemistä, olenko pitänyt liian hauskaa, olenko mennyt liian nopeasti eteenpäin? Olisiko pitänyt miettiä häntä enemmän? Tai jotain? Tuli ikään kuin tunne, että olen joksikin aikaa unohtanut kaiken tämän pahan. Että olen elänyt vähän liiankin normaalisti. Ja nyt, kun annoin itselleni tilaa miettiä asioita perin pohjin, ne palasivat mieleen todella tuskallisina. Ihan hirveä fiilis.

Mutta niin kai tämä elämä tästä eteenpäin vain menee. Pitää elää sitä normaalia arkea ja nauttia ja iloita niin hyvin kuin pystyy. Mutta kaiken alla on kuitenkin se suru ja ikävä, ihan aina. Se tulee pintaan, kun sille antaa luvan. Ja joskus se tulee, vaikkei antaisikaan. Eikä se ikävä ole tavallaan negatiivinen asia, koska se kertoo, että minä välitin. Se kertoo rakkaudesta.

Mutta siltikään en malta odottaa sitä päivää, kun muisto hänestä ei aiheuta tällaista surua enää. En tiedä, milloin se päivä tulee. Vai tuleeko ollenkaan. Täytyy vain luottaa, että parempia päiviä on tulossa. Täytyy vain luottaa, että joskus taas kaikki on hyvin.