Ylpeä itsestäni

En ole tainnut koskaan olla näin ylpeä itsestäni, kuin tällä hetkellä.

Tänään päättyi kymmenen viikon työharjoitteluni päiväkodissa. Siihen päättyi tämä raskas kevät. Olen niin ylpeä, etten antanut missään vaiheessa periksi. Olen tehnyt kaikki koulutehtävät niin hyvin, kuin vain olen pystynyt, suorittanut tentit ja tämän harjoittelujakson, vaikka aluksi en meinannut edes tehdä tätä.

Kolme kuukautta sitten tuntui mahdottomalta ajatukselta, että tämä päivä koittaa vielä. Että on kesäkuu, aurinko paistaa, ja minä suljen päiväkodin portin viimeistä kertaa voittajana. Kaikki mahdolliset velvollisuudet hoidettuna. En uskonut, että jaksaisin tämän kaiken. Tämä päivä tuntui joskus niin kaukaiselta. Mutta se koitti kuitenkin yllättävän nopeasti. Päivät eivät edelleenkään ole helppoja, mutta kyllä ne muuttuvat kevyemmiksi kokoajan.

Tiedän, että myös N katselee minua tuolta jostain sydän ylpeydestä pakahtuen. Ja N:n takia minä tämän kaiken olen jaksanutkin. N haluaisi, että selviän ja pääsen eteenpäin. N on se syy, miksi en luovuta, vaikka joskus tekisi mieli. Mutta itseasiassa kovin montaa kertaa ei ole edes tehnyt mieli. Olen aivan äärimmäisen kiitollinen tästä elämästä, enkä halua jättää sitä elämättä.

Tämän kevään aikana on kyllä tapahtunut niin paljon. Sen lisäksi, että olen tehnyt täsmälleen yhtä paljon kouluhommia kuin luokkakaverit, olen joutunut soittamaan äidille ja kavereille ne kammottavat puhelut, joissa kerroin, että N on kuollut. Olen tavannut kriisityöntekijöitä. Olen valinnut rakkaalleni arkun ja hautajaisiin kukat. Olen nähnyt ensimmäistä kertaa kuolleen ihmisen, joka sattui olemaan minun mieheni. Olen istunut kappelissa ensimmäisessä penkkirivissä ja katsonut, kuinka äiti nousee oman poikansa arkun viereen sanomaan hyvästit. Olen seissyt haudan reunalla, kun minun rakkaani on laskettu sinne. Olen viettänyt kymmeniä iltoja itkien. Olen ollut yksin ja ikävöinyt. Olen käynyt kaikki N:n tavarat läpi ja pakannut yhteisen elämän pahvilaatikoihin. Olen nukkunut yksin meidän yhteisessä asunnossamme ja tuntenut sanoinkuvaamatonta tuskaa.

Ja silti olen tässä. Silti seison vahvasti tässä, kädessäni paperi, jossa on loistavat arvostelut työharjoittelusta.

Vaikka lista surullisista asioista on pitkä, olen ehtinyt kokea hyvääkin. Olen käynyt konserteissa. Olen viettänyt iltaa piknikillä työkavereiden kanssa. Olen käynyt syntymäpäiväjuhlissa. Olen käynyt työmatkalla Tukholmassa ja tanssinut monta tuntia yökerhossa risteilyllä. Olen viettänyt aurinkoisen viikon Teneriffalla ja käynyt Virossa. Olen ollut opiskelijabileissä luokkakavereiden kanssa. Olen ollut töissä ja koulussa. Olen shoppaillut. Ja ottanut aurinkoa. Olen nauranut. Ja tänään, kun kävelin auringon paisteessa kotiin työharjoittelusta, tunsin vähän jopa onnellisuutta. Hymyilin koko matkan kotiin. Koska olin vain niin iloinen, helpottunut, kiitollinen ja ylpeä. Ennen kaikkea ylpeä.